Kolumnit

Uusimmat kommentit

Papin parfyymiKorhonen Pentti  15.2.2014 21.15
Papin parfyymiTampereen Kirkkosanomien toimitus  26.11.2013 10.57
Papin parfyymibirgitta rantala  4.11.2013 17.42
Kestääkö se niin kauan?Helena Nuutinen  9.9.2013 15.08
Kestääkö se niin kauan?Liisa Haanpää  16.8.2013 22.28
Share |

15.8.2012

Marja Rautanen

Hyvillä mielin eläkkeelle

Parhaillaan ympäri Suomea jäädään eläkkeelle nopeaan tahtiin. Takana voi olla työvuosia enemmän tai vähemmän, mutta päätös eläkkeelle jäämisestä on tehty.
Eläkkeelle jäämistä mietitään pitkään, sillä on aikamoinen harppaus siirtyä säännöllisestä päivärytmistä aivan erilaiseen. Moni on noussut ylös ja lähtenyt töihin suurin piirtein samoihin aikoihin. On aikamoinen opettelu luoda itselle uusi rytmi. Alussa tuntuu ihanalta lukea vaikkapa lehteä kaikessa rauhassa. Jo eläkkeelle jääneet sanovat, että tämä huuma haihtuu muutamassa kuukaudessa.
Jokainen eläkkeelle jääminen on erilainen.  Jollekin työ olisi vielä maistunut, toinen on sinnitellyt päivästä toiseen.
Useimmat meistä voivat jättää itse työn helpostikin taakse, mutta työtovereiden kanssa on toisin. Kun on ollut vuosikausia yhdessä, on selvää, että sopeutumisessa uuteen olotilaan menee muutama kuukausi. Päivät alkavat täyttyä uusista tapahtumista.
Joku haluaa lähteä eläkkeelle vaatimattomasti, toinen tavata ystäväjoukon vielä kerran. Lähes kaikissa työpaikoissa muistetaan myös eläkkeelle jääviä. Hänelle halutaan antaa muistoksi hyvä mieli. Se on hieno tapa, joka samalla saattaa eläkeläisen uuteen aikaan.
Eläkkeelle jäävän parhaita lahjoja ovat perhe ja hyvät ystävät. Jos on vielä saanut pitää terveytensä, ei voi muuta kuin kiittää. Kolmas ajanjakso ihmisen elämässä on alkanut.


Viimeinen matka

Tässä lehdessä puhutaan hyvästä kuolemasta sekä kuolevien viimeisistä viikoista ja tunneista. Tärkeä aihe, josta kuitenkin harvoin puhutaan.
Jokaisen kuolemaa lähestyvän pitäisi saada osakseen aikaa ja huolenpitoa. Huolenpito voi tarkoittaa kädestä pitämistä, juttelua tai vain lähelläoloa. On kuunneltava kuolevan tarpeita.
Itselleni merkittävimpiä asioita on ollut isoäitini kuolema 1960-luvun puolivälissä. Lääkäri oli käynyt kotona ja todennut, että mummu voisi kuolla omassa kodissaan. Tämä oli silloin vielä maaseudulla tavallista.
Olimme kesäisenä iltana kokoontuneet – tätini, isäni ja minä – mummun kuolinvuoteen ympärille. Kun mummun elämä sammui, se tuntui jotenkin juhlalliselta. Mitään pelottavaa siinä ei ollut.
Itku tuli myöhemmin.
Jo vuosikymmenet ihmiset ovat kuolleet sairaaloissa. Se on myös etäännyttänyt ihmisiä kuolemasta.
Isoissa laitoksissa ei ole samanlaista mahdollisuutta potilaan ja läheisten yhdessäoloon kuin kotona. Vain harva potilas pystyisikään olemaan kotihoidossa. 
Näyttää kuitenkin siltä, että olemme tulleet kuoleman edessä rohkeammiksi. Hiljakkoin kuulin, kuinka omainen otti vapaata ollakseen läheisensä kanssa viimeiset ajat. On tullut myös uudenlaista avoimuutta keskustella kuoleman läheisyydestä.
Jokainen meistä on matkalla syntymästä hautaan. Tämä aika on annettu elettäväksi.