Kestääkö se niin kauan?

Keskiviikko 14.8.2013 klo 19.08 - Maila-Katriina Tuominen

On kuuma. Lämpö koskettaa hellästi. Istun vähän laiskanlaisesti värisevien sulkapalmujen alla. Tilaan teetä ja saan myös korkkaamattoman vesipullon pöytääni.

Luen lehtiä. Al-Ahram Weeklyä, Egyptian Daily Newsia ja muita. Kuuleman mukaan Egyptian Independentellä on vaikeuksia kertoa "totuutta". 

Istun yksin. Miehet, ne harvat, jotka nyt ramadanin aikana tapaavat toisiaan, puhuvat paljon. Tiedän, että miehet puhuvat tulevaisuudesta;  mitä tehdä sitten ja sitten ja sitten. He kokoontuvat samaan paikkaan joka päivä. Olen etäällä heistä enkä kuule kaikkia sanoja.

Heillä ei enää ole töitä, joita heillä vielä oli vanhan vallan, siis syrjäytetyn ex-presidentti Hosni Mubarakin aikana. He eivät ole kapinallisia, mutta köyhyys yhdistää heidät.

Korvani kuulevat, vaikken kieltäkään täysin ymmärrä. Ymmärrän sen, että he pohtivat tulevaisuuttaan. Tv on auki. Presidentin, siis Mohammed Mursin, aikomuksista ei kukaan tiedä mitään. 

Miehet ovat rauhallisia. On ramadanin ensimmäinen viikko. Miehet kysyvät, mistä olen kotoisin, kun sitä on niin vaikea tunnistaa. Verhoudun normaalivaatteisiin, pitkään itäafrikkalaiseen kangaan, ja olen niin sanotusti sivistyneesti pukeutunut.

Miehet istuvat, kuuntelevat ja kommentoivat. He ihmettelevät, miksi heidän piha- ja basaarialueellaan istuu taas sama outo nainen, joka oli täällä eilenkin.

Luen lehtiä, nautin hyvää teetä ja pyydän lasillisen lisää.

Minua lähestyy mies, ilmeisesti jonkun rohkaisema "lähetti". Hän kysyy, saako hän kysyä, mistä tulen, kuka olen ja miksi istun niin mieluusti heidän pienen lähibasaarialueensa pöydässä yksin. Miksen tule sisään? Hän puhuu sujuvaa englantia. 

Vastaan huonolla arabiallani, että löysin paikan muutamia kuukausia sitten ja tunnen tämän lähes toiseksi kodikseni. Kukaan ei ole koskaan minua ahdistellut. Olen saanut levittää kansainväliset ja paikalliset lehdet pöydälleni, jopa nostaa jalkani tuolille niin, että aurinko osuu kelmeille raajoilleni.

En tietenkään paljasta polvia enempää!

Kerron, että voin lukea lehtiä, että nautin siitä ja myös siitä, että tee on aina hyvänmakuista ja vesi pullotettua. Mies kysyy, mistä olen kotoisin, ja pyytää minua herrapöytään, kalpeaan, varjoisaan tilaan. Olen yllättynyt ja samalla ylpeä. Ei meitä eurooppalaisia naisia noin vain pyydetä miesten joukkoon. Olkoonkin, että minulla on aina pipa päässäni ja hartiat peitettyinä. 

Kiitän ja liityn seuraan.

Miehet tuntevat toisensa. Englannintaitoinen on valittu tulkiksi. On siellä muitakin, jotka ymmärtävät englantia, mutta tämä on nyt poikien juttu.

He haluavat tietää, mistä olen kotoisin, kun verhotut vaatteet eivät sitä kerro. Olen ilahtunut ja kerron maasta nimeltä Suomi, Finlandia, Finlanda. Kysyn, tietääkö kukaan, missä maa on. Kukaan ei tiedä.

Mutta, mutta... Kerron, että synnyinmaani on Suomi, jossakin pohjoisessa. Heitä hämmästyttää, että olen yksin heidän kanssaan. Selitän, että olen elänyt maassa, jossa on ollut naispresidentti, ja demokratia on jo meidän selkäytimessämmekin.

Joku kysyy: et siis pelkää meitä. Hämmästyn ja kerron, etten ole koskaan pelännyt ihmisiä. Olen kasvanut maassa, jossa oikeudenmukaisuusperiaate on kirjattu perustuslakiimme.

Kääntäjä on hiljaa. Sitten hän kysyy, miten voin liikkua yksin. Sanon, etten koskaan ole ollut yhtä turvallisten miesten seurassa kuin juuri nyt.

Hiljaisuus. Ei mitään.

Olen nauttinut teeni, kiittänyt ja maksanut. Ja sitten.

Miehet kysyvät, asunko kovin kaukana. Voisinko tulla palmujen alle nauttimaan ramadanin illallisesta pitkän pöydän ääreen ja kertomaan, mitä tarkoittaa demokratia. Illalla myös naiset ovat läsnä. 

Kerron kotimaani historiasta, rehellisesti, ilman suuria sanoja. Miten me rakensimme demokratiaamme ja miten se ei ollut hyppy vuosista vaan vuosisadoista toisiin. Sitä ei rakennettu viikossa eikä toisessa.

Joku huokaa ääneen: kestääkö se niin kauan.

Hymyilen. Sanon, ettei demokratia ole suklaapala vaan yhteinen tahto, myös naisten tahto.