Kolumnit

Uusimmat kommentit

Papin parfyymiKorhonen Pentti  15.2.2014 21.15
Papin parfyymiTampereen Kirkkosanomien toimitus  26.11.2013 10.57
Papin parfyymibirgitta rantala  4.11.2013 17.42
Kestääkö se niin kauan?Helena Nuutinen  9.9.2013 15.08
Kestääkö se niin kauan?Liisa Haanpää  16.8.2013 22.28

Ihmisoikeudet kuuluvat myös paperittomille

Keskiviikko 18.12.2013 klo 15.40 - Maila-Katriina Tuominen

 

On vuosi 1987. 21-vuotias Shahram Khosravi seisoo helmikuun lopun kylmänä yönä soratiellä keskellä valtavien vuorten reunustamaa maisemaa.

”Keskiyö kului ja maisema kietoutui hiljaisuuteen. Tie erotti toisistaan Iranin ja Afganistanin. Se oli raja. Tunnelma oli tappavan pysähtynyt, yksi maailman verisimmistä rajoista odotti seuraavaa uhriaan. Kuuta ei näkynyt. ’Hyvä! Pimeys antaa meille suojan’, sanoi salakuljettajani. Niin, ei ole kovin reilua kutsua häntä salakuljettajaksi, sillä hän pelasti minut varmalta kuolemalta kammottavassa sodassa. Soratie erotti toisistaan kaksi valtiota. Se ei ollut tie, vaan lain asettama näkymätön muuri. Yksikin askel, ajattelin, ja olen jossain muualla. Kun jalkani koskettaa maata tien toisella puolella, en ole enää sama henkilö. Jos otan tämän askeleen, minusta tulee ´laiton´ eikä maailma ole enää koskaan entisensä. Sinä yönä otin tuon askeleen ja odysseiani ´laittomuuteen´ alkoi.”

Shahram Khorsavi on yksi niistä 5–8 miljoonasta Euroopan Unionin alueella olevista paperittomista, joilla ei ollut oleskelulupaa. Nyt hänellä ovat luvat kunnossa. Hän sai Ruotsista turvapaikan ja työskentelee antropologian lehtorina Tukholman yliopistossa. Antti Sadinmaa on suomentanut hänen teoksensa Laiton matkaaja. Paperittomuus ja rajojen valta. (Gaudeamus 2013)

Luen Helsingin Sanomien uutista. Otsikko lupaa paljon: Helsinki hoitaa paperittomat lapset (HS 10.12.2013). Helsingin kaupunginhallitus takaa terveyspalvelut raskaana oleville naisille ja kaikille alle 18-vuotiaille samaan hintaan kuin helsinkiläisille. Paperittomien terveydenhuollosta on keskusteltu ja kiistelty pitkään muuallakin kuin Helsingissä. Nyt on päätösten aika.

Suomessa toimii joukko vapaaehtoisia lääkäreitä, jotka ovat tarjonneet apunsa paperittomille. Pikku hiljaa on ymmärretty, että kyse on elävistä ihmisistä, joiden ihmisoikeudet ovat samalla tavalla jakamattomat kuin meidän ”paperillistenkin.”

Kuka on paperiton? Pakolaisneuvonta ry:n mukaan hän on ihminen, joka asuu maassa ilman oleskelulupaa eikä oleskelu ole viranomaisten tiedossa. Oleskelulupahakemus on hylätty, lupa mennyt vanhaksi eikä sitä ole uusittu. Joskus lupaa ei ole haettu ollenkaan. Paperittoman kaltaisessa tilanteessa ovat esimerkiksi Itä-Euroopan romanit ja lupapäätöksiä odottavat. Suomessa olevien paperittomien määrää on vaikea tietää. Poliisi on tavannut vuonna 2011 noin 3300 laittomasti maassa oleskelevaa.

YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artikla 13:n mukaan jokaisella henkilöllä on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa valtion piirissä. Jokaisella on oikeus jättää maa, myös oma maansa, ja palata maahansa. Artiklassa 15 sanotaan jokaisella yksilöllä olevan oikeuden kansalaisuuteen. Keltään ei saa mielivaltaisesti riistää kansalaisuutta eikä oikeutta kansalaisuuden vaihtamiseen.

”Kansallisvaltioiden monumentit ovat rajojen, sotien, kansanmurhien ja rasismin monumentteja,” Shahram Khosravi tiivistää paperittomuuden ja rajojen vallan.

Kirjoittaja on kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja.

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: raja, laittomuus, paperiton, oleskelulupa, turvapaikka, ihmisoikeudet, kansalaisuus

Jääkiakkoo, nääs

Keskiviikko 4.12.2013 klo 18.36 - Hannu Kilpeläinen

Kirjoitan viimeistä kolumniani Tampereen Kirkkosanomiin. Yritän olla lukijaystävällinen ja kysyä itseltäni, mikä tamperelaista kiinnostaa.

En lankea loveen tai elämän realiteetteihin vastaamalla itselleni, että onnellinen tulevaisuus, hyvä terveys, varma työpaikka ja turvattu talous, kaunis koti ja ihanat lapset. Pitää mennä kakkosketjun tasolle ja miettiä, mikä on vuorossa sitten, kun tämä kaikki on saavutettu – tai sitten ei.

Populisti minussa vastaa: mustamakkara, Rantatien tunneli, vanhan veturitallin kupeeseen nouseva Suomen korkein hotelli, nuori nainen pormestarina, Pekka Paavolan luoma Sampo Särkänniemessä, alastomat jätkät tuomiokirkon lehtereillä, Pikku-Matin tai Juicen hauta Kalevankankaalla, Rantaperkiön kansakoulun muuttuminen Hatanpään lukioksi…

Kotimaan ei tarvinnut jäädä kauaksi, sininen ja valkoinen ei peittynyt lautoihin eessä ovien, kunnes tiesin vastauksen. Se on jääkiekko – tai tamperelaisittain oikeesti jääkiakko – ei mikään rahvaanomainen lätkä tai rahavallan jääurheilulaji, josta keskustellaan NHL:nä tai KHL:nä ja sellaisena käsitteenä, jossa kaikki mitataan rahana ja pelaajien ansiotasona. Jääkiakko on se, mikä kuuluu Tampereeseen niin kuin Suomen Joutsen Turkuun ja Eruskuntatalo Helsinkiin.

Aloitin jääkiakkourani Rantaperkiön Tapparan D-junioreissa. Tein itselleni säärisuojat ompelemalla kenkälaatikon pahvien sisään kasan Aamulehtiä ja sain Tapparasta hianon sinisen pelipaidan, jonka selässä komeili numero 3. Minusta tehtiin puolustaja ykkösviisikkoon.

Tein ensimmäisessä pelissämme – muistaakseni Petsamon Tapparaa vastaan – kaksi joukkueemme ensimmäistä maalia. Ilmeisesti seisoin vain maalin edessä ja sohaisin kiekon maalia päin. Sitten valmentaja sanoi minulle, että puolustaja ei seisoskele vastustajan maalin edessä, vaan vartioi omaansa. Sen jälkeen en tehnyt yhtään maalia. Arvaa harmittiko? Ja pelaajauranikin loppui yhden kauden jälkeen; olisin voinut olla NHL:ssä hyvä maalillaseisoskelija, jolle Wayne Gretzky olisi jaellut namusyöttöjä.

Tuleva ja nykyinenkin vaimoni liittyi teinityttönä Tapparan naisjaostoon. Siellä ommeltiin kasaan mestaruussarjajoukkueen pelaajien repeytyneitä pelipaitoja ja -housuja. Minulla oli jo silloin tämä likka kiikarissa, mutta hän oli rakastunut Nummisen Kalluun – kuten kai moni muukin naisjaoston alle 15-vuotias ompelijatar. Arvaa harmittiko? Jostain ihmeellisestä syystä voitin Kallun, mutta nyt ei entinen pelaajien asusteita kokoon kursinut naisjaostolainen tahdo hevin ommella irtautunutta paidannappiani. Arvaa harmittaako?

Nyt iloitsemme yhdessä, että monen vuoden tauon jälkeen Tappara ja Ilves ovat tekemässä lähes takavuosien tamperelaista jääkiakkohistoriaa; kummassakin on nyt mestariainesta. Tappara jyrää ilman Barkoviakin ja Ilves tekee tulosta huolimatta johdon ja rahamiesten sekoiluista. Tämä taitaa kertoa jotain jääkiakon juurille palaamisesta. Olisivatkohan tulossa vanhat hyvät ajat, jolloin porvarien Ilves, työläisten Koo-Vee ja ruotsalaisten TBK/Tappara loistivat kärkikolmikkona mestaruussarjan mitalijuhlissa.

Tuli mieleeni, että edesmennyt Kirkon Tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino aiheutti pienen kohun joskus 1980-luvulla kertomalla, että Tampereen ev.lut. seurakuntien jumalanpalveluksiin osallistui vuosittain enemmän ihmisiä kuin Tapparan ja Ilveksen peleihin. Ihan vain laiskuuttani en viitsi tarkistaa, miten on nyt? Mikä tamperelaisia oikeasti kiinnostaa?

Kirjoittaja on Rantaperkiön Tapparan D-juniorien entinen ykkösviisikon puolustaja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jääkiakko, jääkiekko, nääs, tamperelaisuus, Tappara, Ilves, Koo-Vee, TBK

Kirkossa, kirkosta, kirkkoon

Keskiviikko 20.11.2013 klo 12.08 - Jussi Laine

Suomen kieli ei ole ihan helpoimmasta päästä opiskella. Sanat taipuvat tuhannella erilaisella tavalla ja ne erilaiset tavat pitää vielä opiskella. Joskus ala-asteella opeteltiin sijamuotoja: inessiivi, elatiivi, illatiivi ja niin edelleen. Vanhan liiton opettaja käytti näiden opettelussa ulkoa opeteltavaa rimpsua: kirkossa, kirkosta, kirkkoon, kirkolla, kirkolta, kirkolle.

Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt, että vanha liitto tarkoitti myös tietoista valintaa: mitä sanaa taivutettiin, jotta sijamuodot pienehkön Jussinkin päähän tarttuisivat. Ja tarttuivathan ne. Sijamuotojen osaamisen lisäksi olen myös käynyt koko lailla paljon kirkossa. Osittain sitä selittää tietenkin sellainen tosiseikka, että isohko Jussi päätyi kirkkoon töihin. Mutta vain osittain, ei pelkästään.

Rippikoulun jälkeen, opiskeluaikana ja vielä ensimmäisinä virkavuosina kävin paljon kirkossa. Varsinkin Helsingissä asuessamme kävimme vaimon kanssa lähes joka sunnuntai kirkossa. Katsoimme Kirkko ja Kaupunki -lehdestä, missä pidetään mielenkiintoinen messu ja sitten suunnattiin sinne. Oli mukava laulaa virsiä, ja ehtoollisella käyminen oli todella iso juttu joka kerta. Saarnoja en yleensä jaksanut kuunnella.

Tapamme käydä messussa herätti tuolloin hieman kritiikkiä. Kristillisempää olisi kuulemma ollut käydä aina samassa paikassa ja sitoutua johonkin seurakuntaan. Mieluiten tietysti siihen paikalliseen, johon kuuluimme. Viiden vuoden aikana kuuluimme kolmeen eri seurakuntaan Helsingissä. Juurru nyt siinä sitten johonkin. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mikä tekee sellaisesta yhteisöllisyydestä toisenlaista kristillisempää. Nyt tähän arvosteluun osaa suhtautua jo lähinnä huvittuneena. 

Tosin on tunnustettava, että viime vuosina en ole juuri jaksanut käydä messussa. Haluaisin kyllä. Uskon myös, että moni muukin haluaisi. Siksi olemme järjestäneet tänä syksynä Puolen tunnin messuja. Ei siksi, että kaikkien messujen tulee olla lyhyitä ja kompakteja vaan siksi, että tarjolla olisi vaihtoehtoja. Muotoja tulee ja pitää kehittää niin, että kaupunkilainen voi valita sen, mikä itselle sopii parhaiten.

Sana ja sakramentti pitävät huolen juurtumisesta kirkkoon. Katsotaan mihin rahkeet ja yhteinen näkemys seurakunnissa riittävät ja sitten kokeillaan jälleen jotain uutta. Odotan paljon ensi vuodelta ja Tampereen monipuolistuvalta jumalanpalveluselämältä.

Se pitää vielä sanoa, ettei siellä kirkossa aina tarvitse käydä. Eivät seurakuntien voimavarat oikeasti riittäisi siihen, että kaikki jäsenet kerralla tupsahtavat kirkkoon. Siinähän loppuisivat öylätit ja viinit kesken eikä penkkejäkään riittäisi kaikille. Kristillistä on myös levätä, viettää aikaa perheen tai muiden läheisten kanssa ja nukkua pitkään.

Mutta katsopa joskus, olisiko sinulle jotakin sopivaa messua. Jos ei ole, niin kerro minulle, mikä sopisi. Katsotaan, olisiko siihen toiveeseen mahdollista vastata.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kielioppi, kirkossa käynti, messu, Puolen tunnin messu, vaihtoehto, kristillisyys

Kynä on mahtavampi kuin miekka

Keskiviikko 6.11.2013 klo 15.08 - Maila-Katriina Tuominen

Egyptin heinäkuu on kuuma. Tuuletin sirisee huoneessani. Vedän verhot ikkunoiden eteen ja jatkan kirjoittamista. On tauon aika. Avaan television ja etsin uutiskanavaa. Keskityn kuuntelemaan nuoren tytön puhetta.

Hän on juuri täyttänyt 16 vuotta. Hän puhuu YK:ssa vakavana, ääni kirkkaana ja kantavana. Hän on pakistanilainen Malala Yousafzai, jota on veikkailtu Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Hän on kaikkien aikojen nuorin ehdokas. Hän ei saa palkintoa, mutta hänet palkitaan Anna Politkovskajan nimeä kantavalla palkinnolla, jonka myöntää ihmisoikeuksia puolustava, naisia palkitseva järjestö. Hän sanoo ihailevansa venäläistoimittajan sitoutumista totuuteen, tasa-arvoon ja ihmisyyteen. Hän saa myös Saharov-palkinnon ja Simone de Bueauvoir -palkinnon.

Katse taaksepäin. Vuosi sitten hän istui koulubussissa, jonka parrakas nuori mies pysäytti. Talibaneihin kuulunut mies ampui kolme laukausta. Ensimmäinen osui häneen, kaksi muuta hänen koulutovereihinsa.  Hänet lennätettiin keinotekoisessa koomassa Britanniaan. Hänet leikattiin monta kertaa. Hän toipui pikku hiljaa, näkö ja puhekyky palautuivat.

Hänen pitkä YK-puheensa jää historiaan, tulevien sukupolvien ihailtavaksi. "Terroristit ovat surmanneet tuhansia ihmisiä, haavoittaneet monia. Minä olen yksi heistä. Puhun kaikkien tyttöjen ja poikien puolesta. Korotan ääneni, en huutaakseni, vaan siksi, että äänettömien ääni pääsisi kuuluviin. Puhun niiden puolesta, jotka ovat taistelleet oikeudesta elää rauhassa, oikeudesta tulla kohdelluksi arvokkaasti, oikeudesta tasa-arvoon, oikeudesta koulutukseen."

Hän päättä puheensa uljaasti: "Nouskaamme taisteluun lukutaidottomuutta, köyhyyttä ja terrorismia vastaan. Otetaan kynämme ja kirjamme, ne ovat voimakkaimmat aseemme. Kynä on mahtavampi kuin miekka. Yksi lapsi, yksi opettaja, yksi kynä ja kirja voi muuttaa maailman. Koulutus on ainoa ratkaisu. Koulutus ensin."

Toivottavasti hänen hiljan ilmestynyt kirjansa The Girl Who Stood Up For Education And Was Shot By The Taliban käännetään myös suomeksi.

Miksi kirjoitan Malala Yousafzaista? Siksi, että hänen rohkeat sanansa ihmisoikeuksista, tyttöjen ja poikien oikeudesta käydä koulua eivät ole tyhjiä fraaseja. YK:n Kansainvälinen lukutaitopäivä 8. syyskuuta ja Tyttöjen päivä 11. lokakuuta nostavat esiin monien mielestä maailman suurimman rikkomuksen, sen etteivät tytöt pääse kouluun. Yli 120 miljoonaa lasta on vailla alkeisopetusta. Heistä suurin osa on tyttöjä. Maailmassa on 122 miljoonaa 15–24 -vuotiasta nuorta, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Heistä kaksi kolmasosaa on tyttöjä.

Global Gender Indexin mukaan tasa-arvovertailun kymmenen heikointa maata vuonna 2010 olivat Egypti, Turkki, Marokko, Benin, Saudi-Arabia, Nosunluurannikko, Mali, Pakistan, Tshad ja Jemen. Tyttöjen kokema koulutuksen puute, aliravitsemus, väkivalta, lapsuuden katkaisevat liian varhaiset avioliitot, raskaus- ja synnytyskomplikaatiot ovat arkipäivää eri puolilla maapalloa.

Taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen Amartya Senin mukaan maailmasta puuttuu yli miljoona naista.  Missä he ovat? Tyttöytensä ja naiseutensa vuoksi yhteisönsä ulkopuolelle jätettyjä, kaupattuja, pahoinpideltyjä, hylättyjä.

Toivottavasti Malala Yousafzatin sanat viitoittavat tietä teoille.

Kirjoittaja on kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Egypti, Nobelin rauhanpalkinto, Malala Yousafzai, naisten oikeudet, koulutus, tasa-arvo

Kolme pukkia sillalla, kuka niistä on suurin?

Keskiviikko 23.10.2013 klo 12.46 - Hannu Kilpeläinen

Iloisia uutisia Karjalan vanhasta pääkaupungista: kansallisarkkitehtimme Alvar Aallon 1930-luvun loistoluomus, Viipurin kirjasto, on entisöity vuosikymmenien odotuksen jälkeen loistokuntoon.

Torkkelinpuiston valkoinen kaunotar on koko olemassaolonsa aikana palvellut sekä suomalaisia että venäläisiä viipurilaisia alkuperäisessä tarkoituksessaan, kirjastona. Olemme saaneet lukea kirjaston rappeutumisesta. Viimein on löytynyt rahaa ja kulttuurista tahtoa palauttaa kirjasto alkuperäiseen upeaan asuunsa. Tahto on tullut Suomesta, raha pääosin Venäjältä. Eläköön Suomen ja Venäjän rauhanomainen rinnakkaiselo!

Meillä tamperelaisilla ja viipurilaisilla on paljonkin yhteistä kaupunkiemme imagossa ja kulttuuriperinteissä. Tampereen kaunis Metso-kirjasto sijaitsee bulevardimaisen puiston kupeessa, aivan kuten Viipurinkin kirjasto. Viipuri menetti sotien jälkeen maamme toiseksi suurimman kaupungin tittelin Tampereelle, joskin aika ajoin tämä kakkospaikka on mennyt väliaikaisesti Turulle.

Turkulaiset mahtailevat silläkin, että heidän satamakaupunkinsa muistuttaa Viipuria merellisyydessään ja keskiaikaisessa historiassaan. Ja ovatpahan turkulaisetkin hiljattain rakentaneet upean valkoisen kirjastonsa Aurajoen puistomaisemaan. 

Kirkollisesti Viipuria yhdistää Tampereeseen asia, joka sitä Turusta erottaa. Kuningas Kustaa Vaasa lohkaisi vuonna 1554 silloisesta koko Suomen alueen käsittävästä Turun hiippakunnasta itäisen Suomen uudeksi kirkkohallintoalueeksi Viipurin hiippakunnan. Noin 50 vuotta piispanistuin ehti sijaita Porvoossa 1800–1900 -lukujen vaihteessa, kunnes se siirtyi Tampereelle.

Historian kellojen iloista karjalaista kilinää lienee se, että Tampereen piispalla, Matti Revolla, on vahvat viipurilaiset sukujuuret. Myös hiippakunnan ensimmäinen piispa, Paavali Juusten, oli Viipurin poikia.

Viipurista kuuluu huonojakin uutisia. Viime vuosina Viipurin vanhan kaupungin keskiaikaisia rakennuksia on ryhdytty purkamaan uudisrakentamisen tieltä. Syyksi on ilmoitettu, että talot ovat liian huonokuntoisia kunnostettaviksi. Todellinen iso paha susi on kuitenkin liikemiesten bisnesajattelu; arvokkaat keskustan tontit tahdotaan valjastaa tuottavampaan käyttöön. 

Ei siis sen kummempaa kuin mitä Tampereella ja Turussakin on tapahtunut. Vanhojen puutalojen purkamista ryhdyttiin 1970-luvulla kutsumaan turuntaudiksi. Sitä on sairastettu Tampereellakin. Miksi Kyttälän, Amurin ja Tammelan puukaupunkikorttelit hävisivät? Ja mistä taudista kertovat sotien jälkeisten aivoriihien ehdotukset Tampereen raatihuoneen ja Keskustorin Vanhan kirkon purkamisesta?

Niin elävät nyt nämä kolme – Viipuri, Tampere ja Turku. Mutta suurin niistä on se, joka takoo puskutraktorit auroiksi ja taittaa hengenpeistä kauniissa kirjastoissaan harrastaen oman kaupunkinsa menestystä isiensä työtä kunnioittaen.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Viipurin kirjasto, kirjasto, Metso, Tampere, Turku

Juokse pappi juokse

Keskiviikko 9.10.2013 klo 13.44 - Jussi Laine

Kauniina keväisenä päivänä olimme juoksemassa ystäväni Jarin kanssa. Jari on pappi, niin kuin minäkin. Se taisi olla jossakin Heikkiläntien sillan kohdalla, kun saimme nerokkaan ajatuksen. Juokseminen on aina kivaa, mutta vielä hauskempaa se on yhdessä. Pappina oleminen on vähän päiväkohtaista; joskus on kivaa, mutta ei aina. Yhdessä pappeileminen ei ole läheskään niin raskasta kuin yksin.

Päätimme siis yhdistää nämä kolme: kestävyysjuoksun, pappina olemisen ja yhdessäolon. Tosin isohkolla reunaehdolla: kynttilää ei pidä laittaa alle, niinhän jo Jeesus kehotti aikanaan. Tässä tapauksessa se tarkoitti, että tossut kannattaa pitää jalassa, pappi juoksussa ja liperit näkyvissä.

Tampereen seurakuntien Reilusti kristitty -strategiassa yhtenä tavoitteena on näkyä katukuvassa myös yllättävissä yhteyksissä. Siksi päätimme viimeistään Irjalankadun ja Teiskontien risteyksen kohdalla, että lähdemme pappisjoukolla juoksemaan Tampereen puolimaratonin. Odotettavissa oli suuri yhteisöllinen kokemus, sillä tapahtumassa oli mukana puolitoistatuhatta osanottajaa ja moninkertainen määrä kannustajia.

Toukokuinen idea toteutettiin syyskuun puolivälissä. Kuusi pappia juoksi puolimaratonin papinpaidoissa ja liperit liehuen. Oli muuten hieno juttu!

Tapahtuman järjestäjät pyysivät meitä pitämään lähtöhartauden, mihin ryhdyimme ilomielin. Siunasimme osanottajien jokaisen askeleen, lähtemisen ja maaliinpääsyn.

Kirkko on perinteisesti kantanut huolta ihmisten perillepääsystä, joten tämähän sopi erinomaisesti myös puolimaratonille.

Juoksu oli hauskaa. Kun papinpaidassa liittyi joukkoon, jolla on yhteinen päämäärä ja -matka, sai aikaiseksi mukavaa juttua ja leppoisia keskusteluja. Tämä oli sekä oma että muiden juoksevien pappien kokemus.

Paavali kehotti joskus itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloisten kanssa. Tampereella kirkko juoksi juoksevien kanssa.

Saadut kokemukset innostivat meitä jatkamaan. Ensi vuonna juostaan taas, isommalla porukalla ja meiningillä. Aina kun on mahdollista, kannattaa avata kirkon ovet ja lähteä ulos ihmisten pariin. Iloisella mielellä, valmiina keskusteluun ja siunaamaan hiljaa mielessä tai ääneen, jos pyydetään.

Tapahtumassa otetut kuvat ja jaetut kokemukset saavuttivat suurta myönteistä myhäilyä verkossa ja sosiaalisessa mediassa vielä jälkikäteen. Näinä päivinä se on merkki siitä, että jokin juttu toimii.

Niin, olihan meillä numerot rinnassa ja aikaa otettiin. Papinpaidassa näköjään pystyy juoksemaan pitkäänkin ja käymään vielä mukavia keskusteluja kanssakulkijoiden kanssa vauhtia hidastamatta.

Ja keksimme me Jarin kanssa muutakin saman juoksun aikana. Tervetuloa Puolentunnin messuun sunnuntaisin kello 10 Suurella Sydämellä -klubille Seurakuntien taloon. Siellä ei juosta, mutta papinpaidat ovat kyllä päällä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pappi, kestävyysjuoksu, yhdessä, Reilusti kristitty, lähimmäinen

Oikeita aarteita

Keskiviikko 25.9.2013 klo 13.16 - Maila-Katriina Tuominen

Aluksi tunnustus. En pidä siivoamisesta. Onneksi. Muuten olisivat vuosikymmenten aikana kertyneet lehtikasat hävinneet ties minne. Pinoan vuoden 1965 Suomen Kuvalehtiä ilmestymisjärjestykseen. Turha vaiva, kun käteen osuu lehden heinäkuun numero. Se viettelee lukemaan ja tutkimaan kuvia, miettimään, mitä tuolloin todella tapahtui. Olin silloin lukiossa ja utelias tietämään maailmasta.

Lehti numero 29 ilmestyi 17.7. Kansikuvassa hymyilee nuori nainen ja kannen teksti toivottaa aurinkoista järvikesää. Kesän kukkeudesta huolimatta lehti käsittelee vakavia asioita, jotka ovat yllättävän ajankohtaisia tänäänkin. Kirsti Sarmanto pohtii jutussaan Onko lakimme inhimillinen? seksuaalisrikollisten pakkokastroimista. Lakia pidetään muualla maailmassa epäinhimillisenä ja ihmisoikeuksien vastaisena. Hän kysyy, onko ihminen loukkaamaton ja koskematon, oli hän kuinka suuri rikollinen hyvänsä. Vai onko kastraatio yhteiskunnan turvaamistoimenpide? Hän on haastatellut useita asiantuntijoita, joiden näkemykset poikkeavat toisistaan.

Mikko Haljoki ja Kalervo Manninen seuraavat neljän aukeaman verran suomalaisen järvimatkailun tulevaisuutta. Mitä järvimatkailulle tapahtuu, kun automatkailu nielee nopeasti kilometrejä kautta maan. Reportaasin komeat kuva-aukeamat kelpaisivat vieläkin lukijalle. Huoli laivaliikenteen tulevaisuudesta jää vaille vastausta. Kesän 2013 järvimatkailun saldoa ei ole vielä julkistettu.

Maailman tapahtumat tiivistyvät lehdessä kahteen sanaan: Algeria ja Vietnam. Ne on taitettu aukeamalla kahdeksi samankokoiseksi jutuksi, joista toinen vie lukijan Algerian sotilasvallankaappauksen keskelle, toinen Vietnamin sissisotaan. Kenties jotkut minun ikäpolveni lukijoista muistavat nimen Ahmed Ben Bella. Hänet eversti Houari Boumedienne syöksi vallasta 19. kesäkuuta 1965. Sotilasvallankaappaus ei tuonut rauhaa Algeriaan. Vietnamia käsittelevä juttu on haastattelu. Vuodesta 1961 Saigonin hallituksen neuvonantajana toiminut Sir Robert G.K. Thompson analysoi Vietnamin sodan tuolloista vaihetta. Hänen arvioi sodan kestävän ainakin viisi vuotta. Arvio ei osunut oikeaan, sotaa käytiin vielä 1970-luvun puolivälissä.

Me olemme seuranneet vuodesta 2011 lähtien arabikevään tapahtumia Tunisiassa ja Egyptissä. Nyt tiedämme, että tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta. Sitä se oli myös vuonna 1965.

Sokerina pohjalla on lehden reportaasi Lapsetkin mukana herättäjäjuhlilla. Kyseessä ovat Iisalmen herättäjäjuhlat, joihin osallistui 30 000 vierasta. Jutun kuva saarnaaja Aku Rädystä ja hänen syliinsä kesken kaiken uupuneesta Helli-tytöstä on hieno tunnelmakuva. Jutun tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja muistuttaa, että lapset ovat heränneen kansan silmäteriä, joille vanhemmat haluavat opettaa pienestä pitäen perheyhteyden tunteen.

Kirjoittaja on kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: siivoaminen, lehtikasat, 1965, Suomen Kuvalehti, seksuaalirikolliset, järvimatkailu, Algeria, Vietnam, arabikevät, herättäjäjuhlat

Katsokaa taivaan lintuja

Keskiviikko 11.9.2013 klo 16.58 - Hannu Kilpeläinen

 …noita onnellisia ja huolettomia, jotka eivät kylvä eivätkä leikkaa, koska taivaallinen Isä ruokkii ne.  Niitä on nyt helppo nähdä. Kun katseensa oikeilla paikoilla kohottaa, voi kertasilmäyksellä ihailla satojen muuttomatkaa tekevien lintujen parvia. Useat niistä ovat matkalla etelään, jopa tuhansien kilometrien päähän kylmästä pohjolasta.

Ajatelkaamme. Ei tuo kovin huolettomalta elämältä tunnu. Niidenhän pitää lentää, läpsyttää siipiään miljoonia kertoja. Välilaskuitta yli merten, korkealle Alpit ylittäen, linnustajien verkkoja vältellen ja useat vielä yli tankkauspaikoista tyhjien Saharan.

Matkalle valmistautuminen ja hiilihydraattitankkaus aloitettiin heti pesänrakentamisen, poikasten ruokinnan ja muiden lajitovereiden kanssa käydyn reviiririitojen jälkeen. Ja keväällä taas sama meno toiseen suuntaan.

Kalevalan 1. runossa kerrotaan sotkasta, joka nykysuomessa tunnetaan paremmin nimellä telkkä:

Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi

etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.

Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,

kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

Viimein ilmojen matkalainen löysi vedessä kelluvan Ilmattaren, jonka polvelle muni 7 munaa. Veden emoksi ilmojen ylisiltä pudottautunut Ilmatar koukisti jalkaansa, munat putosivat ja hajosivat, syntyi maailma – sotkan munista.

Kalevalan luomismyytti yhdistää elämänjärjestyksen synnyssä taivaan, meren ja maan niiden leikkauslinjassa matkaaviin ikuisiin muuttajiin. Sama rooli on linnulla Raamatun vedenpaisumusmyytissä. Kunnon ukko Noa lähettää kyyhkysen tarkistamaan, onko taivaan Isä nyt valmis ruokkimaan nekin luodut, jotka eivät lennä vihreille niityille, vaan pysyvät paikallaan.

Kahden eri kulttuurin ja niiden erilaisten uskomusten myytit, meille kerrotut totuudet elämästä ja sen ylläpidosta, kertovat samaa. Ne vakuuttavat että meidät ruokitaan, meistä pidetään huolta ja että meidän yläpuolellamme on jotain tai joku, joka ruokkii keskenään taistelevat linnut ja toisiaan teurastavat ihmislapset.
Kummankaan lajin elämä ei ole helppoa; pitää raataa ja matkustaa leipänsä ja jyvänsä eteen. Sen ovat joutuneet toteamaan useat tämän maailman valtiaat ja poliittiset vastuunkantajat, kun nurkkaan ahdistettuna ovat nöyrtyneet sanomaan, että ei elämää ole tarkoitettukaan helpoksi.

Ihminen etsii selityksiä elämän kovuudelle luomalla suuria kertomuksia ja niihin perustuvia myyttejä. Ja siinä ihminen tekeekin viisaasti. Mutta Jeesuksen kehotus katsoa taivaan lintuja vie oivalluksen tekemisen myyttien taakse ja osoittaa, että myytit eivät ole satuja tai sepitteitä.

Sotka lajitovereineen lenteli jo jurakaudella yli 200 miljoonaa vuotta sitten. Sotka etsi myös pesäpaikkaa Väinämöisestä ja Ilmattaresta kertovissa runoissa Karjalassa ja Suomessa. Ne ajoittuvat esiroomalaiselle rautakaudelle, siis Kristuksen syntymän aikoihin.

Olisiko syytä katsoa sellaista selviytyjää ja miettiä, miksi se on esikuva ja miksi se tekee yhä samaa matkaa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: selitys, kertomus, myytti

Jussi päättää -päivä

Keskiviikko 28.8.2013 klo 15.07 - Jussi Laine

Laineen perheessä on vietetty jo vuosien ajan päättämispäiviä. Jokainen perheenjäsen seitsemänvuotiaasta lähes nelikymppiseen saa silloin tällöin päivän, jolloin hän saa päättää kaikesta. Muistaakseni tämä käytäntö aloitettiin jo esikoisen ollessa muutaman vuoden ikäinen ja sitä on jatkettu siitä eteenpäin tasaisen epäsäännöllisesti. Tänäkin kesänä jokainen neljästä perheenjäsenestä sai viettää tällaisen päivän. Jos me vanhemmat unohdamme käytännön, lapset osaavat jo kysyä sen perään.

Päättämispäivässä on väkisinkin oltava muutama reunaehto. Sellaisia päätöksiä ei voi tehdä, jotka vaikuttavat kaikkiin seuraaviin päiviin. Valitettavasti tämä tarkoittaa esimerkiksi lasten kohdalla sitä, että omana päivänä ei voi päättää koiran ostamisesta. Perheen perussääntöjä ei voi muuttaa. Nukkumaan mennään samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja muutenkin pitää elää ihmisiksi.

Mutta muuten saa päättää. Ollaanko kotona vai käydäänkö jossain? Näyttää, että päivän ruokavalinnoista on aina mukava päättää ihan yksinään. Tosin ei liene kovin yllättävää, että kakkosluokkalaisen pojan päättäessä lounasta nautitaan useimmiten eräässä monikansallisessa pikaruokayrityksessä. Tyttären päivänä suunnataan kiinalaiseen ravintolaan. Muutenkin päivien kulku on aika ennustettavissa ja hyvä niin.

On varsin mukavaa huomata, että joku meistä päättää -päivinä ei ohjelma juurikaan eroa normaaleista koko perheen yhteisistä vapaapäivistä. Kenestäkään ei kuoriudu esiin pientä tai isoa yksinvaltiasta, joka päättää juuri oman tahtonsa mukaisesti muiden kustannuksella. Kaikki ottavat huomioon sen, että ei ole kiva päättää sellaista, mikä saa toiset huonolle mielelle. Useimmiten päätöksistä neuvotellaan yhdessä ennen niiden tekemistä. Ja oikeastaan kaikkina näinä päivinä kaikilla on tosi mukavaa. Haluaisin kovasti uskoa, että nämä päivät auttavat lapsia myös ymmärtämään vanhempiaan ja meitä vanhempia ymmärtämään lapsiaan.

Kaikki päättäminen ei valitettavasti ole niin helppoa kuin Laineen perheen päätöspäivissä. Seurakunnan päättäjät alkavat jälleen syksyllä kokoontua toiminta- ja taloussuunnitelmien parissa. Näinä aikoina joudutaan tekemään kipeitä päätöksiä. Talous kiristyy, jäsenkato näkyy ja silti olisi maailman paras tehtävä annettuna. Mitä säilytetään, mitä raivataan pois uuden tieltä ja mitä se uusi on? Nämä ovat kysymyksiä, johon kirkon ja seurakuntien on näinä päivinä vastattava. Näissä vastauksissa tarvitaan ennen kaikkea viisautta, rohkeutta ja johdatusta, kuten kaikessa ihmisten elämässä, toimissa ja tehtävissä.

Kovasti yritän miettiä, mitä päättäisin, jos seurakunnassa olisi Jussi päättää -päivä. Mieti sinäkin, miltä oma seurakuntasi näyttäisi sinä päivänä kun sinä päätät. Ehkäpä voisit myös ajatella järjestäväsi perheesi tai ystäviesi kesken joku päättää -päivän. Suosittelen.

Kirjoittaja on pastori ja Tampereen seurakuntien kärkihankekoordinaattori.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: päättämispäivä, reunaehto, perheen säännöt, seurakunnan päättäjät, toiminta- ja taloussuunnitelma, talous, viisaus, rohkeus, johdatus

Kestääkö se niin kauan?

Keskiviikko 14.8.2013 klo 19.08 - Maila-Katriina Tuominen

On kuuma. Lämpö koskettaa hellästi. Istun vähän laiskanlaisesti värisevien sulkapalmujen alla. Tilaan teetä ja saan myös korkkaamattoman vesipullon pöytääni.

Luen lehtiä. Al-Ahram Weeklyä, Egyptian Daily Newsia ja muita. Kuuleman mukaan Egyptian Independentellä on vaikeuksia kertoa "totuutta". 

Istun yksin. Miehet, ne harvat, jotka nyt ramadanin aikana tapaavat toisiaan, puhuvat paljon. Tiedän, että miehet puhuvat tulevaisuudesta;  mitä tehdä sitten ja sitten ja sitten. He kokoontuvat samaan paikkaan joka päivä. Olen etäällä heistä enkä kuule kaikkia sanoja.

Heillä ei enää ole töitä, joita heillä vielä oli vanhan vallan, siis syrjäytetyn ex-presidentti Hosni Mubarakin aikana. He eivät ole kapinallisia, mutta köyhyys yhdistää heidät.

Korvani kuulevat, vaikken kieltäkään täysin ymmärrä. Ymmärrän sen, että he pohtivat tulevaisuuttaan. Tv on auki. Presidentin, siis Mohammed Mursin, aikomuksista ei kukaan tiedä mitään. 

Miehet ovat rauhallisia. On ramadanin ensimmäinen viikko. Miehet kysyvät, mistä olen kotoisin, kun sitä on niin vaikea tunnistaa. Verhoudun normaalivaatteisiin, pitkään itäafrikkalaiseen kangaan, ja olen niin sanotusti sivistyneesti pukeutunut.

Miehet istuvat, kuuntelevat ja kommentoivat. He ihmettelevät, miksi heidän piha- ja basaarialueellaan istuu taas sama outo nainen, joka oli täällä eilenkin.

Luen lehtiä, nautin hyvää teetä ja pyydän lasillisen lisää.

Minua lähestyy mies, ilmeisesti jonkun rohkaisema "lähetti". Hän kysyy, saako hän kysyä, mistä tulen, kuka olen ja miksi istun niin mieluusti heidän pienen lähibasaarialueensa pöydässä yksin. Miksen tule sisään? Hän puhuu sujuvaa englantia. 

Vastaan huonolla arabiallani, että löysin paikan muutamia kuukausia sitten ja tunnen tämän lähes toiseksi kodikseni. Kukaan ei ole koskaan minua ahdistellut. Olen saanut levittää kansainväliset ja paikalliset lehdet pöydälleni, jopa nostaa jalkani tuolille niin, että aurinko osuu kelmeille raajoilleni.

En tietenkään paljasta polvia enempää!

Kerron, että voin lukea lehtiä, että nautin siitä ja myös siitä, että tee on aina hyvänmakuista ja vesi pullotettua. Mies kysyy, mistä olen kotoisin, ja pyytää minua herrapöytään, kalpeaan, varjoisaan tilaan. Olen yllättynyt ja samalla ylpeä. Ei meitä eurooppalaisia naisia noin vain pyydetä miesten joukkoon. Olkoonkin, että minulla on aina pipa päässäni ja hartiat peitettyinä. 

Kiitän ja liityn seuraan.

Miehet tuntevat toisensa. Englannintaitoinen on valittu tulkiksi. On siellä muitakin, jotka ymmärtävät englantia, mutta tämä on nyt poikien juttu.

He haluavat tietää, mistä olen kotoisin, kun verhotut vaatteet eivät sitä kerro. Olen ilahtunut ja kerron maasta nimeltä Suomi, Finlandia, Finlanda. Kysyn, tietääkö kukaan, missä maa on. Kukaan ei tiedä.

Mutta, mutta... Kerron, että synnyinmaani on Suomi, jossakin pohjoisessa. Heitä hämmästyttää, että olen yksin heidän kanssaan. Selitän, että olen elänyt maassa, jossa on ollut naispresidentti, ja demokratia on jo meidän selkäytimessämmekin.

Joku kysyy: et siis pelkää meitä. Hämmästyn ja kerron, etten ole koskaan pelännyt ihmisiä. Olen kasvanut maassa, jossa oikeudenmukaisuusperiaate on kirjattu perustuslakiimme.

Kääntäjä on hiljaa. Sitten hän kysyy, miten voin liikkua yksin. Sanon, etten koskaan ole ollut yhtä turvallisten miesten seurassa kuin juuri nyt.

Hiljaisuus. Ei mitään.

Olen nauttinut teeni, kiittänyt ja maksanut. Ja sitten.

Miehet kysyvät, asunko kovin kaukana. Voisinko tulla palmujen alle nauttimaan ramadanin illallisesta pitkän pöydän ääreen ja kertomaan, mitä tarkoittaa demokratia. Illalla myös naiset ovat läsnä. 

Kerron kotimaani historiasta, rehellisesti, ilman suuria sanoja. Miten me rakensimme demokratiaamme ja miten se ei ollut hyppy vuosista vaan vuosisadoista toisiin. Sitä ei rakennettu viikossa eikä toisessa.

Joku huokaa ääneen: kestääkö se niin kauan.

Hymyilen. Sanon, ettei demokratia ole suklaapala vaan yhteinen tahto, myös naisten tahto.

2 kommenttia .

Festarikansaa

Keskiviikko 5.6.2013 klo 11.37 - Hannu Kilpeläinen

 

Suomalaisuudessa on 50 viime vuoden aikana tapahtunut monenlaisia muutoksia. Se näkyy tietysti elinkeinorakenteen muutoksena ja sitä kautta elin- ja koulutustason sekä vaurauden lisääntymisenä, myös sen aikaisempaa tasaisempana jakautumisena.

Muutos on vaikuttanut myös syvälle kansan mentaliteettiin, siihen ennen niin kuuluisaan suomalaiseen elämänmuotoon. Kansaamme ei enää 1960-luvun käsittein samaksi uskoisi. Suomalaisuuden leimallisimpia itsekin uskomiamme mielikuvia oli ennen käsitys suomalaisten metsäläisyydestä, se että kaupungistuessammekin meissä asui pienempi tai suurempi korven raataja.

Käytännössä tämä ilmeni kaupunkiympäristön mieltämisenä välttämättömäksi elannon hankkimisen paikaksi. Oikea suomalainen elämä koettiin vapaudessa maalla, korvessa, esi-isiemme oletetuilla elinpaikoilla. Syntyi maailman elinvoimaisin, omaleimaisin ja suurin kesämökkikulttuuri. Pitkän synkän talven jälkeen kaupunkien kansa luopui vapaaehtoisesti sähköstä, juoksevasta vedestä ja viemäristä. Kesäksi piti päästä kaupunkikaksiosta huteraan lautamökkiin järven rannalle elämään vapaata elämää.

Sosiaalisesti tämä merkitsi kaupunkielämän tiiviin kerrostaloasumisen ja suurten teollisuustyöpaikkojen pakkososiaalisuuden hetkittäistä hylkäämistä ja pääsemistä oman itsensä herraksi omalla pienellä maapläntillä. Mökkinaapureita kyllä oli, joskus liikaakin, mutta pääasiana oli elää yksin, perheensä parissa ja omilla säännöillä.

Niin oli ennen, mutta oli ennen nälkävuosia, huutolaisia ja sotiakin. Miten on nyt? Kaikki tämä autuus on ilmeisestikin tyhjäksi kaluttu, lasihelmiksi havaittu tai yksinkertaisesti oman itsensä huonoon seuraan kyllästytty. Kesämökit ovat yhä säilyneet. Mutta kun ne ovat vähitellen muuttuneet kaupunkiasuntojen mukavuuksin varustetuiksi, on havahduttu, että yksin grillaaminen tai savustaminen ei enää tyydytäkään. Nyt tuo kyrmyniskakansa kokoontuu suurina laumoina festareille, kesätapahtumiin.  Metsien kansasta on tullut festarikansaa.

Muutos on tapahtunut suomalaisuuden sosiaalisuuden käsitteen muuttumisessa. Enää ei haluta eristäytyä kesän ajaksi tai edes kesälomaksi. Nyt haetaan sosiaalista samanlaisuutta, samanmielisiä ystäviä ja yhteisistä harrastuksista kiinnostuneiden seuraa. Festareilla soi tango, rock tai Beethoven. Yhteisöllisyyden nimissä tarjotaan olutfestareita, munamarkkinoita, asuntomarkkinoita, teatterikesää; kaikkialla joku tanssii ja pelit soivat.

Jokaiselle on jotakin ja kaikkialla vannotaan yhteisöllisyyden nimeen: on mahtavaa, että kansa kokoontuu yhteen. Mutta viime kädessä ”järjestetyillä” festareilla joku kokoaa taloudellisen voiton. Useimmat juoksevat vain haavekuviensa perässä ja pettyvät, paahtuvat auringossa tai kastuvat sateessa. Onko mahdollista, että kohta koemme imperiumin vastaiskun: mökkikansa palaa mökeillensä kantamaan vettä järvestä ja onkimaan laiturille. Carnival is over: DBTL?  

Kirjoittaja on mökkikansalainen, jonka kesän kohokohtia on mökkinaapurikaupungin Crusell Festival.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suomalaisuus, metsäläisyys, kaupungistuminen, kesämökit, festivaalit

Meidän Herramme ullakolla ja Hämeenkadulla

Keskiviikko 22.5.2013 klo 19.45 - Jussi Laine

Huhtikuun viimeisenä viikonloppuna tuli tehtyä historiaa. Ei kovin suuressa mittakaavassa, mutta oman perheen suuruusluokassa kyllä.

Lapset saivat jäädä isovanhempien kanssa Tampereelle jopa viideksi perättäiseksi yöksi, mikä oli heille ja meille historiallisen pitkä aika. Itse olen ollut lasteni elämästä rippileirillä yhteensä useampia kuukausia, mutta nyt lähdettiin vaimon ja ystävien kanssa. Vietimme pitkän viikonlopun Amsterdamissa.

Tuon viehättävän kaupungin tunnuslause voisi olla lainattu tutusta lastenvirrestä. Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Joskus on tehnyt mieli alkaa laulaa kyseistä virttä myös kireätunnelmaisessa kokouksessa, mutta toistaiseksi olen jättänyt laulamatta.

Amsterdamissa silmiinpistävää oli se, että leppoisaa väkeä oli liikkeellä todella paljon. Paikallisen Vilhelmin kruunajaispäivä saattoi tietysti vaikuttaa asiaan. Kujilla leijui vuorotellen poltettujen hampputuotteiden ja paistinrasvan hajut.

Jokainen terassi oli täynnä iloisia hollantilaisia oluen ääressä. Yhdenkään kanavan reunalla ei ollut kaiteita eikä yhdelläkään vastaan tulleista noin miljoonasta pyöräilijästä ollut päässä kypärää.

Pohjoismainen turisti toisaalta ihaili ja toisaalta paheksui moista menoa. En tähänkään mennessä ole varma siitä, että oliko meininki hyvä vai ei. Silti näimme vain yhden sammuneen, jonka ympärillä hääräsi viisi poliisia ja ambulanssi oli juuri tulossa paikalle.

Mutta aina ei ole ollut ihan niin. Kävimme museoksi muutetussa katolisessa salakirkossa, jonka nimi on Meidän Herramme ullakolla. Jokunen sata vuotta sitten katolisuus oli kaupungissa kiellettyä ja uskoa harjoitettiin salaa. Tietysti moinen kolmen talon vintit yhdistänyt kompleksi on ollut viranomaisten tiedossa, mutta poissa silmistä ja siten mielestä.

Uskonnonvapaus muuten on hieno asia, jota kannattaa puolustaa viimeiseen saakka. Kunhan se pitää sisällään sekö oikeuden uskoa tai olla uskomatta ja kunnioituksen toista kohtaan.

Poissa silmistä ja poissa mielestä näyttää olevan myös ajatus, jolla haluttaisiin suhtautua 400 vuotta myöhemmin Tampereella kerjääviin EU-kansalaisiin. Seurakunnissa päätettiin tarjota näille vähimmille mahdollisuus peseytyä, käytettyjä vaatteita ja kaupungin kanssa terveydenhuoltoa. Varsin negatiivinen nettikommenttivyöry alkoi välittömästi.

Ongelma tuskin ratkeaa paheksumalla, ylenkatseella tai täydellisellä sivuuttamisella. Sen sijaan kannattaa kokeilla välittämistä ja ihmisarvoista kohtelua. Luulenpa, että niin Jeesuskin tekisi Hämeenkadulla.

Taisi kyseinen Herra Nasaretista, Amsterdamin vintiltä ja Hämeenkadulta aikanaan sanoa, että sen minkä teette heille, teette myös minulle. Ihmisarvo on jotain, mitä hän puolustaisi viimeiseen saakka.

1 kommentti . Avainsanat: uskonnonvapaus, ihmisarvo

Kun olisi edes yksi lyijykynä

Keskiviikko 8.5.2013 klo 13.55

Aluksi tansanialainen arvoitus: ”Ei lausu sanoja, mutta kun puhuu, se puhe ei unohdu.” Mikä se on? Oikea vastaus on kynä.

Miksi juuri kynä on tärkeä sana? Siksi, että tansanialaiset alakoululaiset kertoivat, miten huolellisesti ja hellästi he hoitavat ja vaalivat koulun jakamia lyjykyniä. Niiden on määrä kestää käyttöä ainakin puoli vuotta. Ne ovat arvoesineitä.

Muutaman vuoden takainen vierailuni tansanialaisiin kouluihin kaihertaa kaiken aikaa mielen pohjalla. Koululaiset kertoivat tulevaisuuden haaveistaan. Monet olivat kiinnostuneita lääkärin ja opettajan ammatista, rohkeimmat halusivat valmistua lentäjiksi.

Seurasin alakoululaisten kirjainten ja numeroiden opettelua Igoman koulussa. Koulupihan tiukkaan tallattu hiekkamaa oli heidän vihkonsa ja puutikku kynänsä. Lyijykynät olivat sisäkäyttöä varten. Pihalla kyykkivät lapset olivat 7–8-vuotiaita.

Koulun varustetaso olisi saanut suomalaisen lapsen ja oletettavasti myös hänen vanhempansa itkemään. Luokassa oli suuri vihreä koulutaulu, joka oli opettajan työkalu. Kun suomalaiset ekaluokkalaiset saavat läppärit käyttöönsä, huokaavat heidän ikätoverinsa toisella puolen maapalloa haikeasti. Kun olisi edes lyijykynä.

Liitutaulu oli ja on yhä tärkeä opetusväline monissa afrikkalaisissa kouluissa, mutta liitujenkin kanssa pitää olla tarkka. Tietotekniikka ei ole itsestäänselvyys suuren maanosan koululaitoksissa.

Vaikka usko maapallon rikkaiden maiden kasvavaan hyvinvointiin on vahva, on hyvä muistaa, että maapallo ei ole pelkästään rikkaiden pelikenttä. Oikeus koulunkäyntiin, terveydenhoitoon, ravintoon ja puhtaaseen veteen ovat yhtä tärkeitä Igoman koululaisille kuin suomalaislapsillekin. Vauraus tuudittaa itsestäänselvyyksiin. Niukkuus ei avaa maailman mahdollisuuksia, se sulkee ovia.

Vaikka Internet läpäisee nettiavaruuden, ei se ole läheskään kaiken aikaa kaikkialla. Vanha klisee tiedon valtateistä kannattaa arvioida uudelleen. Missä ne valtatiet ovat ja mistä puuttuvat, siitä riippuu tulevaisuutemme.

Työpöydälläni on kiehtova kirja, jonka painovuosi on 1913. Siinä on tärkeitä viestejä sadan vuoden takaa. Se on Kansanvalistusseuran kalenteri, jonka jugendhenkisen kansikuvan tekijä on Onni Muusari. Kalenterissa on kunnioitettava määrä ilmoituksia ja runsaasti esseitä ja tietoiskuja.

Kansanvalistusseuran kalenteri ilmestyi vuosina 1881–1957. Nimensä mukaisesti se on oman aikansa tietopankki. Kalenteri on osoitus siitä, miten kirjoitus- ja lukutaito ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa enää harvojen ja valittujen omaisuutta.

Luku- ja kirjoitustaitoisella maailmalla on mahdollisuus paneutua menneen ajan kirjalliseen perintöön. Sitä mahdollisuutta ei ole maailman lukutaidottomilla, joiden määrän Unesco arvioi viime vuonna noin 775 miljoonaksi. Kaikista maailman lukutaidottomista kaksi kolmasosaa on naisia. Kirjoitustaidottomien määrää ei ole arvioitu. Mutta kunpa olisi edes se yksi lyijykynä.

Maila-Katriina Tuominen

Kirjoittaja on ihmisoikeustoimittaja, joka valittiin huhtikuussa Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajaksi.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kynä, koulu, opiskelu, Tansania, lasten oikeudet, vauraus, niukkuus, länsimaat, lukutaito,

Rajalla

Keskiviikko 24.4.2013 klo 16.13 - Hannu Kilpeläinen

Vietin viikonlopun Valamon luostarissa, rajalla. Luostarissa järjestettiin Rajalla-seminaari, jossa tarkasteltiin rajaa yhdistävänä ja erottavana käsitteenä niin kulttuurissa ja maantieteessä kuin fyysisessä ja mentaalisessa merkityksessä. Olen aika lailla rajatunnelmissa.

Rajan käsitämme useimmin ehdottomaksi, kuten viivaksi kartalla tai maastossa. Miellämme rajat myös asumuksiemme ympärille; omat seinämme tai pihamme aita ovat minun, minun perheeni tai kansani aluetta. Tai rajoitamme ihmisen toimia, oikeata ja väärää, määrittelemällä sääntöjä ja käyttäytymisohjeita, joiden ylittäminen katsotaan rajojen rikkomiseksi.

Ehdoton rajoittaminen tulee lähelle sitä, minkä miellämme käsitteenä pyhä. Pyhän julistaminen keppihevoseksi tai kainalosauvaksi itse pystyttämiemme rajojen puolustamisessa on ihmiskunnan historiassa aiheuttanut lukemattomia riitoja, sotia ja pysyvää katkeruutta rajojen kummillakin puolilla.

Kauan sitten raja on käsitetty toisin. Suomen kielen sana ”raja” on ensimmäisiä slaavilaisia lainasanoja kielessämme. Sosioligvistiikassa ja perinnehistoriassa on esitetty malli, jossa slaavinkielinen kraj on muuttunut suomalaisten rajaksi. Se on tapahtunut, kun suomalainen ja venäläinen eränkävijä ovat kohdanneet yhteisillä riistamailla. Tästä kohtaamisesta kertoo Kalevala säkein: Näillä raukoilla rajoilla / Kalevalan kankahilla.

Suomalainen metsästäjä ja karjalainen runonlaulaja eivät käsittäneet rajaa erottavana viivana, vaan yhteisenä alueena. Raja on pohjoisten kansojen – suomalaisten, karjalaisten ja slaavien – menneisyydessä merkinnyt yhteisaluetta.

Raja, alue ja maa ovat siis samaa tarkoittavia. Tämän todistavat myös suomenkielisen Raamatun sananvalinnat. Agricolan raamatunkäännöksissä 1500-luvulla on toistakymmentä raja-sanaa, joista useimmat säilyivät vielä kahden seuraavan vuosisadan käännöksissä. Nykyraamattumme on korjannut ne tämän päivän suomalaisen ymmärtämään muotoon, eli Kun Lönnrotille laulaneet karjalaiset ja Agricolan ajan suomalaiset puhuivat rajasta, he tarkoittivat sillä samaa kuin me nykysuomen sanoissa alue tai maa.

Maassamme on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä. Puolueettomuuden nimissä antakaamme selityksen sana Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttoselle. Hänen väitöskirjansa (Ihmisen ja maan rajat) käsittelee kielitieteellistä Kolumbuksen munatemppua. Hän osoittaa, että itämerensuomalaista kantakieltä puhuneet esi-isämme ovat nimenneet asutusalueita erottavat reuna-alueet – siis nykykielemme rajat – sanalla püsä = pyhä. Pyhä on asutuksesta erillään olevaa maata, joka on kaikille yhteistä, jota kaikkien on kunnioitettava.

Näillä raukoilla rajoilla keskenään kilpailleet pirkkalaiset ja sastamalalaiset kunnioittivat Pyhäjärven takana Näsijärvestä alkanutta pyhää, rajaa ja aluetta yhteisenä maana. Pyhää oli se, että siellä keihästä tai kirvestä ei nostettu toista vastaan. Pyhää ei voinut omia itselleen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: raja, kulttuuri, alue, sääntö, rikkominen, pyhä, alue, maa

Vanhat sedät heiluvat

Keskiviikko 10.4.2013 klo 11.59 - Jussi Laine

Varoitus: Seuraava kolumni sisältää seurakunnallista tuotesijoittelua, tapahtumamarkkinointia ja kutsua uskonnonharjoittamiseen.

Se taisi tapahtua kesällä 1982. Vanhempani kertoivat ohimennen, että taloon aiotaan hommata piano. Tämä tarkoitti sitä, että syksyllä aloitettaisiin pianotunnit. Tämä ei ollut mieluinen uutinen. Suoraan sanottuna se vaikutti hölmöimmältä idealta, jonka vanhempani olivat ikinä saaneet. Mutta se ei ollut neuvoteltavissa oleva asia.

Aaronin Pianoaapisesta aloitettiin ja eri väreillä koodattuihin pianokouluihin jatkettiin. Harjoittelin puoli tuntia päivässä koko peruskoulun ajan, vaikka läheskään aina ei huvittanut. Näin neljääkymmentä ikävuotta lähestyessä voin jo julkisesti kertoa, että vanhempieni ideoista tämä olikin parhaasta päästä.

Sillä nyt minulla on bändi, joka keikkailee tasaiseen tahtiin. Emme ole ihan niin kunnianhimoisia kuin päähenkilö Anssi Kelan kappaleessa Rock-unelma. Kyseisessä mahtavassa tarinassa joku bändistä lähtee saamaan lapsia tai työelämän pyörteisiin juuri suuren suosion kynnyksellä.

Päähenkilö soittaa sitten viimeisen keikkansa yksin Martta-kerhon pikkujouluissa tonttulakki päässä. Meidän yhtyeellä on laskentatavasta riippuen noin kahdeksan lasta. Ammattijakauma kulkee jokusesta diplomi-insinööristä linja-autonkuljettajan kautta pastoriin. Meidän vanhojen setien edessä laulaa pari opiskelijaneitokaista, jotka ovat noin puolet meitä muita nuorempia.

Bändimme keikkapaikka on useimmiten sama: Linnainmaan seurakuntakeskus ja siellä pidettävä Messukylän seurakunnan Kipinä! -messu. Siinä on montakin todella hienoa ja meille osuvaa juttua. Ensinnäkin on mukavaa päästä keikalle. Treenikämpän seinille soittaminen on pidemmän päälle puuduttavaa hommaa.

Toiseksi, on pakko pitää bändiä ja harjoituksia yllä, kun seuraava keikka on aina tulollaan. Kolmanneksi, eikä ihan vähimmäksi syyksi, nousee se, että voimme omilla kyvyillämme tehdä jotakin seurakunnan, kirkon ja näiden edustaman erittäin Korkean Tahon hyväksi.

Teemme työtä ilman palkkaa ja vapaaehtoispohjalta. Seurakunnan työntekijällekin tekee erittäin hyvää hypätä aidan toiselle puolelle. Ja vanhoille sedille tekee hyvää soittaa Kaikkivaltiaan kunniaksi ja seurakuntalaisten iloksi. Bändissä on saatettu havaita jopa pientä musiikillista kehittymistäkin.

Kipinä! -messua voi suositella kaikille muutenkin kuin hienon bändin vuoksi. Tämä messu on toteuttajiensa näköinen ja kuuloinen. Se on mielenkiintoinen yhdistelmä välittömyyttä, intoa ja kotoisuutta. Messulla on nuoren seurakunnan kasvot. Kannattaa käydä kokeilemassa.

Kirjoittaja on Tampereen seurakuntien rippikoulupastori, joka toimii tällä hetkellä seurakuntien kärkihankekoordinaattorina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pianonsoitto, bändi, Kipinä!-messu, vapaaehtoistyö, nuoren seurakunnan kasvot

Verta, kuolemaa ja kysymysmerkkejä

Keskiviikko 20.3.2013 klo 16.20 - Maila-Katriina Tuominen

Outo kolumnin otsikko nousee yllättävästä kokemuksesta. Olosuhteiden pakosta tyydytin uutisnälkääni seuraamalla Al-Jazeeran englanninkielisiä uutislähetyksiä runsaan viikon ajan. En olisi uskonut, että Al-Jazeeran uutiset tunkeutuivat yöuniini ja kieppuvat edelleen ajatuksissani.

Miksi vuonna 1996 Dohassa Qatarissa uutis- ja ajankohtaiskanavana aloittanut arabiankielinen kanava myllertää mieltäni? Olen seurannut sen uutisia jatkuvasti, mutta tällä kertaa uutiset keskittyivät lähes yksinomaan eri puolilla Afrikkaa velloviin sotiin, väkivaltaisuuksiin ja erilaisiin hirmutekoihin.

Taistelut Malissa, nigerialaisen islamistijärjestö Boko Haramin iskut, Egyptin ja Tunisian mielenosoitukset, Syyrian tilanne, ovat vain pieni viipale siitä, mitä uutiskanava katsojilleen nyt tarjoaa.

Al-Jazeera on palkittu uutiskanava, jonka johtava asema arabiankielisessä maailmassa on kiistaton. Se pystyy lähettämään ohjelmaa sellaisiinkin maihin, joissa hallituksen kontrolli pitää uutisvälityksen tiukassa kontrollissaan. Iso osa sen toimittajista on saanut koulutuksensa Britanniassa BBC:n suojissa.

Mutta miksi mieleni pohjalla jyllää jokin kivulias tuntemus?

Kaikki johtuu siitä, että länsimaiset uutiskriteerit poikkeavat Al-Jazeeran uutisvälityksen periaatteista. Al-Jazeeran periaatteena on paljastaa sodan todelliset, rumat kasvot. Se tarkoittaa niin lähelle taisteluita ja ääritilanteita pääsemistä kuin suinkin on mahdollista.

Tv-ruudun täyttäneet malilaisten siviilien ja sotilaiden tai syyrialaisten silpoutuneet ja verta pulppuavat ruumiit eivät olisi näkyneet eurooppalaisissa uutisissa.

Kyse ei ole sensuurista, vaan siitä, että suhde kuvaan, kuolemaan ja kunniaan on erilainen. Lähi-idän alueen uutiskilpailussa kuvat ovat erittäin tärkeitä. Ne välittävät miljoonille lukutaidottomille ihmisille suoraa tietoa ympäröivästä todellisuudesta niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuvavirtojen portinvartijat, armeija, valtamedia ja hallitukset, ovat digiajan myötä menettäneet kontrollimahdollisuuksiaan. Niin Tunisian kuin Egyptinkin vallankumouksessa amatöörien digikuvat ehtivät paljastamaan tapahtumia ennen virallista koneistoa.

Mutta mikä hiertää mieltäni?

Ilmeisesti se, että yksikään Al-Jazeeran ympärivuorokautisista uutisista ei lohduttanut, ei valanut uskoa muutokseen, ei jättänyt edes kärsiviä lapsia julkean kameran ulkopuolelle. Olisiko pitänyt? Ei, moni sanoo, moni kollegoistanikin, mutta yhtä monet sanovat kyllä. Näin uskon.

Mikä minua odotti Suomessa? Nappasin lentokentältä Ilta-Sanomat bussimatkan evääksi ja Suuri Paha tuli heti vastaan uutissivuilla. Kyse oli pienen suomalaisen tytön kauhistuttavasta kohtalosta.

Lähestyvä pääsiäisaika havahduttaa muistamaan, miten äärimmäinen paha ja kirkas hyvyys elävät jatkuvasti meidän ihmisten maailmassa. Italianjuutalainen tiedemies ja kirjailija Primo Levi avaa teoksessaan Tällainenko on ihminen (suom. 1962) ihmisyyden olemusta, jossa on hyvän ja pahan paikka.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Al-Jazeera, uutiskanava, sota, uutiskriteerit, Lähi-itä

Hillanpoiminnassa hiihtolomalla

Keskiviikko 6.3.2013 - Hannu Kilpeläinen

Nykyajan kiehtovimpia keksintöjä on vempain, jota kutsutaan älypuhelimeksi. Ideansa ja käyttötarkoituksensa perusteella moisen esineen joutaisi nimetä oitis aikakautemme turhakkeeksi.

Älyn siirtäminen ihmisen päästä koneeseen symboloi ajattelun siirtämistä teolliseksi tuotteeksi, joka vapauttaa ihmisaivojen kyvyn muista ihmisen kyvyistä, kuten tunteista, keksimisen riemusta, yritysten ja erehdysten kautta tapahtuvasta sosiaalisesta oppimisesta ja siitä kuuluisasta maalaisjärjestä. Älypuhelin ajattelee puolestamme.

Kehittyessään älypuhelimet voisivat ottaa tieteiskirjallisuudesta ja -elokuvista tutun robotin roolin. Se kääntyy kehittäjäänsä vastaan ja syrjäyttää ihmisen. Tätä ajatusmallia voisi soveltaa tietysti kaikkeen tietotekniikkaan, tekoälyyn. Pitäisikö siis ennustaa tulevaisuutta, jossa vallan ottaneita koneita vastaan taistelee pieni joukko elossa selviytyneitä, ilman älypuhelimia tietysti.

Toisaalta voisi ajatella, että muinaisten aikojen maailmankaikkeuden suurimmat salaisuudet kätkeneet ihmelaitteet, kuten Graalin malja ja Kalevalan Sampo, olivat itse asiassa älypuhelimia, siis esineitä tai järjestelmiä, joiden haltijalla olisi kaikki valta, viisaus ja kyvyt. Sampo vain jauhamaan ihmisunelmia, kaikki ihmisen kaipaama tulee sen jälkeen ilman ihmisyyttä ja inhimillistä ponnistelevaa älyä. Olisiko tällaisten älypuhelimien omistaminen taivas vai helvetti?

Tätä mietin sananmukaisesti tunturin juurella, keskellä arktista erämaata. Taskussani on älypuhelin. Se liittää minut sivilisaatioon, siinäkin tapauksessa, että joutuisin pulaan tai eksyisin. Näppäilisin sampoani vain hetken, saisin esille kartan, joka paitsi näyttää sijaintini, myös johdattaa minut siihen maailmaan, joka loi tekoälyn.

Samalla voisin huojentuneena tarkistaa, mitä osakkeita minun kannattaisi ostaa ja missä pakasteissa on hevosenlihaa tai peräti kanannahkaa.

Mietin, miten näillä kairoilla eläneet ihmiset selviytyivät vuosituhannesta toiseen ilman tekoälyä. Ruuan saalistamisen täytyi tapahtua ihan vain omalla älyllä. Metsästäjä ei pyydystänyt vain itselleen. Hänellä oli perhe, suku ja yhteisö. Heitä yhdistivät tunnesiteet, se tunnetaan nykyään käsitteellä sosiaalinen toiminta.

Pohjoisen kansan oli pakko ottaa huomioon oman ympäristönsä karuus ja säiden ankarat vaihtelut; huomenna ja ensi talvenakin on syötävä. Selviytyjän oli pakko käyttää älyään ja säädellä luonnonvarojen käyttöä. Ja ihminen selviytyi.

Hänen ei tarvinnut maksimoida kaikkea. Hänen ei tarvinnut tuhota elinympäristöään vain siksi, että hänellä olisi ylitsepursuavasti kaikkea minkä saisi irti. Graalin maljalla, Sammolla ja tekoälyllä saisi lopulta kuunkin taivaalta. Mutta mihin se kuu sitten pantaisiin?

Tunturin juurella pistäytyvä hiihtolomalainen voi oppia paljonkin, jos hän rohkenee katsoa hiihtokeskuksen kupeesta tunturin toiselle puolelle. Sesongin loputtua hiihtohissit pysähtyvät ja kaivoksessa louhinta jatkuu, mutta molemmin puolin tunturia on talvella syötävä kesällä poimittua hillaa.

Kirjoittaja on teologian tohtori ja eläkkeellä oleva pastori, joka nauttii hiihtämisestä.

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: älypuhelin, turhake, ihmisaivot, ajattelu, tekoäly, Graalin malja, Sampo, erämaa, selviytyminen

Valtakunnallista paikallisesti

Keskiviikko 20.2.2013 klo 17.15 - Jussi Laine

Meillä on muuten hieno kaupunki, Tampere.  Meillä on täällä vaikka mitä mukavaa: Manserockia pitkällä ja hyvällä perinteellä, Näsinneula, Särkänniemi ja monta jääkiekkojoukkuetta.

Näiden lisäksi Tampereella on hienoja paikallisseurakuntia, joista muodostavat seurakuntayhtymän. Näiden mahtavien tamperelaisten puitteiden mahdollistamassa seurakuntaelämässä on kovasti pyritty etsimään uutta suuntaa 2010-luvulle.

Suunta on käydä rohkeasti dialogiin tamperelaisten kanssa sekä avustaa heitä keskustelemaan keskenään kristinuskon merkittävien sisältöjen parissa. Vuosi vuodelta on tullut selvemmäksi, että tämän dialogisen työotteen ja jäsenlähtöisen toimintatavan merkittävä, jopa merkittävin, kehittämiskohde on verkko.
Vaikka meillä tehdään paljon uutta ja hyvää, on myös selvää, että yhdistettäessä hämäläinen hitaus ja kirkon verkkaisuus eivät asiat pääse tapahtumaan liian nopeasti. Mutta viimeinkin: seurakunnat päättivät aloittaa verkkotyön käytännön organisoinnin Tampereella perustamalla työryhmän.
Työryhmän perustaminen nyt ehkä ei ole kaikista radikaalein kirkollinen lähestymistapa, mutta tässä kohdassa hyvä alku. Työryhmän tehtävänä on kehittää seurakunnallista vuorovaikutusta verkossa sekä sisällön että teknisten puitteiden kannalta.

Verkkotyö on kirkolle suuri haaste oikeastaan joka kantilta katsottaessa. Sama nuotti ei toimi Tuomiokirkon saarnatuolissa ja verkossa. Pitää opetella paljon uutta ja ennen kaikkea nöyrtyä tunnustamaan olevansa samalla tasolla kanssaverkossaolijoiden vierellä.
Tätäkin haastavampi kohta verkkotyössä on oikeastaan organisointi. Verkko ei tunne seurakuntarajoja, työalarajoja, ammattinimikkeitä, toimenkuvia eikä mitään muitakaan kivoja juttuja, joiden avulla seurakunnassa määritetään turhan paljon kaikkea.
Suomi24:ssa tai Aamulehden uutiskommenteissa ei tuomiorovastia tai piispaa kuunnella, yhtään sen enempää kuin ketään muutakaan. Uudenlainen vuorovaikutus verkossa haastaa muutokseen seurakunnan elämän kaikilla tasoilla.

Tampereella halutaan olla mukana verkkotyössä sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä kannattaa suunnata valtakunnanlaajuiseen verkkotyöhön, myös suunnataan sinne. Antaessaan saa ja saadessaan antaa.

Mutta paikallista näkökulmaa ei hylätä, sellaiset verkkoyhteisöllisyyden muodot, joissa on paikallinen aspekti mukana, otetaan pikaisesti haltuun. Nykymaailmassa jokaisella on monta yhteisöä, johon kuulua, jotkut ovat lyhytkestoisia ja toiset pidempiä. Toisissa merkitsee paikallisuus ja toisissa ei.

Samoin on myös meidän hengellisessä elämässämme, niin verkossa kuin reaalielämän kohtaamisissa. Ja ihmisen kannalta merkittävissä yhteisössä haluamme olla mukana. Valtakunnassa ja Tampereella.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: seurakuntaelämä, vuoropuhelu, verkko, verkkotyö, paikallisuus

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia

Keskiviikko 6.2.2013 klo 15.50 - Maila-Katriina Tuominen

Ehkä joku muistaa vuosien takaisen musta-valkoisen tekstin Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Se liittyi 1990-luvun puolivälissä Euroopan neuvoston kampanjaan rasismia ja muukalaisvihaa vastaan.

Vuosikymmen myöhemmin sama teksti oli siivittämässä eurooppalaista nuorisokampanjaa. Sen tavoitteena oli edistää moniarvoisuutta, erilaisuuden arvostamista ja nuorten osallisuutta kaikissa maissa.

Yksilöidymmin tavoitteisiin kuuluivat toisen ihmisen kunnioittaminen riippumatta hänen ihonväristään, kielestään, painostaan, pituudestaan, äänekkyydestään, hiljaisuudestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan. Syrjäytymisen vastustaminen ja erilaisuuden puolustaminen ovat Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan ydin. Tavoitteet ovat edelleen elossa.

Kampanjan ytimessä ovat myös rasismin ja etnisen syrjinnän vastustaminen.

Kuinka puhua rasismista, kun se on niin hankala käsite? Mitä tapahtuu, jos joku raottaa käsitettä omien kokemustensa pohjalta? Kun Suomen kansalaisen, toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hannan kirjailijaessee Lottovoitto jäi lunastamatta ilmestyi Helsingin Sanomissa (30.12. 2012), sosiaalinen media riehaantui. Suomea kuumotti.

Abu-Hanna muutti kaksi vuotta sitten pienen tyttärensä kanssa Amsterdamiin Suomessa kohtaamiensa rasististen aggressioiden vuoksi. Oliko kukaan äkääntyneistä nähnyt, saati lukenut Abu-Hannan joulun alla ilmestynyttä kirjaa Multikulti? Kannattaisi lukea, koska kirjoittaja tietää ja haluaa saada meidätkin tietämään.

Esseen herättämän kaltaista keskustelua ei ole Suomessa käyty aikoihin.

Valtamediakin on täyttynyt rasismia käsittelevistä analyyseistä, asiantuntijahaastatteluista ja monenlaisista mielipidekirjoituksista.

Vihapuhe-käsite alkoi levitä arkipuheeseen jo muutama vuosi sitten. Sillä ymmärrettiin ennen kaikkea niin sanottujen maahanmuuttokriittisten esittämiä näkemyksiä. Nyt vihapuheella ja -puhujilla on oma äänenpainonsa, jolla ihmisiä erotellaan.

Rasismi on vaikea ja monitahoinen käsite. Tutkijat määrittelevät sen tieteenalojensa perusteella muun muassa ideologiaksi, toiminnaksi, olosuhteeksi.

Rasismi perinteisenä ideologiana sisältää uskomuksen ”rotujen” olemassaolosta. Uudessa rasistisessa ideologiassa korostetaan kulttuurierojen muodostavan ylipääsemättömän esteen ihmisryhmien välille. Ei puhuta ”roduista”, vaan ”luonnollisesta tarpeesta” pitää ryhmät erillään.

Työpöydälläni seuranani on pieni, 61-sivuinen kirja nimeltä Isä, mitä on rasismi? Kirjoittaja on marokkolainen kirjailija Tahar Ben Jelloun. Hän vastaa pienen tyttärensä Mérièmen kiperiin kysymyksiin. Utelias lapsi esittää juuri niitä kysymyksiä, joita mekin teemme. Ja Tahar Ben Jelloun vastaa niin, että mekin täällä pohjoisessa ymmärrämme, mistä on kyse. Lukekaa, ystävät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rasismi, muukalaisviha, moniarvoisuus, erilaisuus, vihapuhe, Umayya Abu-Hanna

Samara ja Syyria

Keskiviikko 23.1.2013 klo 14.28 - Hannu Kilpeläinen

Samara on miljoonakaupunki Lounais-Venäjällä Volgan rannalla. Neuvostoliiton aikana se oli suljettu kaupunki, mutta nimenä Samara on tullut hyvinkin tunnetuksi Suomessa. Sen naapurikaupungissa Toljattissa tehtiin maassamme 1980-luvulla hyvin myytyjä ja länsiautoa muistuttavaa Lada Samara henkilöautoja.

Syyria on valtio Lähi-Idässä. Otsikoihimme se on noussut raamatunhistorian jälkimainingeissa arabivaltiona, Israelin naapurina ja sikisikin levottomana alueena. Suomalaisittain sitä voitaneen pitää ei-kiinnostavana paikkana. Sinne eivät turistit ole tehneet lomamatkoja, siis suljettu valtio.

Aikanaan Samara kelpasi suomalaisille, se oli halpa ja monessa mielessä hyväkin auto monen vähävaraisen tai tarkanmarkan perheen kulkuneuvoksi. Mutta elintasomme ja vaatimuksiemme kohotessa Lada ja Samara unohtuivat. Nuorelle polvelle Samara ei viestitä enää mitään.

Kunnes tuli loppiainen 2013. Silloin Samara palasi suomalaisten maailmankartalle tai ainakin uutisotsikoihin ja television uutisiin. Brittiläinen Boeing 767 -matkustajakone oli kuljettamassa 300 suomalaista lomanviettäjää Thaimaasta Suomeen, mutta joutui konevian vuoksi tekemään pakkolaskun Samaran lentokentälle.

Mitä kertoivat uutiset ja haastatellut lomalennolta Suomeen onnellisesti palanneet thaimaankävijät? Päällimmäiseksi huoleksi osoittautui, että matkustajat olivat joutuneet viettämään yön Samaran lentoterminaalissa, nukkumaan ikkunapenkeillä ja lattialla. Eikä ruokaakaan tuotu, kuten oli luvattu. Joku oli tosin saanut tupakkiaskin kokoisen kalanpalan ja ohraryyniä. Tuli univajetta, nälkä kurni suonessa ja ainakin yksi haastateltu kaipasi kolmen viikon loman jälkeen viikon toipumislomaa järkytyksestään.

Samoissa uutisissa – lehdissä ja televisiossa – kerrottiin Syyrian sisällissodan pakolaisleireistä. Sadat tuhannet sotaa ja kuolemaa paenneet ihmiset kertoivat niin ikään haastatteluissa oloistaan talvituulten, sateiden, tautien, nälän, sairauksien ja kuolemanpelon olosuhteista telttaleireissään. Sadevesi muuttui liejuksi, avoviemärien saasta sekoittui juoma- ja pesuveteen kaiken aikaa. Luvassa oli lisää kuolemaa. Ei ole toivoa päästä seuraavan aamun brittikoneella Helsinki-Vantaalle lentoterminaalin alakerran hampurilaisbaariin, saatikka takaisin lämpimään kotiin nukkumaan lakanoiden väliin, lääkärikeskuksen läheisyyteen, ruokakaupan ja pankkiautomaatin viereen tai edes paikkaan, jossa ei tarvitsisi pelätä ammutuksi tulemista.

Samara unohtuu pian. Lomalaiset eivät alvariinsa tee pakkolaskuja ja jää ilman iltapalaa, vaan virkistäytyvät tulevaisuudessakin auringossa, jotta jaksaisivat taas tehdä työtä, kuluttaa ja voida hyvin. Syyrian pakolaiset jäävät otsikoihin, pysyvät siellä kuten muutkin miljoonien pakolaisleirien asukkaat.  He sairastavat, palelevat, itkevät tapettuja omaisiaan ja kuolevat. Mutta kuka siitä välittää?

Eivät tätä toivon ja epätoivon tasapainoa pidä yllä ainoastaan Thaimaan lomanviettäjät ja Syyrian pakolaisleiriläiset.  Minä en ole koskaan viettänyt lomaani Thaimaassa tai joutunut pakkolaskun tehneeseen lentokoneeseen. Mutta usein kiukuttelen, kun aamulla totean, että huoltoyhtiö ei taaskaan ole aurannut lunta rappukäytävämme edestä, kun tarjoilija tuo ravintolassa ruokani liian hitaasti, kun en saa lääkärikeskuksesta aikaa seuraavalle päivälle, kun pendoliino myöhästyy viisi minuuttia ja myöhästyn Helsingin kokouksesta, kun sataa vettä ja unohdin sateenvarjon.

Syyrialaisten pakolaisleireillä on samaan aikaan kuollut ??? ihmistä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pakolaiset, lomalaiset

Vanhemmat kirjoitukset »