Kolumnit

Uusimmat kommentit

Papin parfyymiKorhonen Pentti  15.2.2014 21.15
Papin parfyymiTampereen Kirkkosanomien toimitus  26.11.2013 10.57
Papin parfyymibirgitta rantala  4.11.2013 17.42
Kestääkö se niin kauan?Helena Nuutinen  9.9.2013 15.08
Kestääkö se niin kauan?Liisa Haanpää  16.8.2013 22.28

Jeesus-lapsi ja nokkahuilu

Keskiviikko 5.12.2012 - Jussi Laine

Kaikki taisi saada alkunsa vuonna 1984. Tai ei ihan, olinhan itsekin saanut alkuni Helsingin Pohjois-Haagassa Hämäläisosakunnan opiskelijataloissa vajaat kymmenen vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, joulu oli tulollansa. Syystä, jota en enää ihan tarkkaan muista, päädyin Karkun työväentalon näyttämölle urheiluseuran pikkujouluihin muovisen nokkahuilun kanssa. Tuolloin elettiin vielä vanhaa kunnon kahtiajakautuneisuuden aikaa. Paikka oli työväentalo ja urheiluseura kuului Suomen Työväen Urheiluliittoon, TUL:iin. 

Vanha esirippu avattiin edestä ja siinä seisoi kaksi pientä miestä nokkahuilut kädessä. Ohjelmistossa oli Heinillä härkien kaukalon, vanha joululaulu sävellajeista surullisimmassa: D-mollissa.

Soitimme biisin läpi kaksi kertaa, kaksiäänisesti ja muistaakseni se meni hyvin, vaikka sormet olivat hikiset, tärisivät hiukan ja henki ei meinannut kulkea. Keikkapalkkana oli puhvetista pari Suku-lakua ja pillimehu.

Monen vuoden ajan nokkahuilu ja jouluun valmistautuminen näyttivät kuuluvan yhteen. Soitin Kauneimmissa Joululauluissa koulun kuoron kanssa täpötäydessä Karkun kirkossa. Se ei mennyt niin hyvin.

Minun piti soittaa nokkahuiluintro Kuului laulu enkelten -klassikossa ja se alkoi hienosti. Mutta opettaja näytti, että piti lopettaa ja kesken intron. Tämä siksi, että paikalla oli myös arkkipiispa Vikström, jolle vanhan koulukunnan opettaja halusi vielä erikseen kumartaa. Toisella kerralla introa ei keskeytetty ja muovinen Suzuki-merkkinen nokkahuilu pääsi kertosäkeessä soittamaan Glooriaa in excelsis Deolle.

Tosin on pakko myöntää, ettei nokkahuilua kaivettu esiin vain jouluisin. Joskus kutsu kävi yleisön eteen myös kesällä. Soitin Vanhan kirjallisuuden päivien pääjuhlassa Vammalassa. 

Yhtään en muista, mikä kappale oli kysymyksessä, mutta sen muistan, että juhlaesitelmä oli järkyttävän pitkä. Eikä soittaja saanut ilmaisia lakuja puhvetista. Sen muistan, että samassa tilaisuudessa esiintyi nykyinen kansanedustaja Mikko Alatalo, jonka tapasin Kukkaisviikkojen Tammerkosken kirkolla -tapahtuman merkeissä viime kesänä. En kehdannut kysyä, muistaako kansanedustaja toimineensa lämmittelijänä nokkahuilukeikallani vuonna 1985.

Vuoden 2012 joulu alkaa olla kohta käsillä. Muovinen Suzuki on kadonnut ja päässyt varmaankin nokkahuilujen taivaaseen. Sen seuraaja, vähän kalliimpi puinen, on kuitenkin tallessa. Ehkä tänäkin adventinaikana tai joulunpyhinä puolivahingossa kaivan sen lipaston laatikosta esiin ja soitan vähän. En urheiluseura Karkun Iskulle tai arkkipiispa Vikströmille. En edes kansanedustajalle.

Taidan soittaa kahdelle lapselle. Sille pienelle pojalle, joka aikoinaan Suzuki valmiina kädet märkänä odotti, että työväentalon näyttämön esirippu avataan. Ja sille vielä pienemmälle, joka tänäkin jouluna lepää tallissa härkien heinäkaukalossa. Koko maailman Vapahtajalle.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, Kauneimmat Joululaulut, nokkahuilu, esiintyminen, Karkun kirkko, adventinaika, Vapahtaja

Maailma on niin lavea...

Keskiviikko 21.11.2012 klo 17.19 - Maila-Katriina Tuominen

Moni meistä osaa laulun pikku Laurista ja laveasta maailmasta. Sen sanat ovat painuneet tajunnan pohjalle ja pulpahtavat pintaan silloin, kun yritämme määrittää paikkaamme maailmassa.

Pikku Laurin "isä" on satusetä, kirjailija, toimittaja, historioitsija ja Helsingin yliopiston rehtori Zachris Topelius (1818–1898). Suomenkieliset tuntevat hänet Sakarina, itsestään hän käytti mieluusti nimensä alkukirjainta Z. Runossaan Lasse liten eli Pikku Lauri Topelius rakentaa kuvaa kotimaasta ja maailmasta, jossa on monia loukkoja ja mutkaisia teitä.

"Maailma on niin lavea,/ pikku, pikku Lauri!/ Siin´on monta loukkoa, pikku, pikku Lauri!" Varoitukset jatkuvat: "Tiet on siinä mutkaiset, katso minkä valitset… Monet siellä asustaa, Herran suojass´onnen saa... Enkeli kun kanssas käy, eipä kyitä tielläs näy... Missä viihdyt parhaimmin,/ pikku, pikku Lauri?/ Koti kaikkein kallehin, / pikku, pikku Lauri."

Topelius oli oppinut ja isänmaallinen mies. Pieneen lastenrunoon sisältyy hänen näkemyksensä oman maan paikasta maailmassa. Maailma näyttäytyy pelottavana asuinsijana, jossa turvapaikka on koti. Topeliaaninen maailmankuva rakentuu tutun, turvallisen ja lähellä olevan pohjalle. Se tarjoaa suojan vierasta ja outoa vastaan.

Topeliuksen varottavassa ja suojelevassa asenteessa on jotain perin tuttua ja samalla yllättävää. Äskettäisten kuntavaalien puheissa toistuivat turvallisuuden vaatimukset, varovaisuus outoa tai vierasta kohtaan ja luja luottamus siihen, että oma paikkamme kansakuntien joukossa on vakaa.

Toisaalta maailman laveutta ei pääse pakoon, kun kaikki liittyy kaikkeen.

Globaali talous, rajoja tunnustamaton informaatioteknologia ja ihmisten ylirajainen liikkuvuus tuottaisivat Topeliukselle ahdistusta. Enää ei voida katsoa pelkästään kotinurkkiin. Maailmaa katsotaan sekä läheltä että kaukaa. Kansallinen ja kansainvälinen on parisuhde, jossa punnitaan ihmiskunnan tulevaisuus.

Lokakuussa ilmestyi Punaisen ristin kansainvälisen liiton Maailman katastrofiraportti. Sen mukaan ihmiskunta on liikkeessä kaiken aikaa. 72 miljoonaa ihmistä on joutunut lähtemään kotoaan pakon edessä. Syyt ovat monenlaiset: sotatilat, väkivalta, nälkä, luonnonkatastrofit, mutta myös monet kehityshankkeet, kuten patoaltaat tai laajojen maa-alueiden vuokraus ulkomaisille yrityksille etenkin Afrikassa. Myös ne ovat pakottaneet ihmiset etsimään uuden kotipaikan.

"Maailman voi peittää näkyvistä sanomalehdellä," kirjoitti puolalainen kirjailija ja aforistikko Stanislaw Jerzy Lec (1906–1966). Enää se ei pidä paikkaansa. Sitä mukaa kuin tiedonvälityksen monimuotoisuus yltää maailman eri kolkkiin, ei maailmaa enää voi peittää sanomalehdellä. Mutta ei sitä voi peittää sähköisellä eikä sosiaalisella mediallakaan. Jostakin aina vuotaa uutta ja uhkaavaa.

Vastassa on avara maailma, josta runon pikku Lauria varoitettiin. Monet loukut ja mutkaiset tiet ovat edelleen olemassa. Nyt ne vaanivat sitä ihmiskunnan osaa, joka jää tasajaon ulkopuolelle. Lähtemisen pakko, kodittomuus ja juurettomuus irrottavat ihmiset kasvualustastaan. Oikeudenmukaisuus on outo sana, jota rikas ei enää ymmärrä ja köyhä perää turhaan.

Topeliuksen ajatukset Herran suojasta ja enkeleistä eivät kohtaa sitä maailmaa, joka jää ulkopuolelle leirin. Maailma kun on niin lavea.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: maailma, turvallisuus, koti, suoja, sotatilat, väkivalta, nälkä, luonnonkatastrofi, enkeli

Haastettu ruotsalaisuus, Martti ja isä

Keskiviikko 7.11.2012 klo 14.22 - Hannu Kilpeläinen

Tällä viikolla liputetaan kahdesti. Tiistaina siniristilippu liehui ruotsalaisuuden ja kuningas Kustaa Aadolfin kunniaksi. Sunnuntaina liputetaan isälle.

Väliin jää lauantain päivänsankari, Martti. Tuolloin lippua ei nosteta salkoon, mutta maassamme on ollut aika, jolloin saksalaista uskonsankaria Martti Lutheria juhlittiin martinpäivänä 10. marraskuuta.

Kustaa Aadolfin ja Martti Lutherin puolustamaa uskoa haastetaan nyt maassamme tuhansien kolumnien, blogien ja seminaari-istuntojen voimin. Isiemme kirkon ja uskon katsotaan olevan vaarassa tai ainakin rajusti haastettuna.

Juuri julkaistu Suomen kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko antaa ymmärtää, että kirkkomme on kriisissä. Väki kirkosta kaikkoaa, verotulot vähenevät, nuoret eivät usko Jumalaan ja keski-ikäiset eivät ehdi. Kirkko tavoittaa sanomallaan ainoastaan lapset ja vanhukset. Edelliset komennetaan päiväkodin salin lattialle, kun pappitäti tulee adventtina kertomaan vauvasta nimeltä Jeesus, jälkimmäiset taas jätetään kahvihetken päätteeksi istumaan vanhainkodin ruokasaliin laulamaan rovastin ja kanttorin johtamaa Kiitos sulle Jumalani -virttä.

Tällainen tila kirkossa on todella mediaseksikäs, nyt siitä puhutaan, kirjoitetaan, riidellään. Suomen luterilaisella kirkollahan menee hyvin! Vanha julkimoiden ja poliitikkojen totuuskin julistaa, ettei ole väliä, mitä parrasvaloihin pyrkivästä puhutaan, kunhan puhutaan.

Suomenruotsalaiset ovat ainakin 200 vuotta olleet haastettuina ja samankaltaisessa kriisin tilassa, kuin kirkon nyt väitetään olevan. Yhteisön etuoikeus omaan kieleen ja kulttuuriin on kyseenalaistettu. Siitä huolimatta suomenruotsalaiset ovat sosiaalisempia, terveempiä, pitkäikäisempiä ja myönteisemmin elämään suhtautuvia kuin vastaavissa olosuhteissa elävät suomenkieliset.

Haastettuna oleminen yhdistää ja kokoaa rivejä, kriisi kaatuu haastajien niskaan. Martti Lutherin aikana kirkko oli kriisissä ja haastettuna jo ainakin sata vuotta, kun haastaja Jan Hus poltettiin roviolla Konstanzin kirkolliskokouksessa 1415. Martti vain haastoi huonoa kirkkoa samoin eväin kuin nykyajan kirkonhaastajat kirkkoa puhumaan kansankieltä, saksalaisten saksaa, ruotsalaisten ruotsia ja suomalaisten suomea.

Tämähän on samaa kuin vaatimus siitä, että kirkon on kuljettava ihmisten arjessa heidän rinnallaan.  Kun yhteiskunta voi pahoin, voi kirkkokin huonosti. Mutta huonollakin instituutiolla on mahdollisuus uudistua, kun se huolehtii jäsenistään perustehtävänsä mukaisesti, siis kehdosta hautaan.

Haastettuna olemisen kriisi puhdistaa ja yhdistää, kun kansankirkko suostuu olemaan kansan kirkko. On kirkko ennenkin haastettuna ollut – ja aina selvinnyt haasteista.

Vaikka kirkkoa perinteisesti kutsutaan ”äidiksi”, on se myös ”isä”. Sanotaan, että isyys on kriisissä. Niin voi olla, mutta siitä huolimatta lapsi on ylpeä ”meidän isästä”, vaikka tämä suomalaisena jörrikkänä ei osaisikaan tunteitaan ilmaista, mutta on parempi ja voimakkaampi kuin ”teidän isä”.

Kirjoittaja on isä ja isoisä, riikinruotsalaisen Lovisen lapsenlapsenlapsi ja Martti Lutherin reformaatiokirkon pappi. 

2 kommenttia . Avainsanat: suomenruotsalaisuus, Martti Luther, isänpäivä, kirkon nelivuotiskertomus, kirkon kriisi

Läpi repaleisen lokakuun

Keskiviikko 24.10.2012 klo 16.57 - Jussi Laine

Lokakuu on jo liian pitkällä ja kuukausista legendaarisen synkeä marraskuu on ovella. On muistakin kuukausista tehty taidetta, mutta Miljoonasateen tälle kuukaudelle omistama teemalaulu on varmaankin tunnetuin. Toinen teos, joka nousee mieleen, on romaani nimeltään Marraskuu on musta hauta. Miljoonasateen Marraskuun sanat osaan ulkoa, mutta romaanista en muista nimeä enempää.

Synkeisiinkin hautaa ja kuolemaa kohti meneviin ajatuksiin meitä vie myös marraskuun alun pyhäinpäivä. Kyseinen päivä merkitsee itselleni myös loppuvuoden suurta haastetta. Kyseisenä päivänä kaksi rippikoulupastoria, virkavapaa sellainen ja viran sijainen, lähtevät kiertämään Rautaveden maratonin merkeissä. 

Ei olisi lainkaan huono asia, että tuona päivänä marraskuu näyttäisi valoisan ja tyynen puolensa. Eikä sekään olisi pahitteeksi, että vanhan kotiseutuni ylämäet eivät tuntuisi niin jyrkiltä kuin pikkupoikana niitä pyöräillessä.

Nuorena pappina olin pitämässä ensimmäisiä hautajaisiani Turun Henrikinseurakunnassa alkuvuodesta 2001. Kappelissa oli kaikki mennyt mallikkaasti ja muistotilaisuudessa kotona juotiin kahvia sohvalla. Siinä sitten edesmennyttä Niiloa kiitoksella kaipaavat omaiset kysyivät, että miten minä pappina jaksan jatkuvaa surua ja kuoleman kohtaamista hautajaisten merkeissä. Vastasin totuudenmukaisesti: toistaiseksi olen jaksanut hyvin.

Niilon omaiset eivät koskaan saaneet tietää, että oli ensimmäinen kertani takorautaisen hiekkalapion varressa. Mutta ei viimeinen, tämän jälkeen on nähty monenlaiset hautajaiset ja yhtä monenlaisten kuolemien kanssa oltu tekemisissä. Ja kaikista on aina selvitty.

Valitettavasti joudun sanomaan, että ei se silti niin helppoa ole. Minä pelkään kuolemaa. Joskus sen voi unohtaa, mutta jostain pieni pelko ja epävarmuus elämästä aina palaavat. Joskus herään yöllä kaipaamaan edesmenneitä rakkaita. Kammoksun ajatusta, että joutuisin hautajaisiin lapion varteen jonkun läheisen arkun äärelle.

Alkuvuodesta kannoin serkkuni vierellä lempisetääni Eeroa Malmin hautausmaalle. Onneksi sain rauhassa itkeä penkissä, kun setäni vanha ystävä hoiti papin virkaa.

Pyhäinpäivä lienee oikea hetki käsitellä näitä tunteita. Pelkoa, ikävää, kaipausta ja surua. Kovasti mietin, miten näitä asioita voisi jakaa omille lapsilleni. Ehkä teen sen niin, että kerron heille näistä itselleni tärkeistä ihmisistä, joiden nimet ovat kirjoitettu kiviin hautausmaille välillä Vammala-Helsinki. Sytytetään kynttilät ja jutellaan veljestä, mammasta, mummusta ja sedästä. Ja toivotaan oikein kovasti.

Sillä toivo meillä on. Se ei synny eikä kasva meissä, vaan se annetaan meille. Toivomme lasten kanssa yhdessä, että joskus vielä nähdään kaivatut rakkaat. Nekin, joita he eivät koskaan ehtineet tavata. Mutta sitä pyydän, että ei vielä. Ei pitkään, pitkään aikaan. Ja sitä, että minun vuoroni tulee ennen heitä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuolema, hautajaiset, pappi

Jumala paratkoon, emme tunne A:takaan!

Keskiviikko 10.10.2012 klo 13.48 - Maila-Katriina Tuominen

Näin sen kirjoitti Aleksis Kivi: ”Aapo: Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisiinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jyrkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiviäistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia.

Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran yhtenä niteenä vuonna 1873. Suomalaisen taideproosan ensimmäinen klassikko oli ilmestynyt.

Tänään liehuvat Suomen liput. On Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.

 Minulle Seitsemän veljestä on jättikokoinen teos, jossa on mustavalkoisia kuvia. Ne liittyvät vuonna 1939 valmistuneeseen elokuvaan, jonka ohjasi Wilho Ilmari. Varhaisiin lapsuusmuistoihini kuuluvat pimenevät illat, pirtin uunissa loimottava tuli ja isoisän rauhallinen ääni, kun hän luki seitsemän veljeksen vaiheista. Kirjassa on vieläkin tumma peukalon jälki muistona niistä lukutuokioista, kun hän kohensi hiillosta hiilihangolla ja merkkasi sivun peukalollaan.

 Seitsemän veljestä oli lapsen mielelle värisyttävän jännittävä teos. Sen kieli kiehtoi ja kiehtoo yhä. Tarina kalveasta immestä, iloliemen kirvoittamat laulut ja Timon laulu oravasta sammalvuoteellaan painuivat syvälle sielun sopukoihin ja saivat mielikuvituksen lentämään. Vähän pelottikin.

 Me suomalaiset olemme onnen suosikkeja, kun meillä on taipuisa suomen kielemme. Tutkijat ovat löytäneet Kiven kielestä niin Raamatun, Kalevalan kuin silloisen puhesuomenkin vaikutuksia. Olennaista on, ettei kukaan ole kirjoittanut niin kuin hän.

Mihin on kadonnut se suomen kieli, jossa ”sanat suussani sulavat, hampahilleni hajoovat?” Kun niinkuttelu on taintunut, ovat tilalle tulleet sanottavan latistava mutettä ja ikään kuin. Niillä kumoutuvat järkevimmätkin analyysit. Mutettä on tilkesana, jossa mutta ja että yhdistyvät toisiaan kumoavaksi kammotukseksi puhumattakaan ikään kuin -yhdistelmästä, jolla puhuja kumoaa juuri sanomansa.

Kieli elää ja kertoo aina käyttäjästään, samoin kuin ajastaan. Kiven kielen ilmaisuvoima ei ole ohentunut 140 vuoden aikana. Siitä nousevat niin raamatulliset kuin sanalaskujen ja virsienkin mahlat, jotka peittoavat moninkertaisesti karut tekstarit ja hymiöt.

Kuinka veljekset etenivät opin tiellä? Kas näin: ”Vallan vitkaan edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.

Kirjoittaja on kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, suomalaisen kirjallisuuden päivä, suomen kieli, tilkesanat, ilmaisuvoima

Muumitatan mustelmat

Keskiviikko 26.9.2012 klo 11.13 - Hannu Kilpeläinen

Ei, kyseessä ei ole lyönti- tai kirjoitusvirhe, vaan tämän vuoden syyskuussa ilmestynyt karjalankielinen Tove Janssonin kirja Muminpappas memoarerMuumipapan muistelmat. Itse asiassa se on jo kolmas karjalankielinen muumikirja. Sitä ennen muumilaaksossa on puhuttu karjalaa muumiklassikoissa ”Tiedoiniekan hattu” (Taikurin hattu) 2009 ja ”Varattavu Iivananpäivy” (Vaarallinen juhannus) 2010.

Huomattavaa on, että ruotsiksi kirjoittaneen Tove Janssonin kirjojen kääntäminen karjalaksi on Suomessa vähemmistökielten välistä kulttuuritoimintaa ja että Suomessa elää kieli- ja kulttuurivähemmistöjä, jotka ovat joutuneet – ja joutuvat – taistelemaan olemassaolostaan.

Mikä sitten on karjalan kieli? Eikö se olekaan suomen kielen murre? On, jos tarkoitamme näillä Pohjois- ja Etelä-Karjalan maakuntien ja Karjalankannaksen evakoiden puhumaa kieltä. Mutta vielä keskiajan lopulla Karjalan kannaksella ja Pohjois-Karjalassa ei puhuttu suomea, siellä puhuttiin suomen kielen sukulaiskieltä, karjalaa.

Historian eri vaiheissa niin suomalainen kuin venäläinen kieli-imperialismikin ovat tehneet parhaansa tukahduttaakseen karjalan kielen käytön. Nykyään karjala luokitellaan uhanalaisiin kieliin.  Mutta paineiden allakin kieli on säilynyt. Sitä on puhuttu kodeissa, kirkoissa, perhe- ja kyläjuhlissa. Venäjällä karjalan kielen puhujia on nykyään yhtä paljon kuin Tampereella asukkaita, noin 200 000, pääasiassa Vienassa,  Aunuksessa ja Tverissä. Suomessa karjalan puhujia on 25 000, joista kieltä päivittäin kotikielenään käyttää 5000. He ovat pääasiassa Salmin, Suojärven ja Suistamon evakkoja ja heidän jälkeläisiään, joiden äidinkieli karjala on ollut katkeamatta ainakin 1200 vuotta.

Muumikirjat ovat vain osa agricolalaista pioneerintyötä luotaessa puhutulle kielelle kielioppi ja kirjallisuutta.  Petroskoin valtionyliopisto aloitti Karjalan ja vepsän kielen laitoksellaan systemaattisen karjalan kielen opettajien koulutuksen vuonna 1990. Itä-Suomen yliopisto sai karjalan kielen ja kulttuurin professuurin vuonna 2008. Mittavaa kenttätyötä kielensä puolesta tekee Karjalan Kielen Seura, myös muumikirjojen kustantaja. Seura on julkaissut jo lähes 30 karjalankielistä kirjaa: kielioppeja, tekstiantologioita ja sanakirjoja, mutta myös kaunokirjallisuutta ja käännöksiä. Vuonna 2009 ilmestyi Kalevala ensimmäistä kertaa karjalaksi. Tänä vuonna ilmestyvät vielä Juhani Ahon Rautatie ja Lastuja.

Karjalan Kielen Seuran suurimpia saavutuksia on, kun kymmenen vuoden todellisen taistelun tuloksena karjalan kieli sai Suomessa virallisen vähemmistökielen statuksen. Marraskuussa 2009 tasavallan presidentti allekirjoitti asiaa koskevan asetuksen päättäen pitkän virkamiesvalmistelun jarrutuksen. Viikko allekirjoituksen jälkeen Tarja Halonen lausui karjalankielisen Kalevalan julkistamistilaisuudessa: ”Kalevalan juhlavuonna kansalliseepoksemme on luettavissa vihdoin myös karjalankielisenä. Se on samalla kunnianosoitus niille Lönnrotin tapaamille runonlaulajille, joiden äidinkielellä Kalevala nyt ilmestyy.”

Tämän erävoiton jälkeen taistelu kielestä jatkuu. Olen seurannut karjalan kielen opetusta Aunuksen alakouluissa. Ehkäpä tulevaisuudessa voin tehdä samaa tamperelaisissakin kouluissa. Kyllä vain. Olen ollut Nikolainsalissa mukana tilaisuuksissa, joissa pagistih suomeksi ja karjalaksi, puhujasta riippuen. Kun nuorena aloittelevana karjalaisen kulttuurin tutkijana 1970-luvun alussa keräsin kansanperinnettä, kieltäytyi moni karjalaisvanhus puhumasta nauhalle. Vasta myöhemmin ymmärsin, että he häpesivät puutteellista suomen kielen taitoaan.  Onneksi aika mennyt ei koskaan palaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: karjalan kieli, sukulaiskieli, Muumipapan muistelmat, Tove Jansson, karjala, Kalevala

Mitä tein kesälomalla?

Keskiviikko 12.9.2012 - Jussi Laine

On varmaan hyvä myöntää julkisesti, että olen kova poika lukemaan sarjakuvia. Aikanaan sedältä lainatut Aku Ankka -taskukirjat toimivat aapisena, kun pieni Jussi-poika opetteli lukemaan ennen koulun alkua.

Siitä sitten siirryin Tex Willerin, Modesty Blaisen ja legendaaristen Korkeajännitysten pariin. Sillä tiellä olen edelleen. Yksi parhaista, aivan toiselta kannalta elämää katselevista sarjakuvista on Tenavat.

Jostain syystä kesäloman loputtua jouduin moneen kertaan vastaamaan kysymykseen loman sujumisesta. Toinen kysymys oli, missä kävitte.

Ehkä juuri näiden kyselyiden vuoksi tai yleisen lomanloppumistunnelman keskellä palasi mieleen vanha tuttuni Jaska Jokunen. Häntä kohtaan olen aina tuntenut suurta sympatiaa, pelkästään jo yhteisen tukkamallimme perusteella.

Jaskan ensimmäinen koulusta annettu kotitehtävä loman päätyttyä oli kirjoittaa vähintään tuhat sanaa aiheesta ”Mitä tein kesälomalla?”

Mainio pyöreäpäinen Jaska sai paperille viisi sanaa: ”Olin leirillä ja pelasin palloa.” Tämän kirjoitettuaan hän painoi päänsä pöydän pintaan niin synkeän näköisenä kuin Jokunen vain osaa.

Kyllä tuli tehtyä paljonkin kesälomalla. Auton mittariin kertyi melkoisesti kilometrejä ja arvokasta fossiilista polttoainetta tuli valutettua tankkiin liiankin kanssa.

Mutta onko se olennaisinta, mitä kaikkea on ehtinyt tehdä ja nähdä? Jos minulta ja Jaskalta kysytään, niin ei ole.

Oman lomani kallisarvoisimmat hetket taisivat olla niitä, kun joskus vähän liian aikaisin aamulla yläkerrasta huudettiin kirkkaalla äänellä: ”Onko jo aamu?”

Vastauksesta riippumatta minuutin sisään sängyssämme oli tuleva ekaluokkalainen möyrimässä peittomyyränä ja hyvin tehokkaasti herättämässä vanhempiaan.

Ihan parhaina aamuina joukkoon liittyi tuleva kuudesluokkalainen. Mitään ei tehty, mihinkään ei lähdetty, oltiin vaan. Korkeintaan avattiin sarjakuvakirjat jossakin välissä.

Haluaisin ainakin kovasti ajatella, että itseni lisäksi näitä menneiden kesäaamujen hetkiä pitävät parhaina myös muut peittoni alle kokoontuneet perheenjäsenet.

Toivon, että nämä hetket pysyisivät mielessä myös tulevina aamuina, joita on taas jonossa liiaksi asti. Silloin, kun kello herättää liian aikaisin. Silloin, kun lähdetään kiireellä tekemään ja suorittamaan tehtäviä, joita meiltä jokaiselta jo kovin edellytetään.

Kivoja aamuja on vielä edessä, sillä parasta kannattaa odottaa.

Jussi Laine on Tampereen seurakuntien kärkihankekoordinaattori, joka kirjoituspäivänä oli vienyt pienen poikansa ensimmäistä kertaa kouluun.

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sarjakuvat, kesäloma, tekeminen, oleilu, kesäaamut, suorittaminen, muistot, kouluaamut

Maailman nälkä

Torstai 30.8.2012 klo 10.58 - Maila-Katriina Tuominen

Arviolta 170 miljoonaa lasta menee joka ilta nälkäisenä nukkumaan. Nälkä estää kehityksen, kun ruoan hankintaan kuluu suurin osa ajasta.

Jatkuva nälkä ja aliravitsemus johtavat kuolemaan. Se iskee kovimmin naisiin ja lapsiin.

Nälkäiset saavat lapsia, joiden mahdollisuudet terveeseen elämään ovat heikot, kun äidin ravinnonsaanti raskausaikana on minimaalista. Kierre jatkuu.

Nyt Unicef on raportoinut yli 18 miljoonan ihmisen näkevän nälkää Afrikassa Sahelin alueella. Ihmiset kärsivät kuivuuden aiheuttaman ruokakriisin seurauksista. Burkina Fason, Gambian, Kamerunin, Malin, Mauritanian, Nigerin, Nigerian, Senegalin ja Tshadin alueella kuivuus on pahin vuosikymmeniin. Ruoka- ja vesipula kulkevat käsi kädessä, ja niiden seurauksena sairaudet leviävät

Unicef muistuttaa, että kyse on etenkin lasten kriisistä. Yli miljoona alueen alle viisivuotiaista lapsista on välittömässä hengenvaarassa. Nälkä aiheuttaa pysyviä vaurioita kasvavien lasten kehitykselle. Unicef pelkää myös alueen turvallisuuden heikkenevän.

Miksi Sahelia uhkaava katastrofi ei näy uutisissa? Toisin kuin maanjäristykset, tuhotulvat ja sodat kuivuus leviää hiljaa. Voi kulua vuosia, joiden aikana satotoiveet heikkenevät vähä vähältä, kunnes varastot tyhjenevät eivätkä viljelykasvit enää selviä. Ihmisten ja eläinten juomavesi vähenee, kunnes kuivuminen on totta.

Sahelin tilanne osoittaa, miten ilmastopakolaisuus kehittyy. Ihmiset lähtevät kotikylistään ja -kaupungeistaan etsimään elämän edellytyksiä lähialueilta. Ilmastopakolaisuuden kasvua ovat tutkijat ennustaneet jo vuosikymmenien ajan. Toistaiseksi ilmastopakolaisuutta ei ole määritelty samalla tavalla kuin esimerkiksi sotien aiheuttamaa pakolaisuutta.

Nälän ja köyhyyden poistamiseksi tarvitaan poliittisia ja taloudellisia ratkaisuja. Maailmankaupan rahavirrat kulkevat köyhiltä rikkaille. Elintarvikkeiden kaupan vapauttaminen pahentaa ongelmaa. Se tuhoaa pienviljelijöiden elinkeinoja, kun rikkaat teollisuusmaat vievät ylijäämäruokaa kehitysmaihin sen sijaan, että helpotettaisiin kehitysmaiden tuotteiden pääsyä maailmanmarkkinoille kohdentamalla niille tukia.

YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 2000 kehitysohjelman, jonka tavoitteena on maailman epätasa-arvon poistaminen vuoteen 2015 mennessä. Ensimmäisenä ohjelmassa on nälän ja köyhyyden poistaminen. Vuosi 2015 on jo oven takana. Muutoksen aikaansaaminen maailmanjärjestön ja muiden järjestöjen yhteisin ponnistuksin näyttää vaikealta. Luovuttaminen olisi tappio ihmiskunnan olemassaololle.

Pohjoismaiden ministerineuvoston julkaisema raportti kertoo, että Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan ravintolat ja suurkeittiöt heittävät vuosittain roskiin 400 000 tonnia ruokaa. Eniten ruokaa tuhlaavat kotitaloudet, joissa ruokahävikki on yhteensä 130 miljoonaa kiloa.

Kun nuo luvut ja 170 miljoonan lapsen nälkä kohtaavat, on pakko kysyä, miksi on näin? Häpeän puna tuskin nousee rikkaan maailman poskille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: nälkä, nälänhätä, kierre, kriisi, Sahel, ilmastopakolaisuus, pakolaisuus, köyhyys; YK

Kohtaamisia suvessa

Torstai 16.8.2012 klo 10.22 - Hannu Kilpeläinen

Jos pienenä olisi tiennyt kuinka isona on kivaa, ei olisi malttanut odottaa. Tämä jo kultaisessa nuoruudessani oppimani elämänviivaus – taitaa olla se kuuluisa pälkäneläinen sananparsi – on tullut mieleeni tuon tuostakin kuluvana suvena.

Lyhyen kesämme aikana suomalainen kesähullu kansa liikkuu vuoden reissaamiskiintiönsä lähes täyteen ja tapaa hiki hatussa ystäviään ja sukuaan sulkeutuakseen pimeän syksyn ja talven ajaksi kertaamaan, mitä kaikkea onkaan ystäville tapahtunut sitten edellisen suven. Niin minäkin.

Olen juhlinut kolmen lastenlapseni syntymäpäiviä niin Tampereella kuin Joen kaupungissa Karjalassakin. Saunoen ja makkaraa grillaten vietimme kesänaapurimme kuopuksen 11-vuotispäiviä vakkasuomalaisen korpijärven rannalla. Heinähelteillä vihin miniäni pikkuveljen avioliittoon Messukylän kirkossa.

Näissä bileissä sain iloita lapsuuden ja nuoruuden aidosta elämänilosta ja toivontäyteisestä energiasta. Tapasin myös monia vanhoja nuoruudenystäviä, joiden kanssa yhdessä epämääräisesti suunnittelimme tulevaisuuttamme ja pohdimme tulevaa elämäntehtäväämme. Taisipa näissä nuoruudenvisioissa paistaa läpi ylimielinenkin luottamus omaan itseemme, kykyihimme, oppineisuuteemme ja kaiken hallitsevuuteemme.

Oliko nuoruutemme vain pälkäneläisen sananparren peräänkuuluttamaa valmistautumista elämän iloihin ja oman itsensä herruuteen? Monien grillihiilien äärellä, saunan lauteilla, hämärtyvissä pirteissä ja mökeissä me kypsään aikuisuuteen siirtynyt omistava luokka olemme käyneet läpi elämäämme. Olemme summanneet ilon ja voiton hetkiä, mutta myös tappioita, menetyksiä ja surua.

Mammonaa meillä kyllä kohtuullisesti on, mutta muuten elämä on meitä enemmän hallinnut kuin me elämää. En ole ainoa, joka on menettänyt tuonen viitaan lapsensa. Useampikin on joutunut saattamaan puolisonsa haudan lepoon. Yhdessä olemme olleet jakamassa huolta jälkipolvemme vihreästä oksasta, huolta maailmantalouden ja euron tulevaisuudesta, huolta kaikesta siitä, mikä ei olekaan hallittavissamme.

Kävin vanhassa Lintulan luostarissa Kivennavalla Karjalan kannaksella. Siellä tapasin äiti Marian. Sodissa tuhoutunutta nunnaluostaria oli ryhdytty viime talven aikana rakentamaan uudelleen. Luostarin vanhan kirkon perustuksilla on jo melkein valmis uusi kirkko. Äiti Maria oli uuden kirkon rakennuttajan, Pietarin Johannes Rilalaisen luostarin nunnana töiden valvoja. 

Kiertelin kirkkoa mukanani valokopioita vanhoista valokuvista, joiden avulla vertailin vanhan ja uuden kirkon vastaavuutta. Äiti Maria seurasi touhujani tarkasti ja kysyi kuvissa näkemiensä ihmisten, muinaisten nunnien ja luostarin työläisten nimiä, jotka oli liitetty kuvien yhteyteen. Kysyin, miksi hän ne tahtoi tietää. Oliko hän kiinnostunut historiasta? ”En niinkään”, äiti Maria vastasi hymyillen, ”Haluan rukoilla heidän sielujensa puolesta”. 

Annoin hänelle kaikki kuvat nimiluetteloineen. Äiti Marialla on keinot elämän hallitsemiseen.

Kirjoittaja on Wood Bank Ranchin isäntä ja elämän ja idän luostarilaitoksen tutkija.


 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suvi, kohtaaminen, perhejuhlat, nuoruudenystävät, elämänkokemukset, ilot, surut, uudelleenrakennus, sielut, rukous, elämän hallinta

Pystymetsää ja laakeeta peltoo

Keskiviikko 6.6.2012 klo 19.01

Kuinkakohan moni lukijoistamme on käynyt Kirkkosanomien nettisivuilla tutustumassa kolumnistien esittelyihin. Joskus joulukuussa sellaisen kirjoitin itsestäni. Se on muuten melkoisen vaikeata hommaa, itsensä esitteleminen.

Omassa esittelyssäni joka tapauksessa lupasin kertoa, miten kulkee projekti kohti maratonkuntoa, edellinen juoksu kun oli vuonna 2009. Esittelyyni en kirjoittanut, että lupaan pidättäytyä kommentoimasta Tampereen seurakuntien rakennemuutosta ja kovasti pinnalla olevaa seksuaalivähemmistöt ja kirkko -problematiikkaa. Mutta nyt lupaan, vaikka molemmista aihepiireistä olisikin mielipiteitä melkoisen paljon. Niistä kirjoitetaan muutenkin paljon. 

Mutta miten sen maratonkunnon laita sitten on? Matka on alkanut, mutta se on pitkä. Takana on muutama sata juostua kilometriä ja tuplasti pyöräiltyjä. Vyötärönympäryksen mittaamiseen sopii erinomaisesti vuonna 2000 hankittu papin juhlapuku eli kaftaani. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että muuhun tuo 1700-luvun säätyläispuku lipereineen ei sitten sovikaan. Mutta päälleni se sopii ja on liiankin väljä.

Kävin helatorstaina anoppilassa perheen kera viettämässä pitkää viikonloppua ja juoksentelin jokusenkymmentä kilometriä pitkin keskipohjalaista maaseutua. Kuulokkeista tuli tilanteeseen ja ympäristöön soveltuvaa musiikkia, Jukka Poikaa: Pystymetsää ja laakeeta peltoo, maisema herättää Jumalan pelkoo.

Olen käynyt siellä tasaisesti juoksemassa kohta 20 vuoden ajan. Valitettavasti tuonkaan, ei edes kovin syrjäisen seudun, tulevaisuus ei näytä hyvältä. Autiotaloja vähän joka mutkassa. Asutuissakin maalit rapisevat seinistä ja ladot ovat entistä enemmän notkollaan. Väistämättä väki vähenee ja vanhenee. Kylän yhteisessä mainostaulussa mainostetaan vain edullisia hautakukkia.

Jukka Poika ja vähän surullinen maisema herätti mielessäni kysymyksen. Käykö kirkollemme kuin syrjäseuduillekin? Huomaamatta paikka hiljenee, väki vähenee ja pieni alakulo puskee väkisin pintaan. Nostalgia ajaa uudistamisen ja yrittämisen ohi. Onko kirkkomme kohta henkistä syrjäseutua, jonka parasta ennen -päivä meni umpeen 1900-luvulla? Onko vielä jotain tehtävissä? Toivottavasti on, mutta koville se ottaa. 

Menneen kaipuu ei tuo mitään takaisin. Siinä on jotain samaa kuin urheilussa. Vuoden 2012 maratonprojektissa ei auta nojata vuoden 2009 saavutuksiin. Ainoat saavutukset, joihin me kirkkona voimme nojata ovat noin vuodelta 33. Kaikki sen jälkeen saavutettu on mahdollista menettää ja tarpeellista tarkastella uudestaan.

Liian usein pidämme kiinni perinteistä, ulkoisista muodoista ja sanavalinnoista. Ihminen, hänen kysymyksensä ja tarpeensa hukutetaan näiden alle. Sellainen kirkko joutaakin marginaaliin. Jumala ja ihminen löytyvät samasta suunnasta, nyt on kirkkomme korkea aika nostaa katse sinne päin. 

Jussi Laine

Kommentoi kirjoitusta.

Laskuoppi ja virsikirja

Keskiviikko 23.5.2012 klo 14.27 - Maila-Katriina Tuominen

Kaunis, puna-valkoruutuinen tyykikangas suojelee ohutta kirjaa. Kannessa ovat takapistoin ommellut kirjaimet K ja T, piste niiden välissä. Kirjainten violetti väri korostaa kirjan tärkeyttä.
Vain 82 sivua, mutta niihin mahtuvat laskuopin perusasiat: yhteen- ja vähennyslasku luvuilla 1–10. Yhteen- ja vähennyslasku luvuilla 1–20. Yhteen-ja vähennyslasku luvuilla 1–100. Kerto- ja jakolasku.
Kirjan ensilehdellä on teksti: Aukusti Salo Alakansakoulun laskuoppi. Seitsemäs painos. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kirja on painettu vuonna 1930. Samana vuonna tätini täytti seitsemän vuotta ja aloitti kansakoulun. Isoäitini, siis tädin äiti, on huolella suojannut oppikirjan kannet.
Nykylapset olisivat ihmeissään, jopa kauhuissaan, jos joutuisivat opettelemaan laskemisen taitoja lähestulkoon kuvattomasta kirjasta. Eipä heille sana laskuoppikaan kertoisi mitään. Tässä kirjassa on toki kuvia, jotka havainnollistavat ynnä- ja pois-laskuja. Siinä on myös sanallisia
tehtäviä, jotka muuttuvat askel askeleelta vaikeammiksi.

Kaksi esimerkkiä: ”Äiti ostaa sinistä reunusnauhaa Väinön pukua varten 27 sm, Siskon pukua varten 14 sm ja Annin pukua varten 12 sm. Montako sm yhteensä?”
”Pietilä ajoi autolla ensin 18 km. Sitten hän pysähtyi. Sen jälkeen hän ajoi 23 km. Ja sitten hän vielä ajoi 37 km. Montako km hän ajoi sinä päivänä?” Tähän tehtävään liittyy myös piirroskuva autosta.

Alakansakoulun laskuoppia käytettiin kautta maan. Sen avulla tulevat suurten ikäluokkien kasvattajat ja kansakunnan rakentajat saivat perustan sivistys-Suomelle.
Tätini laskuopin sivut ovat siistit. Se oli arvokas oppikirja, ei mikä tahansa riimusteltava paperikasa.

Miten laskuoppi ja virsikirja liittyvät yhteen? No, ne ovat sattuvat olemaan vierekkäin kirjahyllyssä toisiaan tukien. Ensimmäinen virsikirjani ei ole yhtä vanha kuin laskuoppi. Se on siltä ajalta, kun me suurten ikäluokkien arki- ja pyhäkoululaiset opimme muistamaan virret numeroiden mukaan.

Virsikirjalla oli tärkeä tehtävä kilpailuvälineenä. Se yhdisti Lauantain toivotut levyt, virren numerot ja autojen rekisterikilven numerot. Meitä oli pieni tyttöjoukko, joka kokoontui kesälauantaisin radiosta kuunneltujen toivottujen levyjen jälkeen maantien varteen, suuren kuusen alle. Me pongasimme lavatansseihin suuntaavien autojen rekkarinumeroita. Se voitti, joka osasi yhdistää auton numeron johonkin virteen.
Jokainen odotti tuttuja numeroita, kuten 477 (Mä silmät luon ylös taivaaseen), 479 (Ystävä sä lapsien), 600 (Oi Herra, jos mä matkamies maan).
Minä odotin jännittyneenä kahta numeroa: 301 (Kirkasta oi Kristus meille) ja 629 (Me kiitämme sinua eli Hilariuksen kiitosvirsi).
Ehkä on tunnustettava, että vieläkin katselen kolminumeroisia kilpiä ja tienviittoja virsinumeroina. Siis sen ”oikean” vanhan virsikirjani tuttuina numeroina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: laskuoppi, alakansakoulu, suurten ikäluokkien kasvattajat, sivistys-Suomi, virsikirja,

Kauniit, rumat ja puska

Keskiviikko 9.5.2012 klo 17.00 - Hannu Kilpeläinen

Kesän lähestyessä avautuvat Tampereellakin monien kirkkojen ovet keskellä arkipäivää. Oletetaan ja toivotaan, että lomaa viettävä turisti ja ihan tavallinen kirkon katveessa asuva kaupunkilainen poikkeaa sisään; ihastelee, lepää, hiljentyy ja ajattelee. Oiva keino ja kirkkoimperiumin vastaisku maksullisille turistipyydyksille ja vapaa-ajanviettopaikoille.

Nykyisin useissa auki olevissa kirkoissa saavat suomalaiset ja ruotsalaiset kaffeeta, venäläiset ja britit tsaijunsa ja teensä ja lapset ilmaisen mehuhetken. Kelpaa siellä istua ja rauhoittua tai kuunnella oppaan esittelyä.

Kirkossa kävijöiden määrä on helppo tilastoida, mutta vaikeampaa on kertoa mitä kirkkovieras on kokenut tai tahtonut nähdä. Suomalainen jakaa kirkot – hieman mutkia oikoen – kolmeen päätyyppiin: kauniit, rumat ja metsä.

Tampereelta löytyvät ne kaikki. Tampereen tuomiokirkko on monissa äänestyksissä valittu Suomen kauneimmaksi kirkoksi. Kalevan kirkkoa taas yllättävän useat pitävät jopa Suomen rumimpana kirkkona. Kolmannelle kirkkotyypille, suomalaisesta metsäläisyydestä kumpuavalle kirkkoarkkitehtuurin kestosuosikille ovat pontta antaneet Immi Hellénin Paimenpoika-runon säkeet "Nyt metsä kirkkoni olla saa, / voi täällä palvella Jumalaa”.

Luontoa osana kirkkoarkkitehtuuria ovat käyttäneet Wiljo Rewell Vatialan siunauskappelissa ja Laiho & Pulkkinen & Raunio Lamminpään siunauskappelissa.

Mihin tämä rankkausluokittelu perustuu? Ainakin siihen, että kirkkorakennus halutaan kokea ajattomaksi, tutuksi, turvalliseksi ja tunnetasolla sellaiseksi, että sitä saa, mitä on tilannut.

Ihminen on tottunut aikaa uhmaavien kirkkorakennusten pysyvyyteen, ne ovat vuosisatoja seisoneet paikoillaan ja viestittäneet sukupolvesta toiseen sitä, millaiselta kirkon pitää näyttää. Näin historia ja menneiden aikakausien tyyli-ihanteet ovat siirtyneet alitajuntaamme. Modernia kirkkoa, keskiaikaisista holvikirkoista tai goottilaisista pylväs- ja tornimahtailusta poikkeavia kirkkoja vierastetaan.

Mutta olemmeko tosissamme ajatelleet, että jokainen näistä turvallisina perinteisinä arkkityyppikirkkoina pitämistämme kirkkorakennuksista on syntyessään edustanut aikansa modernia arkkitehtuuria. 

Antiikki ei ollut antiikkia syntyhetkellään. Lars Sonckin suunnittelema Tampereen tuomiokirkko edustaa 1800-1900 -lukujen vaihteen jugendia (nuorta tyyliä), jota ranskaksi kutsutaan termillä l’art nouveau (uusi taide) ja englanniksi modern style (uudenaikainen tyyli).

Suomessa jugendiin yhdistyi kansallisromantiikka, mutta sekään ei estänyt myrskyä ja kapinaa, joka syntyi niin papistossa kuin kansassakin kirkon avauduttua seurakunnalle. Se ei yksinkertaisesti ollut sitä, mikä miellettiin oikeaksi kirkoksi. Sata vuotta on kuitenkin muuttanut kansan kaikkitietävyyden. Näin aina käy. 

Olen varma, että 200 vuoden kuluttua Pietilöiden Kalevan kauniissa kirkossa kävijät ihastelevat historiallisen Liisankallion vanhan kirkon valoisaa avaruutta, 30 metrin korkeuteen kohoavaa pystysuoraa linjaa korostavaa arkkitehtuuria.

Jo nyt tätä ihastelevat monet eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset turistit, jotka osaavat nähdä tilan pyhyyden muuallakin kuin vain sadoissa tuntemissaan 1600-luvun goottilaisissa kirkoissa.

Mutta on Tampereella jokaista metsäläistä puhutteleva luontokirkon miniatyyrihelmikin. Pistäytykääpä joskus kesäiltana Lielahden kirkon iltajumalanpalveluksessa. Jumalan kunniaa luonnossa julistavat alttariseinän posliinikukkaa valaisevat ilta-auringon säteet, jotka tunkeutuvat funkkisrakennuksen tyyppi-ikkunoista muistuttamaan meitä siitä, että 1950-luvun modernismi ilmentää pyhää siinä kuin gotiikka ja kansallisromantiikkakin.

Kyllä osaa yksinkertainen olla kaunista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tampere, turisti, kirkkovieras, kirkkoarkkitehtuuri

Yhden Hinnalla

Keskiviikko 25.4.2012 klo 11.01 - Jussi Laine

Mikä on kallista ja mikä on halpaa? Tässä kysymys, jota jokaisen tulee mietittyä useamman kerran päivän aikana. Välillä tuntuu, että joillekin hinta-arvioinnit ja edulliset hankinnat ovat elämäntehtävä. Valitettavasti joskus kuulun itsekin tuohon joukkoon.
Näiden teemojen ajattelemisen viemä aika- ja ajatusmäärä kertoo jotain siitä, että halpuus tai kalleus on suhteellinen käsite. Esimerkiksi monen sadan euron illallinen hienossa ravintolassa on kyllä todella kallista. Monen sadan euron viimeisen päälle hieno älypuhelin, jonka takaosassa on pala haukatusta hedelmästä, ei tunnu ollenkaan niin kalliilta. Ainakin tätä itselleni selitin, kun tein tilausta. Toisaalta kolme euroa maksava lounas on todella halpa.
Näiden juttujen halpuus tai kalleus on meille tässä mittakaavassa juuri näin. Mutta vain meille, eikä ehkä kaikille meistäkään. On monia ihmisiä, joille tämä suhteellisuus on jotain ihan muuta. Kolme euroa voi olla todella iso raha, niin iso, että elämä saattaa olla siitä kiinni. Se mikä minun elämäni mittakaavassa ei ole juuri mitään, saattaa oikeassa paikassa pelastaa toisen koko elämän. Tämä ei koske pelkästään rahaa. Yksi ystävällinen sana tai toisen huomaaminen ja huomioiminen voi olla äärettömän arvokasta hänelle juuri tänään.
Kaikista kalleimmat asiat eivät ole rahalla ostettavissa. Sellaisia ovat ystävyys, rakkaus ja terveys sekä toiset ihmiset, juuri ne, joita sanotaan lähimmäisiksi. Puhumattakaan sinusta itsestäsi, sillä sinä olet arvokas.  Ainahan ei siltä tunnu. Mutta niin vain on. Vaikka ajattelet, että toisten silmissä et ole mitään. Tai et ole omasta mielestäsi mitään. Siltikin: Sinä olet. Jumalan silmissä olet.
Näihin ajatuksiin päädyin ihan markkinointimielessä. Tampereella järjestetään toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna todella hieno tapahtuma: Kirkon Nuorisopäivät. Näiden päivien teemana on Yhden Hinnalla. Sillä halutaan kääntää ajatukset juuri edeltäviin ajatuksiin: mikä on halpaa ja mikä kallista? Miten Jumala näkee meidät? Minkälaisen hinnan Jumala on meistä maksanut?
Varmasti on tulossa hieno tapahtuma. Vaikka tapahtuma on suunnattu nuorille, kannattaa näitä asioita miettiä myös omalla kohdalla. Lisäksi kannattaa tutustua, olisiko päivillä jotakin itseä kiinnostavaa, riippumatta iästä.
Itse olen mukana koko viikonlopun, mutta eniten odotan sunnuntaita. Silloin on messu Särkänniemessä, piispa itse saarnaa. Kuinka hienoa on, että ensin messuillaan ja sitten pidetään hauskaa yhdessä! Kristityn elämän ei tarvitse olla synkeää ja surullista. Siksipä ajattelin kysyä piispalta, olisiko Tornado mitään ennen kirkkokahveja.


 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: halpuus, kalleus, suhteellisuus, arvokas, ystävyys, rakkaus, terveys, Yhden hinnalla, Kirkon Nuorisopäivät, huvipuistomessu

Paluun ilo ja ikävä

Keskiviikko 11.4.2012 klo 16.44 - Maila-Katriina Tuominen

Palasin Suomeen pari viikkoa sitten. Ehdin nähdä ennen lähtöäni Egyptin Nile tv:n uutisten välittämän suuren surun, joka kohtasi maan koptiyhteisöä. Kristittyjen koptien uskonnollinen johtaja paavi Shenouda III menehtyi lauantaina 17. maaliskuuta. Itkevät ihmiset kokoontuivat maan eri puolilla muistamaan johtajaansa.

Egyptin-kotini alakerran kauppias Hani oli vakava. Hän sanoi, ettemme me maan ulkopuolella asuvat ymmärrä, miten tärkeä johtaja heidän papansa oli kristityille. Hän oli sovitteleva ja pystyi puhumaan myös Muslimiveljeskunnan kanssa silloin, kun maan poliittinen johto sulki yhteydet ja vaikeni.

Uuden koptipaavin valinta on kahden kuukauden päästä, suunnilleen samaan aikaan kuin egyptiläiset valitsevat maalle presidentin.

Jätin Suomeen-paluustani asianmukaisesti tiedon talon doormanille, eräänlaiselle monitoimitalonmiehelle. Hän oli turvallisuussyistä kaiken aikaa perillä, missä liikuin, olinko kotona hänen ”vastuutalossaan”, Kairossa tai jossain muualla.

Istuin usein taloni aurinkoisella katolla lukemassa ja kirjoittamassa. Hän kysyi, pelkäätkö. Kerroin, että kirjoitan kaikessa rauhassa, voin hyvin enkä pelkää mitään, olenhan kotona.

Minulle on vuosi vuodelta hankalampaa palata Suomeen. Kyse ei ole petturuudesta. En tarkoita sitä, etteikö täällä voi elää. Yhä konkreettisemmin tajuan, että maapallomme on seitsemän miljardin ihmisen maailma. Suurin osa ei voi unelmoidakaan vakaudesta eikä demokratiasta. Hetkittäin tieto tästä kaikesta musertaa.

Paunun yöbussi kuljetti meidät myöhäiset Tampereen linja-autoasemalle. Vantaalla satoi vettä, Tampereen tienoilla perhosen kokoisia räntäläpysköitä. Kun hyvästelin ystäviäni siellä jossakin auringon paahteessa, he varoittivat nousemasta mihinkään yöbussiin tai taksiin!

Mikä ilo olla Suomessa, kun tietää, ettei bussinkuljettaja kaiva esiin puukkoa eikä kinua lisäliksaa ja taksi tuo kotiovelle asti. Tämä turvallisuus on sitä demokratiaa, johon arabimaailma nyt kurottaa. Mallit puuttuvat ja tieto pohjoismaisesta demokratiasta on kaukainen unelma.

Kotioven avattuani minua tervehtivät viikkojen ajalta kertyneet lehdet. Oivalsin, että lukutaitoista kansaa ei noin vain jymäytetä.

Kannattaa muistaa, että Egyptin väestöstä noin 30 prosenttia on lukutaidottomia. Me voimme tarkistaa maamme ja maailman tilan päivittäin kotiin kannetuista sanomalehdistä. Lehtien tilaaminen ja kotiin kanto ovat outo asia useimmille egyptiläisille.

Emme osaa ajatella, että sanomalehdet ovat arjen ylellisyyttä. Niitä kyllä löytyy toreille levitettyinä mattoina tai katujen ja kujien varsille pystytetyillä pikapöydillä. Ne näyttävät olevan miesten kiinnostuksen kohteita. Lehdet eivät julista enää yhtä virallista totuutta. Sen huomaa, kun kuuntelee miesten ärhäkkää keskustelua niiden sisällöstä.

Jokaisen kotiinpaluun jälkeen kahmaisen kasan lehtiä kainalooni, istun lattialle ja antaudun uutisvirran vietäväksi. Ei haittaa, vaikka se virta kantaa vanhoja uutisia. Poissaolon jälkeen ne ovat kumman tuoreita, olkoonkin että niiden maailma on kapeampi kuin todellisuus. Eläköön sanomalehti ja lukutaito!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kopti, vapaus, demokratia, Egypti, sanomalehti, lukutaito

Elämää tamperelaismetsässä

Keskiviikko 28.3.2012 klo 11.02 - Hannu Kilpeläinen

Tampereellakin on oikeita metsiä, niin työn, tehtaiden ja urbaanin asfaltin kaupunki kuin se onkin. Tai ainakin oli. Suurimmat metsämme taitavat olla Teiskossa, siellä mitä lapsuudessani kutsuttiin ulkomaaksi. Niin kaukana se oli entisajan kulkuvälineiden ja asiapohjaisen liikkumisen aikana.

Oma metsäni oli ja on Vihinojan suistosta Rantaperkiöön ja Härmälään Viikinsaaren kohdalle sijoittuvalla Pyhäjärven eteläisellä rantakaistaleella. Lapsuudessani kutsuimme sitä Enkkavaaran metsäksi. Siellä sijaitsi Enqvistin patruunan huvila. Siitä kai nimi.

Pojankollina leikimme siellä inkkaria ja länkkäriä Hukkilan Penan, Pikku-Matin, Viljasen Penan, Savilahden Masan, Virtasen Pertin, Näsin Juhan, Kuisman poikien ja monen muun kaverin kanssa. Siellä on vieläkin Rauhankallio, jonne pelastautuneena eivät inkkarit voineet ampua nuoliaan tai länkkärit luotejaan. Silloin Rauhankalliolle täytyi kiivetä, nyt se näyttää paljon pienemmältä.

Elämä Enkkavaaran metsässä kertoo luokkayhteiskunnasta, muutoksesta, tamperelaisesta sosiaalihistoriasta, kunnallisesta kaavoittamisesta ja esikaupunkieläjien luonnonkaipuusta. Viime vuosisadan alussa Enkkavaaraan Pyhäjärven rannalle nousi tehtaanpatruunoiden ja muun herrasväen huviloita. Ranta oli valloitettu. Pikkuhiljaa huvilat rappeutuivat ja hiljenivät. 1950-luvulla Enqvistin huvilassa asui enää yksi vanha ruotsia puhuva täti, joka pukeutui aina mustiin ja jota me kutsuimme noitsuksi.  Luokkayhteiskunnan ylärakenteen väistyessä Rantaperkiöön ja Härmälään rakennettiin rintamamiestaloja,  Valmetin työläisille kerrostaloja ja pikkiriikkisen kovemmankin rahan omakotitaloja. Härmälässä ja Rantaperkiössä asui 1950-luvulta alkaen ihan oikea sekalainen seurakunta.

Enkkavaaraan nousi samaan aikaan kommunistien kulttuuritalo Lepola. Vihinojan suiston tuntumassa oli demareiden työväentalo ja sen naapurissa Voiman osuusliike, jossa oli oikein lihakauppakin.  Vuosi syntymäni jälkeen rakennettiin Enkkavaaran lähituntumaan Härmälän seurakuntatalo, jonka sali toimi kirkkona aina 1970-luvun alkuvuosiin asti. Näillä taloilla ja tanhuvilla Rantsun ämmät saivat pitkäksi aikaa jutunjuurta siunaillessaan sellaisia suuria tapahtumia kuin että oikein tuomiorovastin poika oli ruvennut riiailemaan Virtasen Pirjon kanssa.

Koivukujan ja Nuolialantien välissä sijaitsi ruohopohjainen jalitsukenttä, jota  kiersi hiilimurskaratainen juoksurata. Kesäisin siellä harjoitteli Rantaperkiön Isku. Talvella  kentälle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin kaukalo, jossa Tappara keräsi jääkiekkolahjakkuudet riveihinsä. Minäkin siellä pelasin, tein eka pelissä kaksi maalia.  Siihen tähteyteni loppuikin.  Mutta kasvoi siellä todellisia tähtiä liigahuipulle ja maajoukkueeseenkin, kuten Kuisman Ilpo, Haapalaisen Hannu, Mäkisen Pekka ja Seppo ja Kaonpään Esko. Rantaperkiössä oli kaikille kaikkea, oli taloa, tekijää ja tapahtumaa.

Enkkavaaran kupeessa pihoilla ja niityillä ja itse metsässäkin elettiin todellista elämää. Turpiin tuli niin porvareille kuin kommareille ja demareillekin.  Seurakuntatalon poikailtoihin ja partioon menijät saivat kuulla rääpimistä samoin kuin Lepolan pioneereihin askeltavat kommarit. Mutta Enkkavaarassa oli se Rauhankallio, jonne me kaikki kakarat juoksimme turvaan. Ja olimme yhtä, nääs.

Tampereen kaupunki on nyt kaavoittanut Enkkavaaran puistoksi, jota halkovat valaistut ulkoilureitit. Pyhäjärven parhaat ranta-alueet ovat koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja sauvakävelijöiden paratiisia. Poissa ovat ranta-alueen valloittaneet patruunoiden huvilat yksityismaineen: eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.

Ei ennen ollut paremmin kuin nyt. Ennen oli erilaista. Enkkavaara on ikuista. Luojalle kiitos.


Kirjoittaja on rantaperkiöläinen aboriginaali ja teologian tohtori

 

2 kommenttia . Avainsanat: Tampere, metsä, Rantaperkiö, Härmälä, luokkayhteiskunta, muutos, rintamamiestalot, työväentalo, Tappara

Kärkihankekoordinaattori

Keskiviikko 14.3.2012 klo 18.23 - Jussi Laine

Edellisen kolumnini alla luki vielä rippikoulupastori.  Se oli sitä aikaa. Nykyään olen Tampereen seurakuntien kärkihankekoordinaattori. Titteli on edellistä pidempi ja pitää sisällään itselleni entisenä ärrävikaisena huomattavan määrän haasteita pelkästään sen lausumisessa. Mutta toivon todella, että tällä hetkellä vuoden kestävän projektin aikana opin sanomaan virkanimikkeeni takeltelematta.  Lähes yhtä suuri toive on, että joskus sen sanoessani en joutuisi vastaamaan kysymykseen, että mitä ihmettä se tarkoittaa. Joten ajattelin tässä kolumnissa hieman valottaa, mistä on kysymys tässä kärkihankekoordinaattorin elämässä.

Ensinnäkin olen aina kannattanut riittävän nopeaa vaihtuvuutta tietyissä seurakunnan tehtävissä. Ehdin istua rippikoulutoimistossa mahtavat ja nopeasti menneet neljä vuotta. Ne olivat muuten erinomaisen hienoja vuosia. Mutta kun on vastuulla suuren työalan koordinoiminen ja kehittäminen, uskon että neljässä vuodessa on jo antanut suurimman osan annettavastaan. Siinä vaiheessa kun hommat alkavat hoitua rutiinilla, kannattaa katsella jo aidan toiselle puolelle. Tässä tapauksessa Kyttälän toimistosta kohti Näsilinnankatua, jossa työskentelen tämän vuoden loppuun. Koska tehtävä on uusi ja äärettömän mielenkiintoinen, ei missään mielessä voi puhua rutiineista.

Olen näiden päivien aikana päässyt vastaamaan lukemattomia kertoja kysymykseen, että mitä kärkihankkeet ovat.  Jos aikaa on vähän, vastaan lyhyesti. Tavoitteena on saada kasteprosentti ja kirkolliset vihkimiset nousuun. Näiden lisäksi mahdollisimman monelle seurakuntalaiselle tulee löytyä paikka ja yhteisö, jossa on hyvä olla. Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottu, mutta tekemistä on paljon. Kirkko ei ole tunnettu nopealiikkeisyydestään, toisin kuin se toimintaympäristö, jossa kirkko Tampereella toimii. Kaupunkilaisten keskuudessa muutokset ja muuttujat ovat nopeita. Itseäni ja perhettäni en pidä missään nimessä kaikista nopealiikkeisimpänä, mutta jotain kertoo sekin, että aikuisikäni 18 vuotta olen ja olemme asuneet kolmessa suuressa kaupungissa (jopa Turussa) kahdeksassa asunnossa kuuden eri seurakunnan jäseninä. Ja se on vielä kohtuullisen rauhallinen tahti.

Tähän kaupunkilaiseen toimintaympäristöön seurakunnissa yhdessä työstetyt kärkihankkeet hakevat kirkon ja kirkon sanoman merkitystä. Sitä, mikä nyt jo on kirkossa tamperelaiselle tärkeää, vahvistetaan ja vuorovaikutusta syvennetään. Lisäksi etsitään aivan uusia mahdollisuuksia näkyä ja kuulua tamperelaisessa elämässä. Vaikka ympäristö muuttuu, meillä on yhä sanottavaa Jumalasta, armosta ja lähimmäisistä. Kärkihankkeissa haetaan oikeita tapoja ja paikkoja näille isoille asioille.

Kommentoi kirjoitusta.

Hiljaisuuden voima

Keskiviikko 29.2.2012 klo 10.56 - Maila-Katriina Tuominen

Outo hiljaisuus. Vilkaisu öiseen pimeyteen. Himmeän katulampun ympärillä
karkeloivat lumikierteet. Kaupunki on muuttunut valkoiseksi uneksi. Lumi lahjoittaa valvovalle öisen hiljaisuuden.

Aamuvarhaisella maailma täyttyy äänistä. Hiljaisuuden lumo ei kokonaan
katoa vaikka raskaat aurat kasaavat lumen vuoriksi.

Hiljaisuus on rikkumaton seuraavanakin yönä. Pyryttää. Hiljaisuuden melkein
kuulee kuiskivan. Äänettömyys antaa tilaa ihmisen sisikunnan äänille,
niille, jotka uppoavat päivittäiseen hälyyn, meluun ja mielenliikkeiden
ryöpsähdyksiin.

Hiljaisuudessa ihminen on itsensä kanssa ja puhuu sisään päin. Monille se on vaikeaa. Siksi äänet voittavat äänettömyyden. Moni rakentaa itselleen äänikennon, jossa musiikki on suojus ja oman reviirin turva. Kun
tajunnan voi täyttää erilaisilla äänikerroksilla, alkaa hiljaisuus pelottaa.
Siihenhän liittyy yksinäisyyden tai yksin jäämisen uhka.

Melusta on tullut osa elämäämme. Se muovaa mielemme, ajatuksemme, muistimme, koko olemuksemme. Jos joku rohkenee valittaa melusta, häntä kehotetaan muuttamaan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa – tai ainakin maalle. Ei maaseutukaan ole meluton. Äänet kapseloituvat kaikkialla ympärillemme ja
rajaavat maailmamme.

Ei melu ole meidän vain meidän aikamme vitsaus. Muinaiset sumerilaiset
uskoivat vedenpaisumuksen tulleen ihmisille rangaistuksena melusta. Vanhan
testamentin Joosuan kirjassa kerrotaan, miten Jerikon muurit murtuivat kun
papit puhalsivat torviinsa: "Heti torvien äänen kuultuaan kansa kohotti
sotahuudon. Silloin Jerikon muurit sortuivat." (Joosua 6:20)

Mitä tapahtui vuonna 1952 hiljaisuuden konsertissa? Tuolloin säveltäjä John
Cage (1912–1992) antoi tyhjyydelle oman tulkintansa zen-buddhalaisessa
hengessä. Konserttiyleisö istui hiljaa 4 minuuttia 33 sekuntia kuunnellen
hiljaisuuden ääniä. Yleisö katseli orkesteria, jonka suoritus supistui
pianistin pianon kannen sulkemiseen esityksen alussa ja sen avaamiseen
esityksen lopussa.

Se oli yhdenlainen retriitti, joka kokosi ihmiset yhteen. Siitä sikisi
"sattumamusiikki", kuten Cage kutsui töitään.

Retriitit mielletään vetäytymiseksi vapaaehtoiseen hiljaisuuteen ja hiljentymiseen. Aikoinaan hengelliset hiljentymiset ovat löytäneet tiensä yritysmaailmaan:  On tyky-retriittejä ja muita työkuntoa kohentavia
hengennostatusprojekteja. Ihminen osaa rahastaa hiljaisuudellakin.

Monet ovat huomanneet maailman lentoasemilla oven, jossa lukee Hiljaisuuden
huone eri kielillä. Oven voi avata kuka tahansa. Sinne astuvalta ei kysytä
matkalippua, ei passia eikä mitään muutakaan. Siellä voi istua tai seistä.
Joku keskittyy rukoukseen, joku toinen keinuttaa vartaloaan äänettömien
viestien tahtiin. Hiljaisuuden huoneessa ei yleensä ole tungosta. Siellä ei
ole myöskään räikeitä valoja eikä taustamusiikkia. Ihmiset avaavat oven
varoen ja sulkevat sen poistuessaan eleettömästi.

Vasta sataneen lumen kyky imeä äänet valkoisuuteensa tarjoaa hiljentymisen
kotioloissa. Ei tarvitse pakata matkalaukkua eikä tutkia aikatauluja.
Hiljaisuus ympäröi tutun tilan ja hivuttautuu huomaamatta syvälle
sisikuntaan.

Samanlaiseen autuuden tilaan pääsee keskellä öistä hiekka-aavikkoa. Korviin
yltää tuskin kuuluva hiekan rapina. Hiekkadyynit vaeltavat hiljaa kuin
muistuttaen ajasta, jolloin maapallo oli muotoutumassa merien, vuorien ja
aavikoiden tilaksi. Ihmisen paikka on mitätön siinä ympäristössä, mutta
hiljaisuuden kuuntelijalle löytyy aina sija.

Japanilaisen tila-aika -ajattelun mukaan hiljaisuus kuten tyhjyyskin ovat
kielellisten ilmaisujen tavoittamattomissa. Ne ovat kuitenkin olemassa ja
lähellä meitä kaikkia. Japanilaisen kirjailijan Junichiro Tanizakin
teoksessa Varjojen ylistys on lause "Se mitä ei ole nähty, ei meille ole
olemassa."

Näkyykö hiljaisuus? Ei. Ehkä moni unohtaa sen juuri siksi. Lumen peittämään
yöhön havahtuvan kannattaa kuitenkin kuunnella hiljaisuutta. Siinä on voimaa.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hiljaisuus, melu, retriitti, hiljentyminen, rukous

Saatana saapuu Tampereelle

Keskiviikko 15.2.2012 klo 17.01 - Hannu Kilpeläinen

Saatanan saapuessa Tampereelle joudumme toteamaan Goethen Faustin tavoin ”mi tahtoo pahaa vain, ja aikaan saa vain hyvää”.  Tästä ajatuksesta lähti venäläinen kirjailija Mihail Bulgakov kehittelemään ihmiselämän kuvausta romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan.

Kun Luther saapui Tampereelle, joudumme me tamperelaiset toteamaan, että ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia”. Näin opettaa vanha Katekismus.

Tuskinpa Hänen majesteettinsa, kuningas Kustaa III, perusti kaupunkimme saatanan rusikoitavaksi tai Jumalan lapseksi pääsemistä varten.  Armollinen hallitsija näki koskemme ja ymmärsi, että sen partaalla ihmisen on hyvä elää.  Sinne mihin elämää syntyy, siellä Jumalan lapset viljelevät ja varjelevat maata, kasvattavat jälkeläisiään, taistelevat, rakastavat ja vihaavat. Siellä saatana heitä kiusaa, mutta siellä he myös saavat rakentaa elämää Jumalan lapsiksi päässeinä.

Miten niin päässeinä? Kerrataanpa kristinoppia, niin ymmärrämme Goethea, Bulgakovia ja Lutheria.  Kun Jumalan alkuperäinen luomisajatus meni myttyyn, asetti hän ihmisen tekemään työtä otsa hiessä.  Ihmisen kohtalona oli eläminen. Sitten veli surmasi veljensä, hän oli kade siitä, että toisella elämä meni paremmin. Hän tahtoi elää leveämmin. Saatana oli alkanut luikertelunsa Paratiisista Moskovaan ja Tampereelle.

Ja tiedämmehän me seuraukset. Tampereen Nokialla saneerataan työtätekeviä kilometritehtaalle, Koukkuniemessä on liian vähän hoitajia, Ilves majailee jääkiekkoliigan jumbona, sudeettisavolaiset ja muut maahanmuuttajat lorauttavat mustanmakkaran päälle ketsuppia Tammelantorin Tapolan kojulla, seurakuntia yhdistellään niin etteivät härmäläläiset saa olla enää olla härmäläläisiä ja teiskolaiset ulkomaalaisia. Ja kaiken kukkuraksi Tampereen suosituin – tai ainakin toiseksi suosituin – kansanedustaja on homo, olisikohan sivarikin?

Kaikki näyttää menevän pieleen, kun ei enää eletä niin kuin Minä haluaisin. Juuri näin Saatana iskee ja veli tappaa veljensä, kuka kiusaamalla, kuka hylkäämällä – kaveri jätetään. Näin se vain on kristinopin mukaan.

Kun tällaisessa onnelassa elämässään epäonnistuvat ajetaan jäähypenkille tai suihkuun, on meillä kahtiajakautunut ja polarisoitunut yhteiskunta. Veli ajetaan kurimuksen kurkkuun, nykysuomeksi hänet syrjäytetään. Bulgagovin Moskovassa saatana ei uskaltanut iskeä kirkkoihin ja proletaariteettiin, se tunnisti helpoksi saaliikseen ahneet ja omaneduntavoittelijat.

Paratiisinjälkeisen elämän tarkoituksena oli, että teemme maailmassa oman työmme, raadamme leipämme eteen, kasvatamme jälkeläisemme ja yhdessä yritämme hankkia oman onnemme. Jumala kyllä antaa tukensa ja ymmärryksensä, niin kuin Aatamille, Eevalle ja Kainillekin. Ei elämämme tarkoitus ole enää hampaat irvessä hankkia Jumalan lapseutta, se on annettu meille jo. Elämä ei ole uskoa varten, vaan usko on elämää varten.

Meidän on tultava toimeen omillamme ja saatava saatana aisoihin. On kyllä hienoa olla hyväosainen, mutta juuri meidän hyvin toimeentulevien kiusaajana saatana on julma. Iskeköön hän meihin ja saakoon aikaan vain hyvää (Goethe).

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: saatana, Faust, Mihail Bulgakov, Luther, homo, kahtiajakautuminen, Luoja

Oodi suurille ikäluokille

Keskiviikko 1.2.2012 klo 12.03 - Jussi Laine

Viikonloppuna päädyin laulamaan oman viidesluokkalaiseni kanssa kilpaa. Kyseessä oli suositun konsolipelin suomalaisia lauluja sisältävä paketti, jota sitten kilpaa hoilotimme. Pisteitä saa laulun puhtaudesta ja rytmistä. Minähän hävisin kaikki laulut, jotka on tehty tällä vuosituhannella. Sen sijaan viime vuosituhannen lopun laulut hoidin suvereenisti kotiin.

Yksi näistä kultaisista 90-luvun tuotoksista oli Maija Vilkkumaan Satumaa-tango. Se oli aikanaan silloisen teologian ylioppilas Laineen mielestä uskomattoman hieno kappale, joka vielä osuvalla tavalla kritisoi senaikaista elämänmenoa.

Se arvosteli edeltävää sukupolvea, sotien jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia. Niitä oli siihen aikaan kovin muodikasta arvostella. Ne olivat kaikessa rauhassa saaneet 70-luvulla radikalisoitua ja taistolaistua sekä sittemmin 80-luvulla kerätä suuret omaisuudet inflaation syödessä asuinlainat. 90-luvulla ne ajoivat meidät, ETYK:in aikaan syntyneet, talouslaman kouriin.

Nykyään olen täysin eri mieltä, vaikka kyseinen laulu nostalgiahermoon osuikin mukavalla tavalla.

Kerronpa muutaman esimerkin. Parhaat päivänsä nähnyt Opel Corsa ei lähtenyt käyntiin, virtalukosta vain nousi kauhea käry. Otin puhelun suurten ikäluokkien edustajalle, eli isälleni, joka oli myös taannut Corsan autolainan. Hän otti toisen puhelun ja tunnin päästä kaksi kätevää 40-luvulla syntynyttä ronskia miestä kurvasi pihaan. He ohittivat virtalukon, porasivat reiän ja vetivät johtoja. Corsa käynnistyi painamalla kojelaudan alla olevaa valokatkaisijaa.

Ystäväni ostivat rintamamiestalon, joka kaipasi pientä laittoa. Seuraavan kolmen vuoden ajan useimpina viikonloppuina kaksi suurten ikäluokkien edustajaa saapui paikalle. Toinen hoiti lapsia ja toinen rakensi sekä opetti tapetoimaan, laatoittamaan ja tekemään kaikkea sitä, mitä rintamamiestalossa tulee tehdä.

Erään ystäväni avioliitto ei sitten onnistunutkaan. Piti nopeasti löytää uusi asunto ja saada sinne perusvarusteita. Kaksi suurten ikäluokkien edustajaa saapui paikalle ja pian alettiin hipoa luottokorttien luottorajoja.

Singstarista pitävä viidesluokkalainen tai hänen pikkuveljensä sairastuu. Kello 7.45 soitetaan puhelu ja kello 8.15 saapuu suurten ikäluokkien edustaja valmiina hoitamaan isovanhemman tehtävää. Tekisi mieli jopa puhua kutsumuksesta. Tampereen kaupunki ja seurakunnat ovat säästäneet melkoisen määrän euroja ja sairaan lapsen hoitopäiviä.

Joten suuret ikäluokat: Soittakaa vaan Satumaa-tangoa joka yö. Emme me olisi tähän saakka päässeet ilman teitä, emme lähellekään. Yritämme aikanaan itse neuvoa, miten tehdään tapettiin työntösaumat ja mitä jäähdytysnestettä autoon kuuluu laittaa. Lupaamme myös hoitaa lapset ja lapsenlapset yhtä suurella taidolla ja kutsumuksella. Kiitos.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin kuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että saisit elää kauan ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa. (5 Moos 5: 16)

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suuret ikäluokat, nostalgia, rintamamiestalo, isovanhemmat, vanhempien kunnioitus

Kieli poskessa

Keskiviikko 18.1.2012 klo 14.20 - Maila-Katriina Tuominen

Kynä on puunvärinen, terä litteä. Kaunis pyöräytys tuottaa paperille kauniin kirjaimen, arabiankielen aakkosten ensimmäisen.

Kieli poskessa keskityn sen kaarteisiin, jotka onnistuessaan muistuttaisivat rennosti kaunolla kirjoitettua isoa T-kirjainta omissa aakkosissamme. Ei onnistu, kieli pysähtyy poskeen ja epätoivo etsii sijaansa koko kehossani.

Jossakin tajunnan pohjalla ivallinen ääni huomauttaa, miten ylpeys käy lankeemuksen edellä: pitikö hönkäistä ystävällesi, että kahden vuoden päästä kirjoitat arabiaa siinä kuin egyptiläisetkin.

Kirjoitusharjoituksissa tulee hiki. Huoneeseeni kuuluu lähellä olevan moskeijan minareetista muezzin ääni. Allahu Akhbar, Allahu Akhbar, Allahu Akhbar... On sunnuntainen iltapäivä, täysi työpäivä Egyptissä.

Jos olisi perjantai, muslimien pyhä, eivät työt silloinkaan kokonaan päättyisi. Parvekkeeltani näkyvät rakennusmiehet rukoilisivat työmaallaan. Ja työt jatkuisivat verkkaan siitä, mihin ne ennen hiljentymistä jäivät.

Siirrän kirjoituksen opettelun huomiseen. Taloni alakerrassa on pieni kauppa, jonka omistaja esittäytyy Haniksi. Hän on kristitty, jonka merkkinä on hänen oikean oikean kätensä ranteeseen piirretty risti. Kaupan yhdellä seinällä, savukkeiden, tulitikkurasioiden ja purukumipakkausten yläpuolella on pieni, kaunis krusifiksi. Sen Kristus-hahmo katselee hymyillen ahkeraa yrittäjää.

Hani on kopti, egyptiläinen ortodoksi, joka valmistautuu 7. tammikuuta vietettävään joulujuhlaan venäläissyntyisen puolisonsa kanssa. Suomeenkin ovat kiirineet uutiset koptien ja muslimien välisistä yhteenotoista eri puolilla Egyptiä. Juttelen Hanin kanssa joulun alusviikolla. Hän ei pelkää levottomuuksia, mutta myöntää, että tammikuun alussa pidettävä parlamenttivaalien kolmas vaihe askarruttaa. 

- Äärikonservatiivisen al-Nur-puolueen jyrkällä islamismilla on vankka kannattajakuntansa. Jos puolueen asema ensimmäisessä vallankumouksen jälkeen demokraattisesti valitussa parlamentissa on vahva, se tietää hankaluuksia niin maan taloudelle kuin kaikelle yhteiskunnalliselle kehitykselle, Hani sanoo. 

Keskustelukielemme on englanti, jonka Hani vaihtaa kokeeksi muutamaan suomen sanaan. Sovimme, että opetamme toisillemme joka päivä oman äidinkielemme sanoja. Kättä päälle, tuoremehutölkki kainaloon ja takaisin kirjaimien vääntöön. Kiipeän nelikerroksisen taloni katolle aurinkoon kirjoitustarvikkeet mukanani. Taivas on pilvetön, etäältä kuuluu lentokoneiden jyly. Lähtöjen ja paluiden kiihottava ääni.

Tiedän, että vuodet, joiden aikana olen liikkunut eri puolilla Egyptiä ja muita pohjoisen Afrikan arabimaita, ovat tärkeitä. Maa ei ole outo eikä sen kansa vieras, mutta vasta kieli päästää sisälle yhteisöön, ihmisten arkeen ja elämän virtaan. Niitä kohden yritän kurottua vaikka kieli poskessa.

On hyvä tuntea muukalaisuutensa ja muistaa bulgarialais-ranskalaisen filosofin ja kirjailijan Julia Kristevan tavoin ymmärtää olevamme muukalaisia myös itsellemme. Tätä muukalaisuuden moninaista kohtaamista harjoittelen parhaillaan maassa, jossa sanotaan: Onni on ihmisen kohtalo.

 

Kommentoi kirjoitusta.

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »