Tampereen seurakuntien historia kansien väliin

Moni vanha tamperelainen muistaa Satakunnankadulta luterilaisen rukoushuoneen, joka purettiin 1960-luvulla virastotalon tieltä. Rukoushuonekristillisyys oli kirkollinen vaihtoehto kaupungissa vaikuttaneelle vapaakirkollisuudelle.
Postikortti: Juukkonen & Kumpp. Tampere

Säännöllinen kirkossakäynti väheni Tampereella.

Uutinen ei ole 2000-luvulta, vaan 1800-luvulta. Silloin jumalanpalveluksiin osallistumista jarrutti tilan ahtaus! Seurakuntalaiset eivät mahtuneet kunnolla torin laidan puukirkkoon, varsinkaan suurina juhlapyhinä ja kesäkaudella.

Aleksanterin kirkkoa ei vielä ollut rakennettu. Vanha kirkko torin laidalla oli mitoitettu enintään 700 henkilölle, ja monet kaupunkilaiset suuntasivat mieluiten sinne. Messukylän kivikirkkoon olisi ollut tunnin kävelymatka.

Kukaan ei saa sanotuksi kaikkea 

Myöhemmin kirkkorakennuksia on ilmaantunut Tampereelle tarpeeksi. ”Suurin ja kaunein” eli Tuomiokirkko vietti satavuotisjuhlaansa 2007. Tiloja on rakennettu muillekin toiminnoille, ja sotien jälkeen nousi nopeasti seurakuntataloja kaupungin kaikille laidoille. Tällä hetkellä kiinteistömassa on liiankin suuri, ja suunta on kääntynyt tiloista luopumiseen.

– Suomalaiset kokevat häpeälliseksi, kun matkapuhelimia ei enää valmisteta Suomessa. Entä jos kirkkoja jouduttaisiin myymään vaikka liike-elämälle? Se tuntuu monelle kipeältä ja vaikealta asialta, jo ajatuksena, arvelee emeritustuomiorovasti Voitto Silfverhuth.

Teologian tohtori Silfverhuthin vuosikymmenten urakka, Tampereen seurakuntahistoria 1–2, on nyt kansien välissä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kustantama historiateos kuvaa kirkollista elämää ja sen aaltoilua kaupungin perustamisesta nykypäivään.

Yli 230 vuodessa on tapahtunut niin paljon, että kaikkea on mahdoton mahduttaa edes kahteen niteeseen ja 900 sivuun.

– Kaikkea ei saa sanotuksi, aina sanat uupuvat kesken. Sellainen olo välillä on, Voitto Silfverhuth lainaa Raamatun Saarnaajaa.

Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä

Tutkijan tarkkuudella Silfverhuth on laskenut kuvien osuudeksi hieman yli 25 prosenttia, ja mukana on valokuvia, grafiikkaa, piirroksia ja asiakirjoja. Historian kirjoittaja näki paljon vaivaa ennen kuin graafinen suunnittelija Pekka Krankka pääsi taittamaan runsaat 800 kuvaa kirjan sivuille. Eri arkistojen koluaminen vei aikaa.

– Konttasin muun muassa seurakunnan viestinnän pöydättömässä arkistossa ja kävin läpi kaapeittain ja laatikoittain vanhoja paperikuvia. Hienoja, yllätyksellisiäkin otoksia löytyi.

Tampereen seurakuntien rakentuminen on ollut aaltoliikettä pienestä isoksi, isosta pieneksi. Viime vuosien vääntö seurakuntien vähentämisestä ei ole mitään uutta auringon alla.

Kun kaupunki perustettiin, se määrättiin Messukylän seurakuntaan kuuluvaksi. Tamperelaisilla oli pitkä kävelymatka 1500-luvun alussa rakennettuun Messukylän kivikirkkoon. Kaupunkialueella ensimmäisiä jumalanpalveluksia pidettiin Tammerkosken yläpuolisessa polttimorakennuksessa. Niitä toivoivat etenkin Tampereelle muuttaneet ruotsinkieliset asukkaat, koska Messukylässä ei saarnattu eikä rukoiltu heidän äidinkielellään.

Väliaikaisen kirkkotilan ja papin tamperelaiset saivat 1786, jolloin kartanon väentupa torin varressa varustettiin saarnahuoneeksi.

Syksyllä 2013 Tampereella on runsaasti kirkkoja, mutta messua vietetään muuallakin, esimerkiksi seurakuntien talon Suurella sydämellä -klubilla. Historia toistaa itseään?

 ..eikä korva täyttään kuulemisesta

Monikulttuurisuus on nykypäivää, mutta taas Saarnaaja muistuttaa: vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo kauan ennen meitä. Tiesitkö, että Tampereen 1700-luvun asemakaavassa torin neljään nurkkaan oli merkitty tontit ”kaikenlaisten uskontojen kirkkoja varten”?

Rakennetuksi tosin tuli vain luterilainen pyhäkkö; kolmeen muuhun kulmaan nousi toisenlaisen lohdutuksen paikka, apteekki. Ensimmäistä varsinaista kirkkoaan kaupunkilaiset odottivat lähes puoli vuosisataa, koska kiisteltiin, tehdäänkö se kivestä vai puusta. Senaatti ratkaisi asian jälkimmäisen voitoksi. Carlo Bassin piirtämä pienehkö, väliaikaiseksi tarkoitettu Vanha kirkko otettiin käyttöön adventtina 1824.

– Tampere avautui Eurooppaan, jopa tuon ajan uskonnonvapauslainsäädäntöä uhmaten. Kaupungin perustaja Kustaa III oli valistunut ja korostuneen suvaitsevainen hallitsija, Silfverhuth kuvaa.

Kansainvälisiä vaikutteita virtasi kaupunkiin 1800-luvulla monilta suunnilta. James Finlayson oli uskontunnustukseltaan kveekari, maan suurimmassa tehtaassa Finlaysonilla työskenteli paljon englantilaisia ammattimiehiä, työpäivät aloitettiin aamuhartaudella. Pietarista tehtaanjohtajaksi muuttaneen Ferninand Uhden aikana puuvillatehtaasta muodostui kristillisen maallikkotoiminnan keskus.

Kun kaupungissa vietettiin 1860-luvulla ensimmäisiä lähetysjuhlia, puuvillatehdas pysäytettiin juhlan ajaksi, mutta Tampereen Sanomissa arvosteltiin virinnyttä lähetysharrastusta.
– Jo silloin osattiin kritisoida, että hätää ja nälkää on Suomessakin, ja että ensin pitäisi auttaa kotimaassa. Sellainen ei kuitenkaan ole kristillinen ajatus, kirkko ei ole pelkästään lähellä olevia varten. 

Sukupolvi menee 

Jumalanpalvelus, kaste, avioliittoon vihkiminen, hautaan siunaaminen, vuotuinen rippikoulu ja kaupunginosittain järjestetyt opetus- ja hartaustilaisuudet eli kinkerit olivat seurakunnan alkuaikojen toimintamuotoja.

– Kirkkolaki määräsi, että lapsi on kastettava viimeistään kahdeksantena päivänä. Vielä 1900-luvun alussa puolet kuolleista oli lapsia, ja pidettiin tärkeänä, että vauva ehditään kastaa. Kastetilaisuudet olivat muodoltaan koruttomia. Äiti ei usein jaksanut lähteä mukaan, vaan kummit veivät lapsen pappilaan kasteelle.

Varhaisimpia seurakunnan toimihenkilöitä olivat pappi, lukkari, kirkonpalvelija, kellonsoittaja ja taloutta hoitava kirkonisäntä. Papin ja lukkarin palkkaukseen rahat perittiin talonomistajilta, vero-osuuksien mukaan. Lisäksi jokainen konfirmoitu maksoi kirkkoherralle ja kaupunginsaarnaajalle niin sanottua pääsiäisrahaa.

Senaatti hyväksyi 1870 Tampereen seurakunnan hallinnollisen itsenäistymisen. Ehtona oli uuden kirkon rakentaminen, mikä toteutui 1881 Aleksanterin kirkon valmistuessa. Päätöstä ei saanut panna toimeen ennen Messukylän kirkkoherranviran vapautumista, ja tämä toinen ehto täyttyi viran pitkäaikaisen haltijan Josef Grönbergin kuoltua. Tampereen seurakunta itsenäistyi vappuna 1904.

– Piispantarkastuksessa 1901 oli ehdotettu isoksi kasvaneen seurakunnan alueellista jakamista, mutta kirkonkokous päätti toisin. Vuonna 1926 tehtiin vain kielellinen jako, syntyi 800-jäseninen ruotsalainen seurakunta ja 47 000 jäsenen tuomiokirkkoseurakunta.

Yhteistalouteen kolmanneksi lyöttäytyi Harju sen jälkeen, kun Tampereen läntiset esikaupungit irrotettiin 1937 Pirkkalasta ja liitettiin kaupunkiin. Messukylä liittyi vuonna 1947 Tampereeseen, ja samalla saatiin yksi seurakunta lisää.

Tuomiokirkkoseurakunta jakautui viideksi vasta 1953, ja neljä uutta saivat nimikseen Pyynikki, Kaleva, Viinikka ja Härmälä. Kuntaliitosten myötä myöhemmin syntyivät vielä Aitolahti ja Teisko. Nuorin tulokas joukossa on Hervanta, joka lohkaistiin Messukylästä 1980.

Seurakuntia on hiljakseen tullut lisää, mutta toisaalta niitä on 1960-luvulta lähtien yritetty taloudellisista ja toiminnallisista syistä yhdistää. Toistaiseksi tuloksetta.

…sukupolvi tulee

Teollistuminen sinänsä ei vieraannuttanut työläiskaupungin asukkaita seurakunnasta, vaan tehtaalaiset olivat vielä 1880-luvulla kirkollisesti aktiivisin sosiaaliryhmä.

– Ei tuon ajan ihmisillä ollut aikaa innostua uusista aatteista. He tulivat pitkän, raskaan työpäivän jälkeen väsyneenä kotiin – ei ollut televisiota, saati sosiaalista mediaa. Me elämme aivan toisenlaisessa ajassa, emmekä tiedä, mitä kaikkea se merkitsee kirkolle.

Uskontopakko sääteli aikanaan kirkkoon kuulumista. Uskonnonvapauslaki 1923 ei aiheuttanut suurta notkahdusta Tampereella, vaikka sitä sisällissodan jälkimainingeissa pelättiin. Osaltaan sosiaalinen paine pysytti jäsenenä ”koska niin on tapana”.

– Sodat ja kansakunnan muut vaikeat ajat ovat näkyneet jäsenkehityksessä. Lamavuosina 1990-luvulla kirkosta eroaminen väheni selvästi ja liittyminen lisääntyi. Entisaikojen vakaassa elämänmenossa hengelliset eväät saatiin kotoa.

– Kodin ja suvun perintö on yhä ohuempi, nykyvanhemmilla ei enää ole kristillisiä tapoja tai perinteitä, joita siirtää seuraavalle polvelle. Sen takia menossa oleva murros on syvempi kuin aiemmat, Silfverhuth vertaa.

Vakaumuksellista ateismia enemmän on lisääntynyt välinpitämättömyys. Kirkkoa ei niinkään vastusteta, mutta kaikki on yksilöllistynyt, ja yhteisöllisyyden ajatus – se mitä seurakunta edustaa – on työntynyt taka-alalle.

– Luulen kyllä, että jossakin raja tulee vastaan, ei ihminen niin omavaraiseksi ole muuttunut. Jokainen tarvitsee joskus muiden apua.

Yli 90 prosenttia tamperelaisista kuului kirkkoon 1945, vuosituhannen vaihteessa 80 prosenttia, vuonna 2010 enää 70 prosenttia.

Seurakuntien palkkalistoilla oli 1945 kokoaikaista henkilöstöä 50. Tampereen seurakuntien väkiluku on kaksinkertaistunut, mutta päätoimisten työntekijöiden määrä kymmenkertaistunut. Huimaa kasvua Silfverhuth selittää ennen muuta toimintamuotojen lisääntymisellä ja laajentumisella.

Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä?

Tampere ei ole ollut leimallisesti tietyn herätysliikkeen aluetta. Monet suuntaukset ovat täällä vaikuttaneet, mutta lähinnä hiljaisena virtana taustalla. Vapaakirkollisuudella oli 1800-luvulla sen verran vahva ote, että kirkon piti tarkistaa omaa tarjontaansa.

– Seurakuntaankin haluttiin vapaamuotoista toimintaa, ja se vaati toisenlaisia tiloja kuin perinteiset kirkot. Rukoushuoneella ihmiset saattoivat tavata toisiaan, naiset ompelivat, miehille oli höyläpenkki. Tällaiseen rukoushuonekristillisyyteen oli helppo lähteä ilman pelkoa leimautumisesta lahkolaiseksi.

Moni vanha tamperelainen muistaa vielä luterilaisen rukoushuoneen. Satakunnankadulle 1894 valmistunut koristeellinen rakennus purettiin 1960-luvulla virastotalon tieltä.

Yli kahteen vuosisataan mahtuu paljon mielenkiintoista henkilöhistoriaa.

– Joku on ollut asioiden tarmokas eteenpäin viejä, toinen jarrunpolkija. Joskus nämä ominaisuudet yhdistyvät samassa henkilössä. Sellaisena voi pitää esimerkiksi Josef Grönbergiä, joka oli ensin yli 20 vuotta kaupunginsaarnaajana ja sitten 40 vuotta Messukylän kirkkoherrana. Hän oli voimakas persoona, joka tosin vanhemmiten alkoi vastustaa kaikkia uudistuksia.

Merkittäviin kirkonmiehiin lukeutuvat Tampereen ensimmäinen kirkkoherra, Oulusta tullut Waldemar Walli ja hänen seuraajakseen valittu K.H. Seppälä, jonka 30-vuotista kautta jälkipolvet ovat oikeutetusti kutsuneet Seppälän ajaksi. Luottamushenkilöt eivät ole julkisesti näkyneet samalla lailla, mutta tärkeäksi nimeksi Silfverhuth poimii esimerkiksi Reaalilyseon rehtorin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen.

– Myös kirkkohallintokunnan puheenjohtajina on ollut vahvoja vaikuttajia, jotka vaikeina aikoina ovat kantaneet huolta taloudesta. Lisäksi seurakunnissa on ollut useita pidettyjä perhepappeja, jotka eivät ole tulleet tutuksi tai tunnetuiksi asemansa vaan persoonallisuutensa takia.

Katso tämä on uutta

Voitto Silfverhuth kehuu Tampereen seurakuntia rohkeudesta uusiin avauksiin. Eri aikoina on tehty kirkollisia innovaatioita, joita on myöhemmin muissa seurakunnissa otettu käyttöön. On ollut puhelinkampanjoita, mummonkammareita, ruokapankkeja.

Myös kirkon perheneuvonnan juuret ovat Tampereella. Yksi täkäläinen erikoisuus on yhteiseksi keskitetty nuorisotyö, jonka mallia ei ole lähdetty seuraamaan muualla .

Silfverhuthia aavistuksen hymyilyttää, kun kirkossa on viime aikoina puhuttu vapaaehtoistyöstä kuin modernina löytönä.

– Tampereelta käynnistynyt Suurella sydämellä -palvelu on hieno esimerkki tavasta systemaattisesti etsiä vapaaehtoisia, mutta ei vapaaehtoisuus sinänsä ole uutta. Vuosikymmeniä esimerkiksi kirkkokuorolaiset ovat vapaaehtoisesti sitoutuneet laulamaan pyhisin kirkossa, ja palkatta niin pyhäkoulunopettajat kuin kerhojen vetäjätkin alun perin tekivät työtään.

Pirjo Silveri

Voitto Silfverhuth: Tampereen seurakuntahistoria 1–2. 464 + 432 s. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013

Jutun väliotsikot Saarnaajan kirjan ensimmäisestä luvusta.