24.4.2013

Marja Rautanen

Aikuiseen uskoon

Pieni tyttö heiluttelee jalkojaan puisella laudalla. Aurinko paistaa suoraan niskaan. Eletään 1950-lukua. Lapsi ei ole vielä koulussa. Koska tädillä ja hänen mielellään ei ole lapsia, pieni otetaan usein mukaan Jyväskylään. Vanhemmat eivät varmaan ymmärrä, miten ikävä tytöllä on. Tyttö on poissa kotoa muutaman viikonkin.

Nyt tyttö istuu puisella penkillä muiden helluntaiteltan ihmisten kanssa. Tyttö on ylpeä pepitaruutuisesta puvusta, jonka täti on ommellut. Mutta penkillä istuvaa tyttöä pelottaa. Kohta nämä läheiset ihmiset muuttuvat ihan toisiksi. He menevät alttarin äärelle ja aloittavat laulun ja äänekkään rukouksen. Tyttö jätetään penkille. Kohta tyttöäkin itkettää. Aikanaan aikuiset rauhoittuvat ja lähdetään punaisen linjurin matkassa kotia kohti.

Tuo tyttö olin minä. Ymmärrän, että sukulaiseni eivät halunneet minulle silloin mitään pahaa. Nyt, yli 50 vuotta myöhemmin, muistan kuitenkin tilanteen selvästi.

Tuo aika oli helluntailaisuuden kukoistuksen aikaa. Kesäisin pääsin mukaan muiden joukkoon. Teltassa oli kesäisin paljon väkeä, nuoria, ihmisiä. Talvella käytiin Saalemissa. Pitkien kausien aikana tyttö ehti myös tutustua saman tien varrella oleviin muihin tyttöihin.

Oppikoulussa meitä oli tiivis yhteisö, joka meni myös yhdessä rippikoululeirille Keuruun Pöyhölään. Tuo kaksiviikkoinen aika oli lämmin ja mukava, mutta törmäsin uudelleen sellaiseen hengellisyyteen, joka ei tuntunut sopivan minulle. Rippikoulun pitäjät sekä isoset tulivat muualta, Nuorten Keskuksesta, emmekä tunteneet toisiamme.

Aika pian huomasin, että meitä oli kahdenlaista väkeä. Osa tytöistä meni mukaan iltarukouksiin, mutta eivät läheskään kaikki. Minusta ei tullut polvillaan rukoilijaa, enkä halua tällä mitenkään moittia niitä, jotka ilmaisevat uskoaan siten. Oli niitäkin, jotka koulun alkaessa saivat luvan rukoilla tyttöjen käsityöhuoneessa. Me kaikki emme sinne menneet.

Tuomasmessu oli minulle tärkeä messun alkaessa Tampereella. Muistan, kuinka ensimmäisenä päivänä roikuin Aleksanterin kirkon ovella ja katselin, kuinka paljon kirkkoon tuli väkeä. Kirkko tuli aivan täyteen. Muutaman vuoden ajan messu oli minulle todella tärkeä. Ja on sillä tavoin vieläkin, että tiedän olevani sinne tervetullut, jos taas avaan tuon tutuksi käyneen oven.

Olen kulkenut pitkän tien ja tullut kotiin. Tavallinen jumalanpalvelus ehtoollisineen riittää minulle. Meille on annettu lahja, jota kukaan ei voi viedä pois. Vasta nyt tunnen, että olen kotona. Ja mikä parasta, uskon, että olen myös hyvässä suojassa.

Kannattaa panna mieleen päivämäärä 26. toukokuuta, jolloin kaikissa Tampereen kirkoissa vietetään Suvivirren sunnuntaita. Silloin viimeistään astumme kesään ja lämpöön.