8.5.2013

Marja Rautanen

Äideistä parhain

Ensi sunnuntaina 12. toukokuuta vietetään äitienpäivää. Ajattelin ilman muuta, että äitienpäivä olisi kotimainen juhlaperinne. Näin ei kuitenkaan ole.

Äitienpäivä on tullut Suomeen Yhdysvalloista asti. Vaatimattomissa oloissa elänyt nainen halusi pienellä eleellä muistaa myös omaa äitiään. Suomeen äitienpäivän vietto kantautui vuonna 1919. Siitä lähtien äitienpäivän viettoon ovat tulleet mukaan myös lahjat, joita lapset ja puoliso antavat äidille.

Kun aloin kirjoittaa äidistä, meitä kaikkia koskevasta aiheesta, mieleeni tuli heti Klaus Härön  elokuva Äideistä parhain. Se kosketti minua. Tämä elokuva sijoittuu talvi- ja jatkosodan aikaan. Nuori nainen lähettää pienen poikansa Ruotsiin, satojen muiden sotalasten kanssa. Elokuva kertoo pienen Eeron vaiheista Skånessa, ikävästä ja kielivaikeuksista. Äidin suru ja kaipaus olivat varmasti yhtä suuria.

Elämän antaja

Kaikilla meillä on äiti. Hän on synnyttäjä, uuden elämän antaja. Kun perheeseen syntyy lapsi, se on yleensä suuri ilo. On tapahtunut jotakin niin ihmeellistä.

Sukulaisille ja ystäville kerrotaan uuden lapsen syntymästä. Yleensä sukulaisia ja ystäviä on pyydetty lapsen kummeiksi hyvissä ajoin. Samalla kaksi sukua liittyy yhteen.

Nykyisin moni perhe päättää jättää lapsen kastamatta. Vanhemmat näissä perheissä ovat sitä mieltä, että lapsi itse voi aikuistuessaan valita, haluaako liittyä kirkon jäseneksi. 

Murrosiän lähestyessä huoli lapsista kasvaa. Murrosikäinen ottaa vanhemmista mittaa, mikä voi olla vanhemmille todella raskasta aikaa. Usein vanhemmat ajattelevat, että nuori on aikuinen paljon aikaisemmin kuin mitä hän onkaan. Kuitenkin lapsi on henkisesti aikuinen vasta yli 20-vuotiaana.

Aikuisten lasten ja vanhempien välille voi koittaa uusi kiinteämpi yhteydenpito, kun uutta jälkikasvua alkaa tulla. Nuori lapsi tarvitsee edellisten sukupolvien apua ja neuvoja. Sukulaisia nähdään ehkä harvemmin, siitä yksinkertaisesta syystä, että nykyisin ihmiset liikkuvat ja asuvat paitsi Suomessa, myös ympäri maailmaa.

Kosketus

Nykyisin vanhempamme elävät entistä pidempään. Me, seuraava sukupolvi, olemme usein eläkkeellä vanhempien yhä eläessä. Jokainen vanhuus on erilainen. Monet ikäihmiset voivat elää kodissaan lähes loppuun asti. On suuri ilo, jos vanhuksillamme on hyvät oltavat ja seuraa. Mutta kaikilla asiat eivät ole näin hyvin.

Mutta vaikka vanhus ei enää paljoa ymmärtäisi, on kuitenkin tämä hetki, sen ainutkertaisuus ja kosketus.  Useimmat meistä keski-ikäisistä saamme viedä äitimme myös hautaan. Kun se aika koittaa ja laskemme arkulle multaa, tiedämme, että jotakin ainutaatuista on iäksi mennyt.