Hesarissa oli pari viikkoa sitten pieni uutinen, jota tervehdin ilolla. Suomi on pudonnut tuloerojen kasvua OECD-alueella mittaavan tilaston kärjestä. Suomi on johtanut tätä tilastoa 15 vuotta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että meillä tuloerot ovat kasvaneet tuon 15 vuotta nopeammin kuin missään muussa kehittyneessä maassa. Suomi ei tosin pudonnut kovin kauaksi kärjestä.

Tuloerojen kasvun näkevät kaikki arjen katukuvassa. EU:n köyhyyskriteerien mukaan suomessa on jo 900 000 köyhää. Se on paljon. Perussosiaaliturvan taso on kahdenkymmenen vuoden takaa, vaikka hinnat ovat nousseet tänä aikana roimasti. Toimeentulotuella ei yksinkertaisesti tule toimeen.

Aikakautemme ilmapuntari köyhyyteen ovat ruokakassijonot. Nykyajan häpeäpaalu, jossa julkisesti nöyryytetään niitä, jotka eivät muuten tule toimeen. Asiakkaideni kertomukset asioinnista toimeentuloturvaa myöntävien viranomaisten luona ovat pahimmillaan puistattavaa kuunneltavaa. Voidaanko enää puhua hyvinvointivaltiosta?

Toimeentulotuen alhaista tasoa ja korottamisen lykkäämistä on perusteltu 1990-luvun ja 2000-luvun alun ajan talouden tiukkuudella sekä kuntien ja valtion menojen vähentämistarpeella. Sosiaaliturvan saattaminen ajantasaiseksi on kuitenkin kohtuullinen, jopa pieni menoerä. Herää kysymys, onko takana köyhät kyykkyyn -asenne. Kuten suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä, sinänsä hyvien perusteluiden taakse kätketään oman viiteryhmän ahneus.

Tällä hetkellä tulonsiirrot suosivat hyvin toimeentulevia. Otan yhden esimerkin. Tavallisen ihmisen oikeustajua nakertaa se, että lapsilisä otetaan huomioon tulona toimeentulotukea myönnettäessä. Asian tila on ollut tiedossa pitkään. Kummaa on, että asiaan ei ole tartuttu.

Luterilainen etiikka tässä asiassa on oikeastaan hyvin kirkas. Hyvinvointi jaetaan tarpeen mukaan, ei ansioiden mukaan.

Tuloerojen kasvua on seurannut myös kahtiajako ihmisten terveydessä. Köyhyys on heijastunut Suomessa vahvasti sairastavuuteen ja mahdollisuuteen käyttää terveydenhuollon palveluja. OECD muuten on antanut Suomelle useita huomautuksia terveyserojen kasvusta.

Syrjäytyneet ovat entistä ahtaammalla. Toivoisin, että jokainen meistä tuntisi jonkun, joka on elänyt perussosiaaliturvan varassa vuosikaudet, jotta näkisimme ja ymmärtäisimme, kuinka ahtaalla he ovat. Minulla on pari tällaista ystävää, ja kokemus on ollut ainakin avartava.

Yhteiskunnan kannalta on perimmältään kyse siitä, halutaanko ne, jotka eivät pysty hankkimaan toimeentuloaan omalla työllään, pitää mukana yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä ja toimijoina sitä rakentamassa. Tämän artikkelin kirjoittamisen ja ilmestymisen välillä päättyvät luultavasti hallitusneuvottelut, jotka näyttävät tässä kohden suuntaa.

Esitin tuossa aiemmin kysymyksen, voidaanko tässä tilanteessa enää puhua hyvinvointivaltiosta. Mielestäni ei voida!

Juha Mattila
Kirjoittaja on työpaikkapappi ja työnohjaaja.