Kirkko uudistuu jatkuvasti. Uudistuminen on nopeutunut. Uudistuminen ja muuttuminen tulee näkyväksi ja konkreettiseksi, kun jotain isompaa, esimerkiksi seurakuntajakoa, aiotaan muuttaa. Monien on vaikea ymmärtää tätä muutosta, koska kirkko edustaa heille jotain pysyvää.

Kirkon muutos on osa suurempaa muutosta yhteiskunnassa. Yksi näkyvä ilmenemismuoto on perinteisten instituutioiden kriisi. Kyse on paljolti uskottavuudesta. Se, että joku on, ei enää riitä. Paikka muuttuvassa maailmassa pitää ansaita ja perustella.  Vertailukohdan asettaa toinen iso instituutio, puolustusvoimat. Joku sanoi taannoin, että se on onnistunut kirkkoa paremmin uhkakuvansa markkinoinnissa kansalaisille.

Kirkon olemassaolon perustelemista vaikeuttaa, että ei näytä vallitsevan yhteisymmärrystä, millaista tulevaisuuden kirkkoa rakennamme  – miten kirkon työn ja roolin pitäisi muuttua. Jokin utuinen hahmo on;  jotain modernimpaa ja tämän ajan ihmistä puhuttelevaa. Mutta mitä, siitä selkeä yhteinen näky on kadoksissa.  Kun näkyä ei ole, yritetään tehdä sinänsä uudenaikaisia ja tarpeellisia asioita: mennään nettiin, uusitaan milloin mitäkin; seurakuntarakennetta, hallintoa, jumalanpalvelusta, virsikirjaa ynnä muuta.

Kirkon uskottavuuden perustelua ei myöskään auta, että sen toiminta mediassa ei aina luo selkeyttä. Kirkossa on asiansa osaavia media-ammattilaisia. Ongelma on, etteivät ihmiset tiedä, kuka kirkon ääntä käyttää. Tässä tyhjiössä kuka milloinkin pyrkii käyttämään tilannetta omiin tarkoitusperiinsä. Minua kiukuttaa aina, kun jokin kristillinen ääriryhmä tai puoluejohtaja pyrkii julistamaan oman näkemyksensä kirkon ääneksi.

Kirkon uskottavuuteen vaikuttaa myös yhteiskunnassamme vallitseva paradoksi. Ihmiset näyttävät haluavan, että yhteiskunta olisi moniarvoinen, mutta samalla he odottavat ja olettavat, että kirkolla on selkeitä eettisiä kannanottoja. Tietoisuus luterilaisesta opista on ohentunut siten, että kirkon opetusta etiikasta ei enää tunneta. Luterilainen etiikka on erilaista verrattuna esimerkiksi islamilaiseen. Meillä ei ole sääntökirjoja, joista voisi hakea toimintatavan jokaiseen tilanteeseen. Päinvastoin, kukin kristitty sen hetkisessä eettisessä valintatilanteessa harkitsee itse yleisen moraalitietoisuuden, kymmenen käskyn, rakkauden kaksoiskäskyn ja vuorisaarnan pohjalta, mikä on oikein – ja vastaa myös tekemisistään Jumalan edessä.

Kolmas uskottavuuteen vaikuttava kysymys on se, että kirkosta keskusteltaessa ei aina keskustella kirkosta. Näyttää siltä, että keskustelu kirkon kannasta suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen on kantanut ja antanut areenan jollekin keskustelulle, jota ei voida käydä yhteiskunnassa. Sama näyttää olevan tapahtumassa paikallisidentiteetin kohdalla. Jos kuntarakenne muuttuu edes osallakaan tarkoitetusta vauhdista, kirkosta tulee tärkeä paikallisidentiteetin ilmentäjä. Se näkyy myös seurakuntarakennekeskustelussa.