Tällä viikolla liputetaan kahdesti. Tiistaina siniristilippu liehui ruotsalaisuuden ja kuningas Kustaa Aadolfin kunniaksi. Sunnuntaina liputetaan isälle.

Väliin jää lauantain päivänsankari, Martti. Tuolloin lippua ei nosteta salkoon, mutta maassamme on ollut aika, jolloin saksalaista uskonsankaria Martti Lutheria juhlittiin martinpäivänä 10. marraskuuta.

Kustaa Aadolfin ja Martti Lutherin puolustamaa uskoa haastetaan nyt maassamme tuhansien kolumnien, blogien ja seminaari-istuntojen voimin. Isiemme kirkon ja uskon katsotaan olevan vaarassa tai ainakin rajusti haastettuna.

Juuri julkaistu Suomen kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko antaa ymmärtää, että kirkkomme on kriisissä. Väki kirkosta kaikkoaa, verotulot vähenevät, nuoret eivät usko Jumalaan ja keski-ikäiset eivät ehdi. Kirkko tavoittaa sanomallaan ainoastaan lapset ja vanhukset. Edelliset komennetaan päiväkodin salin lattialle, kun pappitäti tulee adventtina kertomaan vauvasta nimeltä Jeesus, jälkimmäiset taas jätetään kahvihetken päätteeksi istumaan vanhainkodin ruokasaliin laulamaan rovastin ja kanttorin johtamaa Kiitos sulle Jumalani -virttä.

Tällainen tila kirkossa on todella mediaseksikäs, nyt siitä puhutaan, kirjoitetaan, riidellään. Suomen luterilaisella kirkollahan menee hyvin! Vanha julkimoiden ja poliitikkojen totuuskin julistaa, ettei ole väliä, mitä parrasvaloihin pyrkivästä puhutaan, kunhan puhutaan.

Suomenruotsalaiset ovat ainakin 200 vuotta olleet haastettuina ja samankaltaisessa kriisin tilassa, kuin kirkon nyt väitetään olevan. Yhteisön etuoikeus omaan kieleen ja kulttuuriin on kyseenalaistettu. Siitä huolimatta suomenruotsalaiset ovat sosiaalisempia, terveempiä, pitkäikäisempiä ja myönteisemmin elämään suhtautuvia kuin vastaavissa olosuhteissa elävät suomenkieliset.

Haastettuna oleminen yhdistää ja kokoaa rivejä, kriisi kaatuu haastajien niskaan. Martti Lutherin aikana kirkko oli kriisissä ja haastettuna jo ainakin sata vuotta, kun haastaja Jan Hus poltettiin roviolla Konstanzin kirkolliskokouksessa 1415. Martti vain haastoi huonoa kirkkoa samoin eväin kuin nykyajan kirkonhaastajat kirkkoa puhumaan kansankieltä, saksalaisten saksaa, ruotsalaisten ruotsia ja suomalaisten suomea.

Tämähän on samaa kuin vaatimus siitä, että kirkon on kuljettava ihmisten arjessa heidän rinnallaan.  Kun yhteiskunta voi pahoin, voi kirkkokin huonosti. Mutta huonollakin instituutiolla on mahdollisuus uudistua, kun se huolehtii jäsenistään perustehtävänsä mukaisesti, siis kehdosta hautaan.

Haastettuna olemisen kriisi puhdistaa ja yhdistää, kun kansankirkko suostuu olemaan kansan kirkko. On kirkko ennenkin haastettuna ollut – ja aina selvinnyt haasteista.

Vaikka kirkkoa perinteisesti kutsutaan ”äidiksi”, on se myös ”isä”. Sanotaan, että isyys on kriisissä. Niin voi olla, mutta siitä huolimatta lapsi on ylpeä ”meidän isästä”, vaikka tämä suomalaisena jörrikkänä ei osaisikaan tunteitaan ilmaista, mutta on parempi ja voimakkaampi kuin ”teidän isä”.

Kirjoittaja on isä ja isoisä, riikinruotsalaisen Lovisen lapsenlapsenlapsi ja Martti Lutherin reformaatiokirkon pappi.