Tätä kirjoitettaessa on Utsjoella ensimmäinen valoisa viikko ohi. Aurinko on taas näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella. Tampereella vastaavaa valoisaa aikaa oli jo seitsemisen tuntia. Tämä kertoo, kuinka pitkä maa Suomi todella on.
Sen huomasin taas kerran kun jouluyönä ajelin vaimoni kanssa Pispalasta Muonion Jerisjärvelle. Tuo vajaan puolen vuorokauden ajelu läpi jouluisen ja lumisen kotimaan oli mielenkiintoinen yllätys. Ensinnäkin jouluista hartautta herättivät ne lukuisat hautausmaat, joiden ohi matka sujui. Kynttilämeret vainajien kummuilla kertoivat elävästi, kuinka ihmiset pitävät mielessään omaisensa näiden siirryttyä jokapäiväisen tapaamisen ulottumattomiin. Erityisen hyvin jäi mieleen Kurun kaunis, rinteessä sijaitseva hautausmaa, jota tähditti satojen kynttilöiden sielumeri. Vaikea uskoa, että tämä kynttilätraditio varsinaisesti tuli käytäntöön vasta reilut viisikymmentä vuotta sitten.
Jouluyönä halki Suomen matkatessa ajatus palautui runsaan kymmenen vuoden takaiseen joulumatkaan Israeliin ja aattoiltaan Betlehemissä. Vaikka syntymäkirkkoon ei sinä yönä päässytkään, jo paikan näkeminen värisytti. Kirkon ulkopuolella oli elämää: rockgospelkonsertti, tuhansia ihmisiä, suomalainen joulupukki.
Suurin elämys oli lähtö takaisin Jerusalemiin. Kun bussi laskeutui alas laaksoon, vallitsi ympärillä täysi pimeys. Matkalaiset vaikenivat. Saatoin kuvitella jokaisen meistä muistelevan paimenia, jotka kedolla vartioivat laumaansa kunnes heidät tavoitti taivaallinen valo ja he saivat ilmoituksen Vapahtajan syntymisestä.
Mitä ylemmäksi matkamme Lappiin sujui, sitä enemmän ihmiset olivat panostaneet kaamoksen torjuntaan. Eteläisen Suomen kodeissa toki kynttilät joulukuusissa paloivat ja led-valoja oli ripusteltu enemmän ja vähemmän tyylikkäästi parvekkeille tai pihapuihin. Mutta vasta Pohjois-Pohjanmaalla näki, kuinka asukkaat olivat nähneet vaivaa torjuakseen kaamoksen masennuksen. Pienenkin töllin pihalle oli laitettu jäälyhty, useimmiten monta ja joissakin kylissä olivat pihat lyhtymerenä. Ahkerimmat olivat reunustaneet kylätietkin lyhdyillä omaksi, naapureiden ja ohiajelevan iloksi. Todella kaunista ja mieleenpainuvaa.
Tätä kirjoittaessani kello on puolen yhdeksän maissa aamulla ja junan ikkunasta näkee yhden suomalaisista ihmeistä – sinisen hetken. Vaikka päivittäinen pendoliinailu pääkaupunkiin joskus kaamoksen pimeydessä masentaakin, en voi olla ihmettelemättä aamuista ja iltapäiväistä sinistä hetkeä. Silloin keskeytän hetkeksi liikkuvan toimistoni työn. Tuo ihmeellinen hetki valon lisääntyessä on pian tältä talvelta ohi. Mutta sen tilalle tulee valo, jota Utsjoellakin on kesällä kaamosta vastaava määrä.