Arki on välillä puuduttavaa. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Velvollisuudet sitovat ja saavat näkökentän kapeutumaan. Tutun reitin varrella ei enää näe mitään erikoista tai koskettavaa. Arjen ihmeistä ja Jumalan lahjoista tulee itsestäänselvyyksiä, joista ei osaa kiittää.
Tarvitsen jotain arjen ylittävää, että tuntisin olevani elossa ja vapaa. Kaipaan virkistäviä näköaloja ja syvempää merkitystä sille mitä teen. Tiedän, että on mahdollista kokea hengellistä iloa ja virvoitusta. Siksi käyn sunnuntaisin kirkossa tai kuuntelen jumalanpalveluksen radiosta.
Kun kirkon elämää seuraa median välityksellä, meno vaikuttaa asialliselta ja vakavalta. Media on kriittinen kirkkoa kohtaan, ja keskustelut käydään asiatasolla. Mystiikka ja hengellinen kokeminen sivuutetaan. Yhteiskunnassa kirkolla onkin yleishyödylliseksi tunnustettu avustusjärjestön rooli. Joskus näyttää siltä, että kirkko lunastaa sillä myös oikeutuksen uskon hullutukseen. Media ei esittele sitä hengellistä todellisuutta, josta kirkon palvelutehtävä ja lähimmäisenrakkaus kumpuavat.
Nykyään tuntuu olevan tärkeää profiloitua ja hioa brändejä. Menestyäkseen täytyy määritellä oma itsensä ja palvelut, joita tarjoaa sekä korostaa parhaita puoliaan. Tällöin vaarana on kuitenkin vapauden ja elävyyden menettäminen. Tämä koskee sekä yksilöitä että yhteisöjä.
Runoilija Jaan Kaplinskin mukaan vapaus on irtisanoutumista yhdestä ainoasta roolista, määritellystä persoonallisuudesta. Vapaassa elämässä on jotain surrealistista – ylitodellista. Surrealismi on ehkä kummallisin taiteen laji. Se kyseenalaistaa tottumusten ja tapojen kahlitsemaa todellisuutta ja laajentaa näköalaa. Surrealistisessa taiteessa leikitään mielikuvilla ja mielleyhtymillä eikä sen käyttämää kuvastoa voi yksiselitteisesti tulkita.
Kristittyjen mystikkojen käyttämä kuvakieli on sukua surrealistiselle taiteelle. Ja kirkko on yhteisö, joka edustaa ylitodellista – tai ydintodellista. Siksi kirkko saa ja sen pitää puhua myös mystiikan kieltä. Silloin kirkko avaa näköaloja armon ja ikuisuuden merelle. Mutta välillä kirkkolaiva näyttää ruotsinlaivalta: Reitti on määritelty ja aikataulutettu, ohjelmaa on järjestetty jokaisen makuun. Toivotaan, että kaikki viihtyvät! Ihmeellistä merta ei matkalla pysähdytä ihailemaan.
Pyhän kokeminen ja palvonta jäävät taka-alalle kirkon julkisuuskuvassa, mutta usein myös seurakunnan kokoontuessa. On tärkeää, että ihmisten murheet otetaan todesta ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta voisimme kiittää ja ylistää enemmän. Jumalan ylistäminen on hyvää lääkettä hengelliseen ikävään.
Kokemus Pyhästä ei varmaankaan voi välittyä median kautta. Armon meri ei antaudu kuvattavaksi. Maailma ei tunne Jumalaa, sillä Jumala ei suostu määriteltäväksi. Hän on Todellisuus, jota ei voi ottaa haltuun. Mutta Hänen läsnäolostaan ja luomisteoistaan voi lumoutua, yksin ja yhdessä – niin kuin merinäköalasta.
Uusimmat kommentit