Meidän Herramme ullakolla ja Hämeenkadulla

Keskiviikko 22.5.2013 klo 19.45 - Jussi Laine

Huhtikuun viimeisenä viikonloppuna tuli tehtyä historiaa. Ei kovin suuressa mittakaavassa, mutta oman perheen suuruusluokassa kyllä.

Lapset saivat jäädä isovanhempien kanssa Tampereelle jopa viideksi perättäiseksi yöksi, mikä oli heille ja meille historiallisen pitkä aika. Itse olen ollut lasteni elämästä rippileirillä yhteensä useampia kuukausia, mutta nyt lähdettiin vaimon ja ystävien kanssa. Vietimme pitkän viikonlopun Amsterdamissa.

Tuon viehättävän kaupungin tunnuslause voisi olla lainattu tutusta lastenvirrestä. Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Joskus on tehnyt mieli alkaa laulaa kyseistä virttä myös kireätunnelmaisessa kokouksessa, mutta toistaiseksi olen jättänyt laulamatta.

Amsterdamissa silmiinpistävää oli se, että leppoisaa väkeä oli liikkeellä todella paljon. Paikallisen Vilhelmin kruunajaispäivä saattoi tietysti vaikuttaa asiaan. Kujilla leijui vuorotellen poltettujen hampputuotteiden ja paistinrasvan hajut.

Jokainen terassi oli täynnä iloisia hollantilaisia oluen ääressä. Yhdenkään kanavan reunalla ei ollut kaiteita eikä yhdelläkään vastaan tulleista noin miljoonasta pyöräilijästä ollut päässä kypärää.

Pohjoismainen turisti toisaalta ihaili ja toisaalta paheksui moista menoa. En tähänkään mennessä ole varma siitä, että oliko meininki hyvä vai ei. Silti näimme vain yhden sammuneen, jonka ympärillä hääräsi viisi poliisia ja ambulanssi oli juuri tulossa paikalle.

Mutta aina ei ole ollut ihan niin. Kävimme museoksi muutetussa katolisessa salakirkossa, jonka nimi on Meidän Herramme ullakolla. Jokunen sata vuotta sitten katolisuus oli kaupungissa kiellettyä ja uskoa harjoitettiin salaa. Tietysti moinen kolmen talon vintit yhdistänyt kompleksi on ollut viranomaisten tiedossa, mutta poissa silmistä ja siten mielestä.

Uskonnonvapaus muuten on hieno asia, jota kannattaa puolustaa viimeiseen saakka. Kunhan se pitää sisällään sekö oikeuden uskoa tai olla uskomatta ja kunnioituksen toista kohtaan.

Poissa silmistä ja poissa mielestä näyttää olevan myös ajatus, jolla haluttaisiin suhtautua 400 vuotta myöhemmin Tampereella kerjääviin EU-kansalaisiin. Seurakunnissa päätettiin tarjota näille vähimmille mahdollisuus peseytyä, käytettyjä vaatteita ja kaupungin kanssa terveydenhuoltoa. Varsin negatiivinen nettikommenttivyöry alkoi välittömästi.

Ongelma tuskin ratkeaa paheksumalla, ylenkatseella tai täydellisellä sivuuttamisella. Sen sijaan kannattaa kokeilla välittämistä ja ihmisarvoista kohtelua. Luulenpa, että niin Jeesuskin tekisi Hämeenkadulla.

Taisi kyseinen Herra Nasaretista, Amsterdamin vintiltä ja Hämeenkadulta aikanaan sanoa, että sen minkä teette heille, teette myös minulle. Ihmisarvo on jotain, mitä hän puolustaisi viimeiseen saakka.

Paluun ilo ja ikävä

Keskiviikko 11.4.2012 klo 16.44 - Maila-Katriina Tuominen

Palasin Suomeen pari viikkoa sitten. Ehdin nähdä ennen lähtöäni Egyptin Nile tv:n uutisten välittämän suuren surun, joka kohtasi maan koptiyhteisöä. Kristittyjen koptien uskonnollinen johtaja paavi Shenouda III menehtyi lauantaina 17. maaliskuuta. Itkevät ihmiset kokoontuivat maan eri puolilla muistamaan johtajaansa.

Egyptin-kotini alakerran kauppias Hani oli vakava. Hän sanoi, ettemme me maan ulkopuolella asuvat ymmärrä, miten tärkeä johtaja heidän papansa oli kristityille. Hän oli sovitteleva ja pystyi puhumaan myös Muslimiveljeskunnan kanssa silloin, kun maan poliittinen johto sulki yhteydet ja vaikeni.

Uuden koptipaavin valinta on kahden kuukauden päästä, suunnilleen samaan aikaan kuin egyptiläiset valitsevat maalle presidentin.

Jätin Suomeen-paluustani asianmukaisesti tiedon talon doormanille, eräänlaiselle monitoimitalonmiehelle. Hän oli turvallisuussyistä kaiken aikaa perillä, missä liikuin, olinko kotona hänen ”vastuutalossaan”, Kairossa tai jossain muualla.

Istuin usein taloni aurinkoisella katolla lukemassa ja kirjoittamassa. Hän kysyi, pelkäätkö. Kerroin, että kirjoitan kaikessa rauhassa, voin hyvin enkä pelkää mitään, olenhan kotona.

Minulle on vuosi vuodelta hankalampaa palata Suomeen. Kyse ei ole petturuudesta. En tarkoita sitä, etteikö täällä voi elää. Yhä konkreettisemmin tajuan, että maapallomme on seitsemän miljardin ihmisen maailma. Suurin osa ei voi unelmoidakaan vakaudesta eikä demokratiasta. Hetkittäin tieto tästä kaikesta musertaa.

Paunun yöbussi kuljetti meidät myöhäiset Tampereen linja-autoasemalle. Vantaalla satoi vettä, Tampereen tienoilla perhosen kokoisia räntäläpysköitä. Kun hyvästelin ystäviäni siellä jossakin auringon paahteessa, he varoittivat nousemasta mihinkään yöbussiin tai taksiin!

Mikä ilo olla Suomessa, kun tietää, ettei bussinkuljettaja kaiva esiin puukkoa eikä kinua lisäliksaa ja taksi tuo kotiovelle asti. Tämä turvallisuus on sitä demokratiaa, johon arabimaailma nyt kurottaa. Mallit puuttuvat ja tieto pohjoismaisesta demokratiasta on kaukainen unelma.

Kotioven avattuani minua tervehtivät viikkojen ajalta kertyneet lehdet. Oivalsin, että lukutaitoista kansaa ei noin vain jymäytetä.

Kannattaa muistaa, että Egyptin väestöstä noin 30 prosenttia on lukutaidottomia. Me voimme tarkistaa maamme ja maailman tilan päivittäin kotiin kannetuista sanomalehdistä. Lehtien tilaaminen ja kotiin kanto ovat outo asia useimmille egyptiläisille.

Emme osaa ajatella, että sanomalehdet ovat arjen ylellisyyttä. Niitä kyllä löytyy toreille levitettyinä mattoina tai katujen ja kujien varsille pystytetyillä pikapöydillä. Ne näyttävät olevan miesten kiinnostuksen kohteita. Lehdet eivät julista enää yhtä virallista totuutta. Sen huomaa, kun kuuntelee miesten ärhäkkää keskustelua niiden sisällöstä.

Jokaisen kotiinpaluun jälkeen kahmaisen kasan lehtiä kainalooni, istun lattialle ja antaudun uutisvirran vietäväksi. Ei haittaa, vaikka se virta kantaa vanhoja uutisia. Poissaolon jälkeen ne ovat kumman tuoreita, olkoonkin että niiden maailma on kapeampi kuin todellisuus. Eläköön sanomalehti ja lukutaito!

Merinäköala

Keskiviikko 23.2.2011 klo 9.58 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Arki on välillä puuduttavaa. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Velvollisuudet sitovat ja saavat näkökentän kapeutumaan. Tutun reitin varrella ei enää näe mitään erikoista tai koskettavaa. Arjen ihmeistä ja Jumalan lahjoista tulee itsestäänselvyyksiä, joista ei osaa kiittää.
Tarvitsen jotain arjen ylittävää, että tuntisin olevani elossa ja vapaa. Kaipaan virkistäviä näköaloja ja syvempää merkitystä sille mitä teen. Tiedän, että on mahdollista kokea hengellistä iloa ja virvoitusta. Siksi käyn sunnuntaisin kirkossa tai kuuntelen jumalanpalveluksen radiosta.

Lue lisää »