Ensimmäinen kysymys tuo luonnollisesti esiin keskustelukumppanin elämän vaiheet, annetun identiteetin, siis sukupuolen, nimen, kielen, uskonnonkin –  ja saavutetun identiteetin, yhteiskunnallisen aseman, osaamisen, työn. 
Toinen kysymys vaatiikin jo laajempaa pohdiskelua. Keihin minä kuulun? Keitä ovat he, joihin minä voin samastua? Ketkä ovat meikäläisiä? Ja mitä oikein on meikäläisyyden taustalla? Kulttuurien tutkijat ovat asiaan vastanneet tarkkailemalla yhteisöjen syntyä ja muotoutumista ja hakevat yhteisökulttuuria elämäntavasta, yhteisistä arvoista, yhteisestä uskomismaailmasta, historiasta.
Kolmas kysymys on sekin monimuotoinen. Vain harvoin tämän päivän suomalainen on asunut samalla paikkakunnalla koko ikänsä. Kotiseudun hahmottaminen on prosessi, jossa liikutaan synnyinseudun ja lapsuuden maisemien tienoilla, katsellaan ehkä opiskeluympäristöä, työpaikkojen aiheuttamaa liikkumista osoitteesta toiseen, asuinpaikkojen muutosta. Mutta miten asuinpaikasta tulee kotiseutu? Kerrallako, vaiko hiljaa hivuttamalla?
Tampereella on käyty vilkasta keskustelua seurakuntien koosta ja määrästä. Kahden, viiden, vaiko seitsemän seurakunnan kaupunki? Tässä palaan tekstini alkuun ja kysyn, onko seurakunnan koolla väliä. Jos seurakunta on hallinnollinen kokonaisuus – seurakuntayhtymä, sen pitää pystyä tuottamaan infrastruktuuripalvelut kustannustehokkaammin kuin hajautetussa hallintomallissa. Tällöin onkin kyse kiinteistöistä, väestökirjanpidosta, hautaustoimesta, tietohallinto- ja henkilöstöpalveluista sekä muista kokonaisuuksista, joissa suuruuden tuleekin merkitä tehokkuutta.
Epäilen kuitenkin, ettei tämä suuruuden laki tuota yhteisöllisyyttä. Ei hallintokeskuksesta voi luoda sitä yhteisöllisyyden tunnetta, joka perustuu tuttuuteen, henkisen ja hengellisen turvallisuuden tunteeseen, ihmisten tapaamiseen ja yhdessä kokemiseen.
Tämän vuoksi onkin keskustelu seurakuntahallinnosta käännettävä keskusteluksi seurakuntatyöstä. Sen tavoitteena on oltava riittävän pienten yhteisöjen muodostaminen ja niiden tukeminen, ylläpitäminen ja kehittäminen.
Jotenkin tulevat mieleen amerikkalaiset, brittiläiset ja katoliset seurakunnat, joissa väki tuntee toisensa, jotka ovat riittävän pieniä tuttuuden tavoittamiseksi, jossa kirkonpalvelijat ja seurakuntaväki tapaavat toisiaan ja joissa elää meikäläisten yhteisöllinen henki. Tällainen kristittyjen yhteisö on yhtä tuttu ja turvallinen kuin Oivan rautakauppa keskellä Tamperetta.