Sain kutsun ystäväni synttäreille ja ilmoitin, että tulen juhlimaan. Juhlapäivän lähestyessä aloin jarrutella. Mietin, kannattaisiko lähteä. Vähättelin juhlien merkitystä ja tein listaa kaikista mahdollisista esteistä. Huomasin jännittäväni vanhojen tuttujen tapaamista. Olin ollut pitkiä aikoja lasten kanssa kotona ja tajusin nyt, että erakoituminen on hyvällä alulla.

Toisten ihmisten kanssa ei ole aina helppo olla, mutta yhteys toisiin on elintärkeä.

Yksi ystävistäni on irakilainen muslimi ja tullut aikoinaan Tampereelle pakolaisena lapsuudenperheensä mukana. Olen kyläillyt lasten kanssa hänen kodissaan ja tutustunut hänen perheeseensä ja sukuunsa. Olen syönyt hänen leipomaansa herkullista pitsaa ja juonut makeaa teetä. Hän soittaa silloin tällöin, kysyy mitä minulle kuuluu ja hymyilee aina iloisesti tavatessamme.

 Häntä en pelkää, koska tunnen hänet. Silti uutiset terrorismista ovat saaneet minut suhtautumaan pelokkaasti muslimeihin yleensä. Eikä pelossa ole mielestäni mitään hävettävää. Tunnetta ei saa koskaan tuomita vääräksi. Mutta tunteet pitäisi tunnustaa, tunnistaa, ja niistä pitäisi jopa puhua.  Ennakkoluulot maahanmuuttajia kohtaan eivät ole syntyneet tyhjästä. Peloista ja ennakkoluuloista toisia kohtaan pitäisi voida puhua leimautumatta vihamieliseksi tai sivistymättömäksi.

– Tuntuu, että maailma menee niin nopeesti, huokaa poikani.

– Ja että itekki kuolee. Eikä tiedä mitä sitte tapahtuu.

 Sanon, että on hyvä, kun puhutaan yhdessä näistä huolista. Kerron, että Jeesus lupasi olla vastassa taivaan kodissa.

– Mutta ei siitä voi olla varma, onko se totta, poika sanoi.

– Ei niin. Voi vaan rukoilla, että vois luottaa siihen, ja että huoli helpottaisi. Taivaassa ei ole mitään pahaa eikä surullista.

– Miks pitää olla sotia? Miks pitää olla edes eri maita, eikö kaikki vois olla samaa, poika miettii.

– Mulla on myös huoli, että tapahtuu joku onnettomuus.

Kyselen, pelottaako lähteä taas kouluun pyöräilemään.

– Ei. Ei aamulla pelota. Illalla vaan tuntuu.

Rukoilen vielä iltarukouksen pojan kanssa. Pyydän, että Jeesus siunaisi häntä tänä yönä ja suojelisi sitten, kun on taas lähdettävä kouluun.

Jos ei ole toista, joka kuulee pelon ja ottaa sen vastaan, puolustautumisesta tulee tärkeää. Pelko muuttuu vihaksi ja hyökkäys parhaaksi puolustuskeinoksi. Siksi suosittelen väkivallan ja kaiken pahan olon ehkäisyyn pelkopuheita. Rohkeutta puhumiseen kyllä tarvitaan,  ja rohkaisijoita.

Lähdin synttäreille. Tosin ennen toisten tapaamista minun piti vahvistaa itseäni. Tein sen pohtimalla, kuka olen, millaisessa elämäntilanteessa nyt olen, ja miksi olen sellainen kuin olen. Onnittelukorttiin kirjoitin Eeva Tikan runon, joka alkaa näin: ”Jos suru tulee siitä, että tietää, ja pelko siitä, ettei tiedä, on ilon oltava ovela mahtuakseen mukaan”.