Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia

Keskiviikko 6.2.2013 klo 15.50 - Maila-Katriina Tuominen

Ehkä joku muistaa vuosien takaisen musta-valkoisen tekstin Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Se liittyi 1990-luvun puolivälissä Euroopan neuvoston kampanjaan rasismia ja muukalaisvihaa vastaan.

Vuosikymmen myöhemmin sama teksti oli siivittämässä eurooppalaista nuorisokampanjaa. Sen tavoitteena oli edistää moniarvoisuutta, erilaisuuden arvostamista ja nuorten osallisuutta kaikissa maissa.

Yksilöidymmin tavoitteisiin kuuluivat toisen ihmisen kunnioittaminen riippumatta hänen ihonväristään, kielestään, painostaan, pituudestaan, äänekkyydestään, hiljaisuudestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan. Syrjäytymisen vastustaminen ja erilaisuuden puolustaminen ovat Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan ydin. Tavoitteet ovat edelleen elossa.

Kampanjan ytimessä ovat myös rasismin ja etnisen syrjinnän vastustaminen.

Kuinka puhua rasismista, kun se on niin hankala käsite? Mitä tapahtuu, jos joku raottaa käsitettä omien kokemustensa pohjalta? Kun Suomen kansalaisen, toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hannan kirjailijaessee Lottovoitto jäi lunastamatta ilmestyi Helsingin Sanomissa (30.12. 2012), sosiaalinen media riehaantui. Suomea kuumotti.

Abu-Hanna muutti kaksi vuotta sitten pienen tyttärensä kanssa Amsterdamiin Suomessa kohtaamiensa rasististen aggressioiden vuoksi. Oliko kukaan äkääntyneistä nähnyt, saati lukenut Abu-Hannan joulun alla ilmestynyttä kirjaa Multikulti? Kannattaisi lukea, koska kirjoittaja tietää ja haluaa saada meidätkin tietämään.

Esseen herättämän kaltaista keskustelua ei ole Suomessa käyty aikoihin.

Valtamediakin on täyttynyt rasismia käsittelevistä analyyseistä, asiantuntijahaastatteluista ja monenlaisista mielipidekirjoituksista.

Vihapuhe-käsite alkoi levitä arkipuheeseen jo muutama vuosi sitten. Sillä ymmärrettiin ennen kaikkea niin sanottujen maahanmuuttokriittisten esittämiä näkemyksiä. Nyt vihapuheella ja -puhujilla on oma äänenpainonsa, jolla ihmisiä erotellaan.

Rasismi on vaikea ja monitahoinen käsite. Tutkijat määrittelevät sen tieteenalojensa perusteella muun muassa ideologiaksi, toiminnaksi, olosuhteeksi.

Rasismi perinteisenä ideologiana sisältää uskomuksen ”rotujen” olemassaolosta. Uudessa rasistisessa ideologiassa korostetaan kulttuurierojen muodostavan ylipääsemättömän esteen ihmisryhmien välille. Ei puhuta ”roduista”, vaan ”luonnollisesta tarpeesta” pitää ryhmät erillään.

Työpöydälläni seuranani on pieni, 61-sivuinen kirja nimeltä Isä, mitä on rasismi? Kirjoittaja on marokkolainen kirjailija Tahar Ben Jelloun. Hän vastaa pienen tyttärensä Mérièmen kiperiin kysymyksiin. Utelias lapsi esittää juuri niitä kysymyksiä, joita mekin teemme. Ja Tahar Ben Jelloun vastaa niin, että mekin täällä pohjoisessa ymmärrämme, mistä on kyse. Lukekaa, ystävät.

Pelkopuheita

Keskiviikko 31.8.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Sain kutsun ystäväni synttäreille ja ilmoitin, että tulen juhlimaan. Juhlapäivän lähestyessä aloin jarrutella. Mietin, kannattaisiko lähteä. Vähättelin juhlien merkitystä ja tein listaa kaikista mahdollisista esteistä. Huomasin jännittäväni vanhojen tuttujen tapaamista. Olin ollut pitkiä aikoja lasten kanssa kotona ja tajusin nyt, että erakoituminen on hyvällä alulla.

Toisten ihmisten kanssa ei ole aina helppo olla, mutta yhteys toisiin on elintärkeä.

Yksi ystävistäni on irakilainen muslimi ja tullut aikoinaan Tampereelle pakolaisena lapsuudenperheensä mukana. Olen kyläillyt lasten kanssa hänen kodissaan ja tutustunut hänen perheeseensä ja sukuunsa. Olen syönyt hänen leipomaansa herkullista pitsaa ja juonut makeaa teetä. Hän soittaa silloin tällöin, kysyy mitä minulle kuuluu ja hymyilee aina iloisesti tavatessamme.

 Häntä en pelkää, koska tunnen hänet. Silti uutiset terrorismista ovat saaneet minut suhtautumaan pelokkaasti muslimeihin yleensä. Eikä pelossa ole mielestäni mitään hävettävää. Tunnetta ei saa koskaan tuomita vääräksi. Mutta tunteet pitäisi tunnustaa, tunnistaa, ja niistä pitäisi jopa puhua.  Ennakkoluulot maahanmuuttajia kohtaan eivät ole syntyneet tyhjästä. Peloista ja ennakkoluuloista toisia kohtaan pitäisi voida puhua leimautumatta vihamieliseksi tai sivistymättömäksi.

– Tuntuu, että maailma menee niin nopeesti, huokaa poikani.

– Ja että itekki kuolee. Eikä tiedä mitä sitte tapahtuu.

 Sanon, että on hyvä, kun puhutaan yhdessä näistä huolista. Kerron, että Jeesus lupasi olla vastassa taivaan kodissa.

– Mutta ei siitä voi olla varma, onko se totta, poika sanoi.

– Ei niin. Voi vaan rukoilla, että vois luottaa siihen, ja että huoli helpottaisi. Taivaassa ei ole mitään pahaa eikä surullista.

– Miks pitää olla sotia? Miks pitää olla edes eri maita, eikö kaikki vois olla samaa, poika miettii.

– Mulla on myös huoli, että tapahtuu joku onnettomuus.

Kyselen, pelottaako lähteä taas kouluun pyöräilemään.

– Ei. Ei aamulla pelota. Illalla vaan tuntuu.

Rukoilen vielä iltarukouksen pojan kanssa. Pyydän, että Jeesus siunaisi häntä tänä yönä ja suojelisi sitten, kun on taas lähdettävä kouluun.

Jos ei ole toista, joka kuulee pelon ja ottaa sen vastaan, puolustautumisesta tulee tärkeää. Pelko muuttuu vihaksi ja hyökkäys parhaaksi puolustuskeinoksi. Siksi suosittelen väkivallan ja kaiken pahan olon ehkäisyyn pelkopuheita. Rohkeutta puhumiseen kyllä tarvitaan,  ja rohkaisijoita.

Lähdin synttäreille. Tosin ennen toisten tapaamista minun piti vahvistaa itseäni. Tein sen pohtimalla, kuka olen, millaisessa elämäntilanteessa nyt olen, ja miksi olen sellainen kuin olen. Onnittelukorttiin kirjoitin Eeva Tikan runon, joka alkaa näin: ”Jos suru tulee siitä, että tietää, ja pelko siitä, ettei tiedä, on ilon oltava ovela mahtuakseen mukaan”.