Kuinkakohan moni lukijoistamme on käynyt Kirkkosanomien nettisivuilla tutustumassa kolumnistien esittelyihin. Joskus joulukuussa sellaisen kirjoitin itsestäni. Se on muuten melkoisen vaikeata hommaa, itsensä esitteleminen.

Omassa esittelyssäni joka tapauksessa lupasin kertoa, miten kulkee projekti kohti maratonkuntoa, edellinen juoksu kun oli vuonna 2009. Esittelyyni en kirjoittanut, että lupaan pidättäytyä kommentoimasta Tampereen seurakuntien rakennemuutosta ja kovasti pinnalla olevaa seksuaalivähemmistöt ja kirkko -problematiikkaa. Mutta nyt lupaan, vaikka molemmista aihepiireistä olisikin mielipiteitä melkoisen paljon. Niistä kirjoitetaan muutenkin paljon. 

Mutta miten sen maratonkunnon laita sitten on? Matka on alkanut, mutta se on pitkä. Takana on muutama sata juostua kilometriä ja tuplasti pyöräiltyjä. Vyötärönympäryksen mittaamiseen sopii erinomaisesti vuonna 2000 hankittu papin juhlapuku eli kaftaani. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että muuhun tuo 1700-luvun säätyläispuku lipereineen ei sitten sovikaan. Mutta päälleni se sopii ja on liiankin väljä.

Kävin helatorstaina anoppilassa perheen kera viettämässä pitkää viikonloppua ja juoksentelin jokusenkymmentä kilometriä pitkin keskipohjalaista maaseutua. Kuulokkeista tuli tilanteeseen ja ympäristöön soveltuvaa musiikkia, Jukka Poikaa: Pystymetsää ja laakeeta peltoo, maisema herättää Jumalan pelkoo.

Olen käynyt siellä tasaisesti juoksemassa kohta 20 vuoden ajan. Valitettavasti tuonkaan, ei edes kovin syrjäisen seudun, tulevaisuus ei näytä hyvältä. Autiotaloja vähän joka mutkassa. Asutuissakin maalit rapisevat seinistä ja ladot ovat entistä enemmän notkollaan. Väistämättä väki vähenee ja vanhenee. Kylän yhteisessä mainostaulussa mainostetaan vain edullisia hautakukkia.

Jukka Poika ja vähän surullinen maisema herätti mielessäni kysymyksen. Käykö kirkollemme kuin syrjäseuduillekin? Huomaamatta paikka hiljenee, väki vähenee ja pieni alakulo puskee väkisin pintaan. Nostalgia ajaa uudistamisen ja yrittämisen ohi. Onko kirkkomme kohta henkistä syrjäseutua, jonka parasta ennen -päivä meni umpeen 1900-luvulla? Onko vielä jotain tehtävissä? Toivottavasti on, mutta koville se ottaa. 

Menneen kaipuu ei tuo mitään takaisin. Siinä on jotain samaa kuin urheilussa. Vuoden 2012 maratonprojektissa ei auta nojata vuoden 2009 saavutuksiin. Ainoat saavutukset, joihin me kirkkona voimme nojata ovat noin vuodelta 33. Kaikki sen jälkeen saavutettu on mahdollista menettää ja tarpeellista tarkastella uudestaan.

Liian usein pidämme kiinni perinteistä, ulkoisista muodoista ja sanavalinnoista. Ihminen, hänen kysymyksensä ja tarpeensa hukutetaan näiden alle. Sellainen kirkko joutaakin marginaaliin. Jumala ja ihminen löytyvät samasta suunnasta, nyt on kirkkomme korkea aika nostaa katse sinne päin. 

Jussi Laine