Katsokaa taivaan lintuja

Keskiviikko 11.9.2013 klo 16.58 - Hannu Kilpeläinen

 …noita onnellisia ja huolettomia, jotka eivät kylvä eivätkä leikkaa, koska taivaallinen Isä ruokkii ne.  Niitä on nyt helppo nähdä. Kun katseensa oikeilla paikoilla kohottaa, voi kertasilmäyksellä ihailla satojen muuttomatkaa tekevien lintujen parvia. Useat niistä ovat matkalla etelään, jopa tuhansien kilometrien päähän kylmästä pohjolasta.

Ajatelkaamme. Ei tuo kovin huolettomalta elämältä tunnu. Niidenhän pitää lentää, läpsyttää siipiään miljoonia kertoja. Välilaskuitta yli merten, korkealle Alpit ylittäen, linnustajien verkkoja vältellen ja useat vielä yli tankkauspaikoista tyhjien Saharan.

Matkalle valmistautuminen ja hiilihydraattitankkaus aloitettiin heti pesänrakentamisen, poikasten ruokinnan ja muiden lajitovereiden kanssa käydyn reviiririitojen jälkeen. Ja keväällä taas sama meno toiseen suuntaan.

Kalevalan 1. runossa kerrotaan sotkasta, joka nykysuomessa tunnetaan paremmin nimellä telkkä:

Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi

etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.

Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,

kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

Viimein ilmojen matkalainen löysi vedessä kelluvan Ilmattaren, jonka polvelle muni 7 munaa. Veden emoksi ilmojen ylisiltä pudottautunut Ilmatar koukisti jalkaansa, munat putosivat ja hajosivat, syntyi maailma – sotkan munista.

Kalevalan luomismyytti yhdistää elämänjärjestyksen synnyssä taivaan, meren ja maan niiden leikkauslinjassa matkaaviin ikuisiin muuttajiin. Sama rooli on linnulla Raamatun vedenpaisumusmyytissä. Kunnon ukko Noa lähettää kyyhkysen tarkistamaan, onko taivaan Isä nyt valmis ruokkimaan nekin luodut, jotka eivät lennä vihreille niityille, vaan pysyvät paikallaan.

Kahden eri kulttuurin ja niiden erilaisten uskomusten myytit, meille kerrotut totuudet elämästä ja sen ylläpidosta, kertovat samaa. Ne vakuuttavat että meidät ruokitaan, meistä pidetään huolta ja että meidän yläpuolellamme on jotain tai joku, joka ruokkii keskenään taistelevat linnut ja toisiaan teurastavat ihmislapset.
Kummankaan lajin elämä ei ole helppoa; pitää raataa ja matkustaa leipänsä ja jyvänsä eteen. Sen ovat joutuneet toteamaan useat tämän maailman valtiaat ja poliittiset vastuunkantajat, kun nurkkaan ahdistettuna ovat nöyrtyneet sanomaan, että ei elämää ole tarkoitettukaan helpoksi.

Ihminen etsii selityksiä elämän kovuudelle luomalla suuria kertomuksia ja niihin perustuvia myyttejä. Ja siinä ihminen tekeekin viisaasti. Mutta Jeesuksen kehotus katsoa taivaan lintuja vie oivalluksen tekemisen myyttien taakse ja osoittaa, että myytit eivät ole satuja tai sepitteitä.

Sotka lajitovereineen lenteli jo jurakaudella yli 200 miljoonaa vuotta sitten. Sotka etsi myös pesäpaikkaa Väinämöisestä ja Ilmattaresta kertovissa runoissa Karjalassa ja Suomessa. Ne ajoittuvat esiroomalaiselle rautakaudelle, siis Kristuksen syntymän aikoihin.

Olisiko syytä katsoa sellaista selviytyjää ja miettiä, miksi se on esikuva ja miksi se tekee yhä samaa matkaa?