Hillanpoiminnassa hiihtolomalla

Keskiviikko 6.3.2013 - Hannu Kilpeläinen

Nykyajan kiehtovimpia keksintöjä on vempain, jota kutsutaan älypuhelimeksi. Ideansa ja käyttötarkoituksensa perusteella moisen esineen joutaisi nimetä oitis aikakautemme turhakkeeksi.

Älyn siirtäminen ihmisen päästä koneeseen symboloi ajattelun siirtämistä teolliseksi tuotteeksi, joka vapauttaa ihmisaivojen kyvyn muista ihmisen kyvyistä, kuten tunteista, keksimisen riemusta, yritysten ja erehdysten kautta tapahtuvasta sosiaalisesta oppimisesta ja siitä kuuluisasta maalaisjärjestä. Älypuhelin ajattelee puolestamme.

Kehittyessään älypuhelimet voisivat ottaa tieteiskirjallisuudesta ja -elokuvista tutun robotin roolin. Se kääntyy kehittäjäänsä vastaan ja syrjäyttää ihmisen. Tätä ajatusmallia voisi soveltaa tietysti kaikkeen tietotekniikkaan, tekoälyyn. Pitäisikö siis ennustaa tulevaisuutta, jossa vallan ottaneita koneita vastaan taistelee pieni joukko elossa selviytyneitä, ilman älypuhelimia tietysti.

Toisaalta voisi ajatella, että muinaisten aikojen maailmankaikkeuden suurimmat salaisuudet kätkeneet ihmelaitteet, kuten Graalin malja ja Kalevalan Sampo, olivat itse asiassa älypuhelimia, siis esineitä tai järjestelmiä, joiden haltijalla olisi kaikki valta, viisaus ja kyvyt. Sampo vain jauhamaan ihmisunelmia, kaikki ihmisen kaipaama tulee sen jälkeen ilman ihmisyyttä ja inhimillistä ponnistelevaa älyä. Olisiko tällaisten älypuhelimien omistaminen taivas vai helvetti?

Tätä mietin sananmukaisesti tunturin juurella, keskellä arktista erämaata. Taskussani on älypuhelin. Se liittää minut sivilisaatioon, siinäkin tapauksessa, että joutuisin pulaan tai eksyisin. Näppäilisin sampoani vain hetken, saisin esille kartan, joka paitsi näyttää sijaintini, myös johdattaa minut siihen maailmaan, joka loi tekoälyn.

Samalla voisin huojentuneena tarkistaa, mitä osakkeita minun kannattaisi ostaa ja missä pakasteissa on hevosenlihaa tai peräti kanannahkaa.

Mietin, miten näillä kairoilla eläneet ihmiset selviytyivät vuosituhannesta toiseen ilman tekoälyä. Ruuan saalistamisen täytyi tapahtua ihan vain omalla älyllä. Metsästäjä ei pyydystänyt vain itselleen. Hänellä oli perhe, suku ja yhteisö. Heitä yhdistivät tunnesiteet, se tunnetaan nykyään käsitteellä sosiaalinen toiminta.

Pohjoisen kansan oli pakko ottaa huomioon oman ympäristönsä karuus ja säiden ankarat vaihtelut; huomenna ja ensi talvenakin on syötävä. Selviytyjän oli pakko käyttää älyään ja säädellä luonnonvarojen käyttöä. Ja ihminen selviytyi.

Hänen ei tarvinnut maksimoida kaikkea. Hänen ei tarvinnut tuhota elinympäristöään vain siksi, että hänellä olisi ylitsepursuavasti kaikkea minkä saisi irti. Graalin maljalla, Sammolla ja tekoälyllä saisi lopulta kuunkin taivaalta. Mutta mihin se kuu sitten pantaisiin?

Tunturin juurella pistäytyvä hiihtolomalainen voi oppia paljonkin, jos hän rohkenee katsoa hiihtokeskuksen kupeesta tunturin toiselle puolelle. Sesongin loputtua hiihtohissit pysähtyvät ja kaivoksessa louhinta jatkuu, mutta molemmin puolin tunturia on talvella syötävä kesällä poimittua hillaa.

Kirjoittaja on teologian tohtori ja eläkkeellä oleva pastori, joka nauttii hiihtämisestä.