Kuin surmaisi sielun

”Tunsin, että halkean. Silmissäni musteni. Leijuin ilmassa, katselin etäältä ja koko ajan kauempaa sitä, mitä minulle tapahtui. Se hetki tuntui pitkältä ja siinä samalla koin, että sieluni kuoli. En tuntenut enää itseäni. Olin sokissa. Aamuyöllä tunsin syvää tuskaa, joka repi sisintäni palasiksi, ja siitä ymmärsin, että ruumiini oli vielä elossa.”

Ensi kerran 9-vuotiaana hyväksikäytetty, vanhoillislestadiolainen tyttö kertoo tragediansa teoksessa Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana (toim. Johanna Hurtig & Mari Leppänen, Kirjapaja).

Kirja on raskasta mutta tärkeää luettavaa. Maijan kertomusta analysoivat psykoterapian, sosiaalityön ja teologian asiantuntijat. Sosiaalityön professori Merja Laitinen muistuttaa, miten tärkeää uhrille on se, uskaltaako kuulija ottaa lapsen hädän todesta ja viedä asiaa eteenpäin.

Avunpyyntöjen torjumiset ja aikuisten tulkinta uhrin kertomuksista ”satuiluna” sabotoivat parantumisprosessia pitkään. Lapsen kokema käsittämätön pahuus tuottaa toki torjuntaa ja ahdistusta aikuisissakin, mutta syvästä hädästä tietoinen ja siihen puuttumaton aikuinen syyllistyy heitteillejättöön.

Mitä uhrista, jos maine menee?

Maijan hyväksikäyttö jatkuu vuosia, useiden tekijöiden toimesta. Tyttö elää pelossa ja häpeässä rukoillen kuolemaa. Suku torjuu yritykset kertoa kauheuksista. Perheen lähipiirissä olevia siskonmiehiä ja yhteisössä arvostettuja tekijöitä suojellaan.

Itsetuhoinen käytös vaikuttaa tytön eristämiseen. Uhri, vasta lapsi, leimataan uskovaisten yhteisössä ”huonoksi tytöksi”. Kukaan ei uskalla puolustaa häntä.

Läheisten torjuva asenne traumatisoi yhä uudelleen, kun teoista on jo vuosia. Vahvalla uskolla Jumalaan ja sitkeällä aviomiehellä siunatun naisen voimat riittävät lopulta siihen, että hän vaatii raiskaajiltaan vastuun kantamista.

Lestadiolaisten rauhanyhdistyksessä rikokset pyritään kuittaamaan pikku anteeksipyynnöillä. Raiskaajat myöntävät tapahtuneen, mutta aidosta anteeksipyynnön hengestä ei ole hajuakaan. Päinvastoin. Uhria syyllistetään siitä, ettei hän unohda asiaa, joka on jo muka sovitettu.

Rikoksia ei saa viedä poliisin tietoon, koska yhteisön maine kärsisi. Puheenjohtaja ja raiskaajat painostavat – pöyristyttävää kyllä – uhria pyytämään tekijöiltä anteeksi anteeksiantamattomuuden syntiään. ”Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.”

Rikos joka ei vanhene 

Yksi sietämättömimmistä sievistelysanoista on rikoslakiin kirjattu ”lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”. ”Hyväksi”? Parempi olisi puhua suoraan lapsen raiskauksesta.

Maijan mielestä on järkyttävää, että lapsen raiskaamisesta saa lievemmän tuomion. Vasta vuonna 2011 saatiin voimaan laki, jossa uhri voi tehdä rikosilmoituksen 27-vuotiaaksi asti. Sekin on liian alhainen ikäraja.

Traumaattisten muistojen työstäminen alkaa usein vasta keski-iässä, kun uhri kykenee kohtaamaan kipeät muistonsa vahvistuttuaan tukijoukon ja pitkän terapian avulla. 27-vuotiaana moni nuolee vielä haavojaan ja kokoaa sielunsa kappaleita kasaan.

Lapsen raiskaaminen on sielun surmaamista, kuten Maija toteaa. Siksi siihen tulisi suhtautua kuin murhaan. Nämä rikokset eivät vanhene.

Janne Villa