Jeesus-lapsi ja nokkahuilu

Keskiviikko 5.12.2012 - Jussi Laine

Kaikki taisi saada alkunsa vuonna 1984. Tai ei ihan, olinhan itsekin saanut alkuni Helsingin Pohjois-Haagassa Hämäläisosakunnan opiskelijataloissa vajaat kymmenen vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, joulu oli tulollansa. Syystä, jota en enää ihan tarkkaan muista, päädyin Karkun työväentalon näyttämölle urheiluseuran pikkujouluihin muovisen nokkahuilun kanssa. Tuolloin elettiin vielä vanhaa kunnon kahtiajakautuneisuuden aikaa. Paikka oli työväentalo ja urheiluseura kuului Suomen Työväen Urheiluliittoon, TUL:iin. 

Vanha esirippu avattiin edestä ja siinä seisoi kaksi pientä miestä nokkahuilut kädessä. Ohjelmistossa oli Heinillä härkien kaukalon, vanha joululaulu sävellajeista surullisimmassa: D-mollissa.

Soitimme biisin läpi kaksi kertaa, kaksiäänisesti ja muistaakseni se meni hyvin, vaikka sormet olivat hikiset, tärisivät hiukan ja henki ei meinannut kulkea. Keikkapalkkana oli puhvetista pari Suku-lakua ja pillimehu.

Monen vuoden ajan nokkahuilu ja jouluun valmistautuminen näyttivät kuuluvan yhteen. Soitin Kauneimmissa Joululauluissa koulun kuoron kanssa täpötäydessä Karkun kirkossa. Se ei mennyt niin hyvin.

Minun piti soittaa nokkahuiluintro Kuului laulu enkelten -klassikossa ja se alkoi hienosti. Mutta opettaja näytti, että piti lopettaa ja kesken intron. Tämä siksi, että paikalla oli myös arkkipiispa Vikström, jolle vanhan koulukunnan opettaja halusi vielä erikseen kumartaa. Toisella kerralla introa ei keskeytetty ja muovinen Suzuki-merkkinen nokkahuilu pääsi kertosäkeessä soittamaan Glooriaa in excelsis Deolle.

Tosin on pakko myöntää, ettei nokkahuilua kaivettu esiin vain jouluisin. Joskus kutsu kävi yleisön eteen myös kesällä. Soitin Vanhan kirjallisuuden päivien pääjuhlassa Vammalassa. 

Yhtään en muista, mikä kappale oli kysymyksessä, mutta sen muistan, että juhlaesitelmä oli järkyttävän pitkä. Eikä soittaja saanut ilmaisia lakuja puhvetista. Sen muistan, että samassa tilaisuudessa esiintyi nykyinen kansanedustaja Mikko Alatalo, jonka tapasin Kukkaisviikkojen Tammerkosken kirkolla -tapahtuman merkeissä viime kesänä. En kehdannut kysyä, muistaako kansanedustaja toimineensa lämmittelijänä nokkahuilukeikallani vuonna 1985.

Vuoden 2012 joulu alkaa olla kohta käsillä. Muovinen Suzuki on kadonnut ja päässyt varmaankin nokkahuilujen taivaaseen. Sen seuraaja, vähän kalliimpi puinen, on kuitenkin tallessa. Ehkä tänäkin adventinaikana tai joulunpyhinä puolivahingossa kaivan sen lipaston laatikosta esiin ja soitan vähän. En urheiluseura Karkun Iskulle tai arkkipiispa Vikströmille. En edes kansanedustajalle.

Taidan soittaa kahdelle lapselle. Sille pienelle pojalle, joka aikoinaan Suzuki valmiina kädet märkänä odotti, että työväentalon näyttämön esirippu avataan. Ja sille vielä pienemmälle, joka tänäkin jouluna lepää tallissa härkien heinäkaukalossa. Koko maailman Vapahtajalle.