Jeesus-lapsi ja nokkahuilu

Keskiviikko 5.12.2012 - Jussi Laine

Kaikki taisi saada alkunsa vuonna 1984. Tai ei ihan, olinhan itsekin saanut alkuni Helsingin Pohjois-Haagassa Hämäläisosakunnan opiskelijataloissa vajaat kymmenen vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, joulu oli tulollansa. Syystä, jota en enää ihan tarkkaan muista, päädyin Karkun työväentalon näyttämölle urheiluseuran pikkujouluihin muovisen nokkahuilun kanssa. Tuolloin elettiin vielä vanhaa kunnon kahtiajakautuneisuuden aikaa. Paikka oli työväentalo ja urheiluseura kuului Suomen Työväen Urheiluliittoon, TUL:iin. 

Vanha esirippu avattiin edestä ja siinä seisoi kaksi pientä miestä nokkahuilut kädessä. Ohjelmistossa oli Heinillä härkien kaukalon, vanha joululaulu sävellajeista surullisimmassa: D-mollissa.

Soitimme biisin läpi kaksi kertaa, kaksiäänisesti ja muistaakseni se meni hyvin, vaikka sormet olivat hikiset, tärisivät hiukan ja henki ei meinannut kulkea. Keikkapalkkana oli puhvetista pari Suku-lakua ja pillimehu.

Monen vuoden ajan nokkahuilu ja jouluun valmistautuminen näyttivät kuuluvan yhteen. Soitin Kauneimmissa Joululauluissa koulun kuoron kanssa täpötäydessä Karkun kirkossa. Se ei mennyt niin hyvin.

Minun piti soittaa nokkahuiluintro Kuului laulu enkelten -klassikossa ja se alkoi hienosti. Mutta opettaja näytti, että piti lopettaa ja kesken intron. Tämä siksi, että paikalla oli myös arkkipiispa Vikström, jolle vanhan koulukunnan opettaja halusi vielä erikseen kumartaa. Toisella kerralla introa ei keskeytetty ja muovinen Suzuki-merkkinen nokkahuilu pääsi kertosäkeessä soittamaan Glooriaa in excelsis Deolle.

Tosin on pakko myöntää, ettei nokkahuilua kaivettu esiin vain jouluisin. Joskus kutsu kävi yleisön eteen myös kesällä. Soitin Vanhan kirjallisuuden päivien pääjuhlassa Vammalassa. 

Yhtään en muista, mikä kappale oli kysymyksessä, mutta sen muistan, että juhlaesitelmä oli järkyttävän pitkä. Eikä soittaja saanut ilmaisia lakuja puhvetista. Sen muistan, että samassa tilaisuudessa esiintyi nykyinen kansanedustaja Mikko Alatalo, jonka tapasin Kukkaisviikkojen Tammerkosken kirkolla -tapahtuman merkeissä viime kesänä. En kehdannut kysyä, muistaako kansanedustaja toimineensa lämmittelijänä nokkahuilukeikallani vuonna 1985.

Vuoden 2012 joulu alkaa olla kohta käsillä. Muovinen Suzuki on kadonnut ja päässyt varmaankin nokkahuilujen taivaaseen. Sen seuraaja, vähän kalliimpi puinen, on kuitenkin tallessa. Ehkä tänäkin adventinaikana tai joulunpyhinä puolivahingossa kaivan sen lipaston laatikosta esiin ja soitan vähän. En urheiluseura Karkun Iskulle tai arkkipiispa Vikströmille. En edes kansanedustajalle.

Taidan soittaa kahdelle lapselle. Sille pienelle pojalle, joka aikoinaan Suzuki valmiina kädet märkänä odotti, että työväentalon näyttämön esirippu avataan. Ja sille vielä pienemmälle, joka tänäkin jouluna lepää tallissa härkien heinäkaukalossa. Koko maailman Vapahtajalle.

 

Kirje pyhälle Nikolaokselle

Keskiviikko 7.12.2011 klo 13:50 - Juha Mattila

Nykyään lapset lähettävät joulupukille lahjalistoja. Minä taas ajattelin lähettää toivelistan joulupukin esikuvalle, Smyrnan piispalle Pyhälle Nikolaokselle.

Toivelista on sikäli helppo, että sen toteuttamisesta ei synny ekologista selkäreppua: se on hiilineutraali eikä se tuhlaa luonnonvaroja. Toisaalta, koska se koskee ihmisten yhteisöä, kirkkoa, toiveet taitavat olla ”haasteellisia”.

Olen huolissani kirkkomme työntekijöistä. Näyttää siltä, että kirkko potee ikään kuin masennusta organisaationa. Kaikki käyrät näyttävät alaspäin. Työntekijät elävät tarinan keskellä, jonka loppu ei häämötä onnellisena. Tarinoista tulee helposti identiteetin rakennusaineita yhteisöissä. Ne ovat työyhteisöjen työntekijöiden sisäistä puhetta itselleen.

Toiveeni on, että kirkko löytäisi näyn, siis tarinan, joka mielessä työntekijät voisivat uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ja jaksaisivat tehdä työtä motivoituneesti.

Luterilaisuuteen kuuluu tietty moniarvoisuus. Yksimielisyys ja kirkon yhteinen ääni löytyvät vain sitä kautta, että erilaiset mielipiteet ja näkemykset voidaan tuoda esiin ja niistä pystytään keskustelemaan. Keskustelukulttuuri kirkossa on jotenkin vinoutunut. Sille on ominaista oikeassa olemisen tarve sekä pikku- ja ääriryhmien esiintyminen kirkon äänenä.

Tavallinen kirkon jäsen on perin hukassa seuratessaan kirkossa käytävää keskustelua. Postmodernin yhteiskunnan kansalaisena hän samanaikaisesti kaipaa moniäänisyyttä ja vapautta ajatella, mutta samanaikaisesti haluaa olla selvillä, mitä kirkko opettaa ja ajattelee.

Toiveeni on, että kirkko selventäisi tavalliselle kaduntallaajalle, kuka käyttää sen ääntä silloin kun se on tarpeen.

Seurakunnissa on laitettu paljon työaikaa erilaisiin kehittämis- ja tulevaisuustyöskentelyihin. Niiden avulla on yritetty uudistaa kirkon työtä ja hahmottaa tulevaisuutta. Konkreettista uutta on saatu aikaan vähän. Miksi? Uudistusten pohjana on ollut mielikuva toimintaympäristöstä – siis yhteiskunnasta – jota ei enää ole.

Samaan aikaan jäykät rakenteet kirkossa ylläpitävät vanhaa kulttuuria ja estävät työntekijöitä, erityisesti nuoria, itsenäistymästä ja toimimasta. Innovaatiot, uudet työtavat, syntyvät lähes aina sattumalta ja kosketuspinnassa asiakkaisiin.

Toiveeni on, että voimavaroja laitettaisiin enemmän työskentelyyn, jossa etsitään kirkon työtapoja tässä ajassa.

Viimeinen toiveeni on, että kirkko ymmärtäisi elävänsä maailmassa, joka on perin toisenlainen kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Elämme yhteiskunnassa, jolle on ominaista muutos eikä pysyvyys, kriittinen ajattelutapa oikeaoppisuuden sijaan ja jossa yksilö on olemassa ennen yhteisöä eikä yhteisön osana.

Tämä maailma on moniarvoinen eivätkä ihmiset välttämättä tarvitse kirkkoa henkisyyteen tai  jumalasuhteen välittäjänä. Tämä on maailma, jossa vallitsevat vastavuoroisuus ja itseohjautuvuus, jota hallitsee markkinakäyttäytyminen ja elämyksellisyys. Tätä maailmaa sanotaan postmoderniksi.