Kauniit, rumat ja puska

Keskiviikko 9.5.2012 klo 17.00 - Hannu Kilpeläinen

Kesän lähestyessä avautuvat Tampereellakin monien kirkkojen ovet keskellä arkipäivää. Oletetaan ja toivotaan, että lomaa viettävä turisti ja ihan tavallinen kirkon katveessa asuva kaupunkilainen poikkeaa sisään; ihastelee, lepää, hiljentyy ja ajattelee. Oiva keino ja kirkkoimperiumin vastaisku maksullisille turistipyydyksille ja vapaa-ajanviettopaikoille.

Nykyisin useissa auki olevissa kirkoissa saavat suomalaiset ja ruotsalaiset kaffeeta, venäläiset ja britit tsaijunsa ja teensä ja lapset ilmaisen mehuhetken. Kelpaa siellä istua ja rauhoittua tai kuunnella oppaan esittelyä.

Kirkossa kävijöiden määrä on helppo tilastoida, mutta vaikeampaa on kertoa mitä kirkkovieras on kokenut tai tahtonut nähdä. Suomalainen jakaa kirkot – hieman mutkia oikoen – kolmeen päätyyppiin: kauniit, rumat ja metsä.

Tampereelta löytyvät ne kaikki. Tampereen tuomiokirkko on monissa äänestyksissä valittu Suomen kauneimmaksi kirkoksi. Kalevan kirkkoa taas yllättävän useat pitävät jopa Suomen rumimpana kirkkona. Kolmannelle kirkkotyypille, suomalaisesta metsäläisyydestä kumpuavalle kirkkoarkkitehtuurin kestosuosikille ovat pontta antaneet Immi Hellénin Paimenpoika-runon säkeet "Nyt metsä kirkkoni olla saa, / voi täällä palvella Jumalaa”.

Luontoa osana kirkkoarkkitehtuuria ovat käyttäneet Wiljo Rewell Vatialan siunauskappelissa ja Laiho & Pulkkinen & Raunio Lamminpään siunauskappelissa.

Mihin tämä rankkausluokittelu perustuu? Ainakin siihen, että kirkkorakennus halutaan kokea ajattomaksi, tutuksi, turvalliseksi ja tunnetasolla sellaiseksi, että sitä saa, mitä on tilannut.

Ihminen on tottunut aikaa uhmaavien kirkkorakennusten pysyvyyteen, ne ovat vuosisatoja seisoneet paikoillaan ja viestittäneet sukupolvesta toiseen sitä, millaiselta kirkon pitää näyttää. Näin historia ja menneiden aikakausien tyyli-ihanteet ovat siirtyneet alitajuntaamme. Modernia kirkkoa, keskiaikaisista holvikirkoista tai goottilaisista pylväs- ja tornimahtailusta poikkeavia kirkkoja vierastetaan.

Mutta olemmeko tosissamme ajatelleet, että jokainen näistä turvallisina perinteisinä arkkityyppikirkkoina pitämistämme kirkkorakennuksista on syntyessään edustanut aikansa modernia arkkitehtuuria. 

Antiikki ei ollut antiikkia syntyhetkellään. Lars Sonckin suunnittelema Tampereen tuomiokirkko edustaa 1800-1900 -lukujen vaihteen jugendia (nuorta tyyliä), jota ranskaksi kutsutaan termillä l’art nouveau (uusi taide) ja englanniksi modern style (uudenaikainen tyyli).

Suomessa jugendiin yhdistyi kansallisromantiikka, mutta sekään ei estänyt myrskyä ja kapinaa, joka syntyi niin papistossa kuin kansassakin kirkon avauduttua seurakunnalle. Se ei yksinkertaisesti ollut sitä, mikä miellettiin oikeaksi kirkoksi. Sata vuotta on kuitenkin muuttanut kansan kaikkitietävyyden. Näin aina käy. 

Olen varma, että 200 vuoden kuluttua Pietilöiden Kalevan kauniissa kirkossa kävijät ihastelevat historiallisen Liisankallion vanhan kirkon valoisaa avaruutta, 30 metrin korkeuteen kohoavaa pystysuoraa linjaa korostavaa arkkitehtuuria.

Jo nyt tätä ihastelevat monet eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset turistit, jotka osaavat nähdä tilan pyhyyden muuallakin kuin vain sadoissa tuntemissaan 1600-luvun goottilaisissa kirkoissa.

Mutta on Tampereella jokaista metsäläistä puhutteleva luontokirkon miniatyyrihelmikin. Pistäytykääpä joskus kesäiltana Lielahden kirkon iltajumalanpalveluksessa. Jumalan kunniaa luonnossa julistavat alttariseinän posliinikukkaa valaisevat ilta-auringon säteet, jotka tunkeutuvat funkkisrakennuksen tyyppi-ikkunoista muistuttamaan meitä siitä, että 1950-luvun modernismi ilmentää pyhää siinä kuin gotiikka ja kansallisromantiikkakin.

Kyllä osaa yksinkertainen olla kaunista.