Jääkiakkoo, nääs

Keskiviikko 4.12.2013 klo 18.36 - Hannu Kilpeläinen

Kirjoitan viimeistä kolumniani Tampereen Kirkkosanomiin. Yritän olla lukijaystävällinen ja kysyä itseltäni, mikä tamperelaista kiinnostaa.

En lankea loveen tai elämän realiteetteihin vastaamalla itselleni, että onnellinen tulevaisuus, hyvä terveys, varma työpaikka ja turvattu talous, kaunis koti ja ihanat lapset. Pitää mennä kakkosketjun tasolle ja miettiä, mikä on vuorossa sitten, kun tämä kaikki on saavutettu – tai sitten ei.

Populisti minussa vastaa: mustamakkara, Rantatien tunneli, vanhan veturitallin kupeeseen nouseva Suomen korkein hotelli, nuori nainen pormestarina, Pekka Paavolan luoma Sampo Särkänniemessä, alastomat jätkät tuomiokirkon lehtereillä, Pikku-Matin tai Juicen hauta Kalevankankaalla, Rantaperkiön kansakoulun muuttuminen Hatanpään lukioksi…

Kotimaan ei tarvinnut jäädä kauaksi, sininen ja valkoinen ei peittynyt lautoihin eessä ovien, kunnes tiesin vastauksen. Se on jääkiekko – tai tamperelaisittain oikeesti jääkiakko – ei mikään rahvaanomainen lätkä tai rahavallan jääurheilulaji, josta keskustellaan NHL:nä tai KHL:nä ja sellaisena käsitteenä, jossa kaikki mitataan rahana ja pelaajien ansiotasona. Jääkiakko on se, mikä kuuluu Tampereeseen niin kuin Suomen Joutsen Turkuun ja Eruskuntatalo Helsinkiin.

Aloitin jääkiakkourani Rantaperkiön Tapparan D-junioreissa. Tein itselleni säärisuojat ompelemalla kenkälaatikon pahvien sisään kasan Aamulehtiä ja sain Tapparasta hianon sinisen pelipaidan, jonka selässä komeili numero 3. Minusta tehtiin puolustaja ykkösviisikkoon.

Tein ensimmäisessä pelissämme – muistaakseni Petsamon Tapparaa vastaan – kaksi joukkueemme ensimmäistä maalia. Ilmeisesti seisoin vain maalin edessä ja sohaisin kiekon maalia päin. Sitten valmentaja sanoi minulle, että puolustaja ei seisoskele vastustajan maalin edessä, vaan vartioi omaansa. Sen jälkeen en tehnyt yhtään maalia. Arvaa harmittiko? Ja pelaajauranikin loppui yhden kauden jälkeen; olisin voinut olla NHL:ssä hyvä maalillaseisoskelija, jolle Wayne Gretzky olisi jaellut namusyöttöjä.

Tuleva ja nykyinenkin vaimoni liittyi teinityttönä Tapparan naisjaostoon. Siellä ommeltiin kasaan mestaruussarjajoukkueen pelaajien repeytyneitä pelipaitoja ja -housuja. Minulla oli jo silloin tämä likka kiikarissa, mutta hän oli rakastunut Nummisen Kalluun – kuten kai moni muukin naisjaoston alle 15-vuotias ompelijatar. Arvaa harmittiko? Jostain ihmeellisestä syystä voitin Kallun, mutta nyt ei entinen pelaajien asusteita kokoon kursinut naisjaostolainen tahdo hevin ommella irtautunutta paidannappiani. Arvaa harmittaako?

Nyt iloitsemme yhdessä, että monen vuoden tauon jälkeen Tappara ja Ilves ovat tekemässä lähes takavuosien tamperelaista jääkiakkohistoriaa; kummassakin on nyt mestariainesta. Tappara jyrää ilman Barkoviakin ja Ilves tekee tulosta huolimatta johdon ja rahamiesten sekoiluista. Tämä taitaa kertoa jotain jääkiakon juurille palaamisesta. Olisivatkohan tulossa vanhat hyvät ajat, jolloin porvarien Ilves, työläisten Koo-Vee ja ruotsalaisten TBK/Tappara loistivat kärkikolmikkona mestaruussarjan mitalijuhlissa.

Tuli mieleeni, että edesmennyt Kirkon Tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino aiheutti pienen kohun joskus 1980-luvulla kertomalla, että Tampereen ev.lut. seurakuntien jumalanpalveluksiin osallistui vuosittain enemmän ihmisiä kuin Tapparan ja Ilveksen peleihin. Ihan vain laiskuuttani en viitsi tarkistaa, miten on nyt? Mikä tamperelaisia oikeasti kiinnostaa?

Kirjoittaja on Rantaperkiön Tapparan D-juniorien entinen ykkösviisikon puolustaja.

Kolme pukkia sillalla, kuka niistä on suurin?

Keskiviikko 23.10.2013 klo 12.46 - Hannu Kilpeläinen

Iloisia uutisia Karjalan vanhasta pääkaupungista: kansallisarkkitehtimme Alvar Aallon 1930-luvun loistoluomus, Viipurin kirjasto, on entisöity vuosikymmenien odotuksen jälkeen loistokuntoon.

Torkkelinpuiston valkoinen kaunotar on koko olemassaolonsa aikana palvellut sekä suomalaisia että venäläisiä viipurilaisia alkuperäisessä tarkoituksessaan, kirjastona. Olemme saaneet lukea kirjaston rappeutumisesta. Viimein on löytynyt rahaa ja kulttuurista tahtoa palauttaa kirjasto alkuperäiseen upeaan asuunsa. Tahto on tullut Suomesta, raha pääosin Venäjältä. Eläköön Suomen ja Venäjän rauhanomainen rinnakkaiselo!

Meillä tamperelaisilla ja viipurilaisilla on paljonkin yhteistä kaupunkiemme imagossa ja kulttuuriperinteissä. Tampereen kaunis Metso-kirjasto sijaitsee bulevardimaisen puiston kupeessa, aivan kuten Viipurinkin kirjasto. Viipuri menetti sotien jälkeen maamme toiseksi suurimman kaupungin tittelin Tampereelle, joskin aika ajoin tämä kakkospaikka on mennyt väliaikaisesti Turulle.

Turkulaiset mahtailevat silläkin, että heidän satamakaupunkinsa muistuttaa Viipuria merellisyydessään ja keskiaikaisessa historiassaan. Ja ovatpahan turkulaisetkin hiljattain rakentaneet upean valkoisen kirjastonsa Aurajoen puistomaisemaan. 

Kirkollisesti Viipuria yhdistää Tampereeseen asia, joka sitä Turusta erottaa. Kuningas Kustaa Vaasa lohkaisi vuonna 1554 silloisesta koko Suomen alueen käsittävästä Turun hiippakunnasta itäisen Suomen uudeksi kirkkohallintoalueeksi Viipurin hiippakunnan. Noin 50 vuotta piispanistuin ehti sijaita Porvoossa 1800–1900 -lukujen vaihteessa, kunnes se siirtyi Tampereelle.

Historian kellojen iloista karjalaista kilinää lienee se, että Tampereen piispalla, Matti Revolla, on vahvat viipurilaiset sukujuuret. Myös hiippakunnan ensimmäinen piispa, Paavali Juusten, oli Viipurin poikia.

Viipurista kuuluu huonojakin uutisia. Viime vuosina Viipurin vanhan kaupungin keskiaikaisia rakennuksia on ryhdytty purkamaan uudisrakentamisen tieltä. Syyksi on ilmoitettu, että talot ovat liian huonokuntoisia kunnostettaviksi. Todellinen iso paha susi on kuitenkin liikemiesten bisnesajattelu; arvokkaat keskustan tontit tahdotaan valjastaa tuottavampaan käyttöön. 

Ei siis sen kummempaa kuin mitä Tampereella ja Turussakin on tapahtunut. Vanhojen puutalojen purkamista ryhdyttiin 1970-luvulla kutsumaan turuntaudiksi. Sitä on sairastettu Tampereellakin. Miksi Kyttälän, Amurin ja Tammelan puukaupunkikorttelit hävisivät? Ja mistä taudista kertovat sotien jälkeisten aivoriihien ehdotukset Tampereen raatihuoneen ja Keskustorin Vanhan kirkon purkamisesta?

Niin elävät nyt nämä kolme – Viipuri, Tampere ja Turku. Mutta suurin niistä on se, joka takoo puskutraktorit auroiksi ja taittaa hengenpeistä kauniissa kirjastoissaan harrastaen oman kaupunkinsa menestystä isiensä työtä kunnioittaen.

 

Kauniit, rumat ja puska

Keskiviikko 9.5.2012 klo 17.00 - Hannu Kilpeläinen

Kesän lähestyessä avautuvat Tampereellakin monien kirkkojen ovet keskellä arkipäivää. Oletetaan ja toivotaan, että lomaa viettävä turisti ja ihan tavallinen kirkon katveessa asuva kaupunkilainen poikkeaa sisään; ihastelee, lepää, hiljentyy ja ajattelee. Oiva keino ja kirkkoimperiumin vastaisku maksullisille turistipyydyksille ja vapaa-ajanviettopaikoille.

Nykyisin useissa auki olevissa kirkoissa saavat suomalaiset ja ruotsalaiset kaffeeta, venäläiset ja britit tsaijunsa ja teensä ja lapset ilmaisen mehuhetken. Kelpaa siellä istua ja rauhoittua tai kuunnella oppaan esittelyä.

Kirkossa kävijöiden määrä on helppo tilastoida, mutta vaikeampaa on kertoa mitä kirkkovieras on kokenut tai tahtonut nähdä. Suomalainen jakaa kirkot – hieman mutkia oikoen – kolmeen päätyyppiin: kauniit, rumat ja metsä.

Tampereelta löytyvät ne kaikki. Tampereen tuomiokirkko on monissa äänestyksissä valittu Suomen kauneimmaksi kirkoksi. Kalevan kirkkoa taas yllättävän useat pitävät jopa Suomen rumimpana kirkkona. Kolmannelle kirkkotyypille, suomalaisesta metsäläisyydestä kumpuavalle kirkkoarkkitehtuurin kestosuosikille ovat pontta antaneet Immi Hellénin Paimenpoika-runon säkeet "Nyt metsä kirkkoni olla saa, / voi täällä palvella Jumalaa”.

Luontoa osana kirkkoarkkitehtuuria ovat käyttäneet Wiljo Rewell Vatialan siunauskappelissa ja Laiho & Pulkkinen & Raunio Lamminpään siunauskappelissa.

Mihin tämä rankkausluokittelu perustuu? Ainakin siihen, että kirkkorakennus halutaan kokea ajattomaksi, tutuksi, turvalliseksi ja tunnetasolla sellaiseksi, että sitä saa, mitä on tilannut.

Ihminen on tottunut aikaa uhmaavien kirkkorakennusten pysyvyyteen, ne ovat vuosisatoja seisoneet paikoillaan ja viestittäneet sukupolvesta toiseen sitä, millaiselta kirkon pitää näyttää. Näin historia ja menneiden aikakausien tyyli-ihanteet ovat siirtyneet alitajuntaamme. Modernia kirkkoa, keskiaikaisista holvikirkoista tai goottilaisista pylväs- ja tornimahtailusta poikkeavia kirkkoja vierastetaan.

Mutta olemmeko tosissamme ajatelleet, että jokainen näistä turvallisina perinteisinä arkkityyppikirkkoina pitämistämme kirkkorakennuksista on syntyessään edustanut aikansa modernia arkkitehtuuria. 

Antiikki ei ollut antiikkia syntyhetkellään. Lars Sonckin suunnittelema Tampereen tuomiokirkko edustaa 1800-1900 -lukujen vaihteen jugendia (nuorta tyyliä), jota ranskaksi kutsutaan termillä l’art nouveau (uusi taide) ja englanniksi modern style (uudenaikainen tyyli).

Suomessa jugendiin yhdistyi kansallisromantiikka, mutta sekään ei estänyt myrskyä ja kapinaa, joka syntyi niin papistossa kuin kansassakin kirkon avauduttua seurakunnalle. Se ei yksinkertaisesti ollut sitä, mikä miellettiin oikeaksi kirkoksi. Sata vuotta on kuitenkin muuttanut kansan kaikkitietävyyden. Näin aina käy. 

Olen varma, että 200 vuoden kuluttua Pietilöiden Kalevan kauniissa kirkossa kävijät ihastelevat historiallisen Liisankallion vanhan kirkon valoisaa avaruutta, 30 metrin korkeuteen kohoavaa pystysuoraa linjaa korostavaa arkkitehtuuria.

Jo nyt tätä ihastelevat monet eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset turistit, jotka osaavat nähdä tilan pyhyyden muuallakin kuin vain sadoissa tuntemissaan 1600-luvun goottilaisissa kirkoissa.

Mutta on Tampereella jokaista metsäläistä puhutteleva luontokirkon miniatyyrihelmikin. Pistäytykääpä joskus kesäiltana Lielahden kirkon iltajumalanpalveluksessa. Jumalan kunniaa luonnossa julistavat alttariseinän posliinikukkaa valaisevat ilta-auringon säteet, jotka tunkeutuvat funkkisrakennuksen tyyppi-ikkunoista muistuttamaan meitä siitä, että 1950-luvun modernismi ilmentää pyhää siinä kuin gotiikka ja kansallisromantiikkakin.

Kyllä osaa yksinkertainen olla kaunista.

Elämää tamperelaismetsässä

Keskiviikko 28.3.2012 klo 11.02 - Hannu Kilpeläinen

Tampereellakin on oikeita metsiä, niin työn, tehtaiden ja urbaanin asfaltin kaupunki kuin se onkin. Tai ainakin oli. Suurimmat metsämme taitavat olla Teiskossa, siellä mitä lapsuudessani kutsuttiin ulkomaaksi. Niin kaukana se oli entisajan kulkuvälineiden ja asiapohjaisen liikkumisen aikana.

Oma metsäni oli ja on Vihinojan suistosta Rantaperkiöön ja Härmälään Viikinsaaren kohdalle sijoittuvalla Pyhäjärven eteläisellä rantakaistaleella. Lapsuudessani kutsuimme sitä Enkkavaaran metsäksi. Siellä sijaitsi Enqvistin patruunan huvila. Siitä kai nimi.

Pojankollina leikimme siellä inkkaria ja länkkäriä Hukkilan Penan, Pikku-Matin, Viljasen Penan, Savilahden Masan, Virtasen Pertin, Näsin Juhan, Kuisman poikien ja monen muun kaverin kanssa. Siellä on vieläkin Rauhankallio, jonne pelastautuneena eivät inkkarit voineet ampua nuoliaan tai länkkärit luotejaan. Silloin Rauhankalliolle täytyi kiivetä, nyt se näyttää paljon pienemmältä.

Elämä Enkkavaaran metsässä kertoo luokkayhteiskunnasta, muutoksesta, tamperelaisesta sosiaalihistoriasta, kunnallisesta kaavoittamisesta ja esikaupunkieläjien luonnonkaipuusta. Viime vuosisadan alussa Enkkavaaraan Pyhäjärven rannalle nousi tehtaanpatruunoiden ja muun herrasväen huviloita. Ranta oli valloitettu. Pikkuhiljaa huvilat rappeutuivat ja hiljenivät. 1950-luvulla Enqvistin huvilassa asui enää yksi vanha ruotsia puhuva täti, joka pukeutui aina mustiin ja jota me kutsuimme noitsuksi.  Luokkayhteiskunnan ylärakenteen väistyessä Rantaperkiöön ja Härmälään rakennettiin rintamamiestaloja,  Valmetin työläisille kerrostaloja ja pikkiriikkisen kovemmankin rahan omakotitaloja. Härmälässä ja Rantaperkiössä asui 1950-luvulta alkaen ihan oikea sekalainen seurakunta.

Enkkavaaraan nousi samaan aikaan kommunistien kulttuuritalo Lepola. Vihinojan suiston tuntumassa oli demareiden työväentalo ja sen naapurissa Voiman osuusliike, jossa oli oikein lihakauppakin.  Vuosi syntymäni jälkeen rakennettiin Enkkavaaran lähituntumaan Härmälän seurakuntatalo, jonka sali toimi kirkkona aina 1970-luvun alkuvuosiin asti. Näillä taloilla ja tanhuvilla Rantsun ämmät saivat pitkäksi aikaa jutunjuurta siunaillessaan sellaisia suuria tapahtumia kuin että oikein tuomiorovastin poika oli ruvennut riiailemaan Virtasen Pirjon kanssa.

Koivukujan ja Nuolialantien välissä sijaitsi ruohopohjainen jalitsukenttä, jota  kiersi hiilimurskaratainen juoksurata. Kesäisin siellä harjoitteli Rantaperkiön Isku. Talvella  kentälle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin kaukalo, jossa Tappara keräsi jääkiekkolahjakkuudet riveihinsä. Minäkin siellä pelasin, tein eka pelissä kaksi maalia.  Siihen tähteyteni loppuikin.  Mutta kasvoi siellä todellisia tähtiä liigahuipulle ja maajoukkueeseenkin, kuten Kuisman Ilpo, Haapalaisen Hannu, Mäkisen Pekka ja Seppo ja Kaonpään Esko. Rantaperkiössä oli kaikille kaikkea, oli taloa, tekijää ja tapahtumaa.

Enkkavaaran kupeessa pihoilla ja niityillä ja itse metsässäkin elettiin todellista elämää. Turpiin tuli niin porvareille kuin kommareille ja demareillekin.  Seurakuntatalon poikailtoihin ja partioon menijät saivat kuulla rääpimistä samoin kuin Lepolan pioneereihin askeltavat kommarit. Mutta Enkkavaarassa oli se Rauhankallio, jonne me kaikki kakarat juoksimme turvaan. Ja olimme yhtä, nääs.

Tampereen kaupunki on nyt kaavoittanut Enkkavaaran puistoksi, jota halkovat valaistut ulkoilureitit. Pyhäjärven parhaat ranta-alueet ovat koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja sauvakävelijöiden paratiisia. Poissa ovat ranta-alueen valloittaneet patruunoiden huvilat yksityismaineen: eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.

Ei ennen ollut paremmin kuin nyt. Ennen oli erilaista. Enkkavaara on ikuista. Luojalle kiitos.

Kirjoittaja on rantaperkiöläinen aboriginaali ja teologian tohtori