Läpi repaleisen lokakuun

Keskiviikko 24.10.2012 klo 16.57 - Jussi Laine

Lokakuu on jo liian pitkällä ja kuukausista legendaarisen synkeä marraskuu on ovella. On muistakin kuukausista tehty taidetta, mutta Miljoonasateen tälle kuukaudelle omistama teemalaulu on varmaankin tunnetuin. Toinen teos, joka nousee mieleen, on romaani nimeltään Marraskuu on musta hauta. Miljoonasateen Marraskuun sanat osaan ulkoa, mutta romaanista en muista nimeä enempää.

Synkeisiinkin hautaa ja kuolemaa kohti meneviin ajatuksiin meitä vie myös marraskuun alun pyhäinpäivä. Kyseinen päivä merkitsee itselleni myös loppuvuoden suurta haastetta. Kyseisenä päivänä kaksi rippikoulupastoria, virkavapaa sellainen ja viran sijainen, lähtevät kiertämään Rautaveden maratonin merkeissä. 

Ei olisi lainkaan huono asia, että tuona päivänä marraskuu näyttäisi valoisan ja tyynen puolensa. Eikä sekään olisi pahitteeksi, että vanhan kotiseutuni ylämäet eivät tuntuisi niin jyrkiltä kuin pikkupoikana niitä pyöräillessä.

Nuorena pappina olin pitämässä ensimmäisiä hautajaisiani Turun Henrikinseurakunnassa alkuvuodesta 2001. Kappelissa oli kaikki mennyt mallikkaasti ja muistotilaisuudessa kotona juotiin kahvia sohvalla. Siinä sitten edesmennyttä Niiloa kiitoksella kaipaavat omaiset kysyivät, että miten minä pappina jaksan jatkuvaa surua ja kuoleman kohtaamista hautajaisten merkeissä. Vastasin totuudenmukaisesti: toistaiseksi olen jaksanut hyvin.

Niilon omaiset eivät koskaan saaneet tietää, että oli ensimmäinen kertani takorautaisen hiekkalapion varressa. Mutta ei viimeinen, tämän jälkeen on nähty monenlaiset hautajaiset ja yhtä monenlaisten kuolemien kanssa oltu tekemisissä. Ja kaikista on aina selvitty.

Valitettavasti joudun sanomaan, että ei se silti niin helppoa ole. Minä pelkään kuolemaa. Joskus sen voi unohtaa, mutta jostain pieni pelko ja epävarmuus elämästä aina palaavat. Joskus herään yöllä kaipaamaan edesmenneitä rakkaita. Kammoksun ajatusta, että joutuisin hautajaisiin lapion varteen jonkun läheisen arkun äärelle.

Alkuvuodesta kannoin serkkuni vierellä lempisetääni Eeroa Malmin hautausmaalle. Onneksi sain rauhassa itkeä penkissä, kun setäni vanha ystävä hoiti papin virkaa.

Pyhäinpäivä lienee oikea hetki käsitellä näitä tunteita. Pelkoa, ikävää, kaipausta ja surua. Kovasti mietin, miten näitä asioita voisi jakaa omille lapsilleni. Ehkä teen sen niin, että kerron heille näistä itselleni tärkeistä ihmisistä, joiden nimet ovat kirjoitettu kiviin hautausmaille välillä Vammala-Helsinki. Sytytetään kynttilät ja jutellaan veljestä, mammasta, mummusta ja sedästä. Ja toivotaan oikein kovasti.

Sillä toivo meillä on. Se ei synny eikä kasva meissä, vaan se annetaan meille. Toivomme lasten kanssa yhdessä, että joskus vielä nähdään kaivatut rakkaat. Nekin, joita he eivät koskaan ehtineet tavata. Mutta sitä pyydän, että ei vielä. Ei pitkään, pitkään aikaan. Ja sitä, että minun vuoroni tulee ennen heitä.