Juokse pappi juokse

Keskiviikko 9.10.2013 klo 13.44 - Jussi Laine

Kauniina keväisenä päivänä olimme juoksemassa ystäväni Jarin kanssa. Jari on pappi, niin kuin minäkin. Se taisi olla jossakin Heikkiläntien sillan kohdalla, kun saimme nerokkaan ajatuksen. Juokseminen on aina kivaa, mutta vielä hauskempaa se on yhdessä. Pappina oleminen on vähän päiväkohtaista; joskus on kivaa, mutta ei aina. Yhdessä pappeileminen ei ole läheskään niin raskasta kuin yksin.

Päätimme siis yhdistää nämä kolme: kestävyysjuoksun, pappina olemisen ja yhdessäolon. Tosin isohkolla reunaehdolla: kynttilää ei pidä laittaa alle, niinhän jo Jeesus kehotti aikanaan. Tässä tapauksessa se tarkoitti, että tossut kannattaa pitää jalassa, pappi juoksussa ja liperit näkyvissä.

Tampereen seurakuntien Reilusti kristitty -strategiassa yhtenä tavoitteena on näkyä katukuvassa myös yllättävissä yhteyksissä. Siksi päätimme viimeistään Irjalankadun ja Teiskontien risteyksen kohdalla, että lähdemme pappisjoukolla juoksemaan Tampereen puolimaratonin. Odotettavissa oli suuri yhteisöllinen kokemus, sillä tapahtumassa oli mukana puolitoistatuhatta osanottajaa ja moninkertainen määrä kannustajia.

Toukokuinen idea toteutettiin syyskuun puolivälissä. Kuusi pappia juoksi puolimaratonin papinpaidoissa ja liperit liehuen. Oli muuten hieno juttu!

Tapahtuman järjestäjät pyysivät meitä pitämään lähtöhartauden, mihin ryhdyimme ilomielin. Siunasimme osanottajien jokaisen askeleen, lähtemisen ja maaliinpääsyn.

Kirkko on perinteisesti kantanut huolta ihmisten perillepääsystä, joten tämähän sopi erinomaisesti myös puolimaratonille.

Juoksu oli hauskaa. Kun papinpaidassa liittyi joukkoon, jolla on yhteinen päämäärä ja -matka, sai aikaiseksi mukavaa juttua ja leppoisia keskusteluja. Tämä oli sekä oma että muiden juoksevien pappien kokemus.

Paavali kehotti joskus itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloisten kanssa. Tampereella kirkko juoksi juoksevien kanssa.

Saadut kokemukset innostivat meitä jatkamaan. Ensi vuonna juostaan taas, isommalla porukalla ja meiningillä. Aina kun on mahdollista, kannattaa avata kirkon ovet ja lähteä ulos ihmisten pariin. Iloisella mielellä, valmiina keskusteluun ja siunaamaan hiljaa mielessä tai ääneen, jos pyydetään.

Tapahtumassa otetut kuvat ja jaetut kokemukset saavuttivat suurta myönteistä myhäilyä verkossa ja sosiaalisessa mediassa vielä jälkikäteen. Näinä päivinä se on merkki siitä, että jokin juttu toimii.

Niin, olihan meillä numerot rinnassa ja aikaa otettiin. Papinpaidassa näköjään pystyy juoksemaan pitkäänkin ja käymään vielä mukavia keskusteluja kanssakulkijoiden kanssa vauhtia hidastamatta.

Ja keksimme me Jarin kanssa muutakin saman juoksun aikana. Tervetuloa Puolentunnin messuun sunnuntaisin kello 10 Suurella Sydämellä -klubille Seurakuntien taloon. Siellä ei juosta, mutta papinpaidat ovat kyllä päällä.

Läpi repaleisen lokakuun

Keskiviikko 24.10.2012 klo 16.57 - Jussi Laine

Lokakuu on jo liian pitkällä ja kuukausista legendaarisen synkeä marraskuu on ovella. On muistakin kuukausista tehty taidetta, mutta Miljoonasateen tälle kuukaudelle omistama teemalaulu on varmaankin tunnetuin. Toinen teos, joka nousee mieleen, on romaani nimeltään Marraskuu on musta hauta. Miljoonasateen Marraskuun sanat osaan ulkoa, mutta romaanista en muista nimeä enempää.

Synkeisiinkin hautaa ja kuolemaa kohti meneviin ajatuksiin meitä vie myös marraskuun alun pyhäinpäivä. Kyseinen päivä merkitsee itselleni myös loppuvuoden suurta haastetta. Kyseisenä päivänä kaksi rippikoulupastoria, virkavapaa sellainen ja viran sijainen, lähtevät kiertämään Rautaveden maratonin merkeissä. 

Ei olisi lainkaan huono asia, että tuona päivänä marraskuu näyttäisi valoisan ja tyynen puolensa. Eikä sekään olisi pahitteeksi, että vanhan kotiseutuni ylämäet eivät tuntuisi niin jyrkiltä kuin pikkupoikana niitä pyöräillessä.

Nuorena pappina olin pitämässä ensimmäisiä hautajaisiani Turun Henrikinseurakunnassa alkuvuodesta 2001. Kappelissa oli kaikki mennyt mallikkaasti ja muistotilaisuudessa kotona juotiin kahvia sohvalla. Siinä sitten edesmennyttä Niiloa kiitoksella kaipaavat omaiset kysyivät, että miten minä pappina jaksan jatkuvaa surua ja kuoleman kohtaamista hautajaisten merkeissä. Vastasin totuudenmukaisesti: toistaiseksi olen jaksanut hyvin.

Niilon omaiset eivät koskaan saaneet tietää, että oli ensimmäinen kertani takorautaisen hiekkalapion varressa. Mutta ei viimeinen, tämän jälkeen on nähty monenlaiset hautajaiset ja yhtä monenlaisten kuolemien kanssa oltu tekemisissä. Ja kaikista on aina selvitty.

Valitettavasti joudun sanomaan, että ei se silti niin helppoa ole. Minä pelkään kuolemaa. Joskus sen voi unohtaa, mutta jostain pieni pelko ja epävarmuus elämästä aina palaavat. Joskus herään yöllä kaipaamaan edesmenneitä rakkaita. Kammoksun ajatusta, että joutuisin hautajaisiin lapion varteen jonkun läheisen arkun äärelle.

Alkuvuodesta kannoin serkkuni vierellä lempisetääni Eeroa Malmin hautausmaalle. Onneksi sain rauhassa itkeä penkissä, kun setäni vanha ystävä hoiti papin virkaa.

Pyhäinpäivä lienee oikea hetki käsitellä näitä tunteita. Pelkoa, ikävää, kaipausta ja surua. Kovasti mietin, miten näitä asioita voisi jakaa omille lapsilleni. Ehkä teen sen niin, että kerron heille näistä itselleni tärkeistä ihmisistä, joiden nimet ovat kirjoitettu kiviin hautausmaille välillä Vammala-Helsinki. Sytytetään kynttilät ja jutellaan veljestä, mammasta, mummusta ja sedästä. Ja toivotaan oikein kovasti.

Sillä toivo meillä on. Se ei synny eikä kasva meissä, vaan se annetaan meille. Toivomme lasten kanssa yhdessä, että joskus vielä nähdään kaivatut rakkaat. Nekin, joita he eivät koskaan ehtineet tavata. Mutta sitä pyydän, että ei vielä. Ei pitkään, pitkään aikaan. Ja sitä, että minun vuoroni tulee ennen heitä.

Papin parfyymi

Tiistai 11.10.2011 klo 14.26 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Naispapit saavat vihdoin uuden työasun. Tai virallisemmin: Naispuoliset papit saavat uuden virkapuvuston. Kyse on vaatteista, joita papin tulee käyttää juhlissa, esimerkiksi hautajaisissa, ristiäisissä ja häissä. Uudet vaatteet näyttävät ainakin kuvissa olevan istuvammat ja kauniimmat kuin entiset. Niitä voi nähdä pappien yllä ensi vuoden puolella. Puvuston nimi on Valonlähde.
Vanha papinpuku, jota on suunnittelijansa mukaan nimitetty Vuokoksi, on minulle ollut vieras ja raskas asu, kuin haarniska. Olen arvellut, että puvun tarkoituksena on ollut saada naiset näyttämään miehiltä ja toisaalta suojata miesten katseilta. Uusi asu on vakuutus siitä, että naisen ei tarvitse peitellä naisellisuuttaan papin virassa. Toisaalta naispappi voi jatkossa käyttää juhlissa housuja hameen sijaan, mikä tekee asusta ajanmukaisen ja talvisäissä käytännöllisemmän.
Me täällä kylmän ja pimeän piirissä olemme vakavia ja tehokkaita työntekijöitä, sitkeitäkin.  Naisenkin pitää täällä olla miehekäs. ”Alppien pohjoispuolelta alkavat miesten valtakunnat, ja täällä tytötkin ovat miehiä”, toteaa virolainen kirjailija Viivi Luik, joka kertoo uusimmasta romaanistaan Suomen Kuvalehdessä. Mutta vaikka nainen täällä yrittää hoitaa työnsä asiallisesti ja hartaudella, hän saa aina joltain kuulla olevansa tyttö. Tytöttely latistaa ja saa naispapin yrittämään entistä tiukemmin.
Suomen kirkon palveluksessa on jo 23 vuoden ajan ollut naispappeja. Joukossamme on monia vahvoja naisia ja pullantuoksuisia äitihahmojakin. Mutta ainakin nuorempia on ollut helppo säikytellä vähättelemään naisellisia lahjojaan. Kirkkomme on edelleen hyvin miehekäs.
Intuitiivinen herkkyys, kauneudentaju ja toisaalta myös käytännöllisyys ja sosiaalisuus ovat usein naisten vahvuuksia. Kun naiset ovat uskollisia omalle työnäylleen ja tavalleen toimia, heidän työnsä kantaa hedelmää. Myös jokaisen miehen persoonallisuudessa on naisellinen puoli. Eri asia on sitten se, kuinka mies itse sen hyväksyy, ja kuinka hyväksyttyä on sen näyttäminen ja käyttäminen.
Unessa ostin nunnilta hajuvettä. Toisen tuoksun nimi oli Rauha ja toisen Hiljaisuus. Uni sai minut huomaamaan kaipaukseni syventymiseen ja toisaalta aistillisuuteen. Hengellinen ja aistillinen eivät sulje toisiaan pois, vaan kuuluvat yhteen. Sielua ei voi sahata irti ruumiista, vaikka se varmaan ratkaisisi monta ongelmaa.
Paavali kirjoittaa Kristuksen tuntemisen tuoksusta, jota evankeliumin julistajat levittävät (2.Kor.2:14). Kristuksen tuoksuinen ihminen kertoo omalla olemuksellaan Jumalan armosta. Hän on armahdettu ja vapautettu mutta edelleen syntinen ihminen. Hänessä vaikuttaa Jumalan Henki, joka synnyttää uskoa, toivoa ja rakkautta.
Me vajavaiset ihmiset saamme jopa olla tuon Pyhän Hengen temppeleitä kukin ainutlaatuisella tavallamme. Virallista papillista parfyymia ei vielä ole lanseerattu.