Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia

Keskiviikko 6.2.2013 klo 15.50 - Maila-Katriina Tuominen

Ehkä joku muistaa vuosien takaisen musta-valkoisen tekstin Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Se liittyi 1990-luvun puolivälissä Euroopan neuvoston kampanjaan rasismia ja muukalaisvihaa vastaan.

Vuosikymmen myöhemmin sama teksti oli siivittämässä eurooppalaista nuorisokampanjaa. Sen tavoitteena oli edistää moniarvoisuutta, erilaisuuden arvostamista ja nuorten osallisuutta kaikissa maissa.

Yksilöidymmin tavoitteisiin kuuluivat toisen ihmisen kunnioittaminen riippumatta hänen ihonväristään, kielestään, painostaan, pituudestaan, äänekkyydestään, hiljaisuudestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan. Syrjäytymisen vastustaminen ja erilaisuuden puolustaminen ovat Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia -kampanjan ydin. Tavoitteet ovat edelleen elossa.

Kampanjan ytimessä ovat myös rasismin ja etnisen syrjinnän vastustaminen.

Kuinka puhua rasismista, kun se on niin hankala käsite? Mitä tapahtuu, jos joku raottaa käsitettä omien kokemustensa pohjalta? Kun Suomen kansalaisen, toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hannan kirjailijaessee Lottovoitto jäi lunastamatta ilmestyi Helsingin Sanomissa (30.12. 2012), sosiaalinen media riehaantui. Suomea kuumotti.

Abu-Hanna muutti kaksi vuotta sitten pienen tyttärensä kanssa Amsterdamiin Suomessa kohtaamiensa rasististen aggressioiden vuoksi. Oliko kukaan äkääntyneistä nähnyt, saati lukenut Abu-Hannan joulun alla ilmestynyttä kirjaa Multikulti? Kannattaisi lukea, koska kirjoittaja tietää ja haluaa saada meidätkin tietämään.

Esseen herättämän kaltaista keskustelua ei ole Suomessa käyty aikoihin.

Valtamediakin on täyttynyt rasismia käsittelevistä analyyseistä, asiantuntijahaastatteluista ja monenlaisista mielipidekirjoituksista.

Vihapuhe-käsite alkoi levitä arkipuheeseen jo muutama vuosi sitten. Sillä ymmärrettiin ennen kaikkea niin sanottujen maahanmuuttokriittisten esittämiä näkemyksiä. Nyt vihapuheella ja -puhujilla on oma äänenpainonsa, jolla ihmisiä erotellaan.

Rasismi on vaikea ja monitahoinen käsite. Tutkijat määrittelevät sen tieteenalojensa perusteella muun muassa ideologiaksi, toiminnaksi, olosuhteeksi.

Rasismi perinteisenä ideologiana sisältää uskomuksen ”rotujen” olemassaolosta. Uudessa rasistisessa ideologiassa korostetaan kulttuurierojen muodostavan ylipääsemättömän esteen ihmisryhmien välille. Ei puhuta ”roduista”, vaan ”luonnollisesta tarpeesta” pitää ryhmät erillään.

Työpöydälläni seuranani on pieni, 61-sivuinen kirja nimeltä Isä, mitä on rasismi? Kirjoittaja on marokkolainen kirjailija Tahar Ben Jelloun. Hän vastaa pienen tyttärensä Mérièmen kiperiin kysymyksiin. Utelias lapsi esittää juuri niitä kysymyksiä, joita mekin teemme. Ja Tahar Ben Jelloun vastaa niin, että mekin täällä pohjoisessa ymmärrämme, mistä on kyse. Lukekaa, ystävät.

Kirje pyhälle Nikolaokselle

Keskiviikko 7.12.2011 klo 13.50 - Juha Mattila

Nykyään lapset lähettävät joulupukille lahjalistoja. Minä taas ajattelin lähettää toivelistan joulupukin esikuvalle, Smyrnan piispalle Pyhälle Nikolaokselle.

Toivelista on sikäli helppo, että sen toteuttamisesta ei synny ekologista selkäreppua: se on hiilineutraali eikä se tuhlaa luonnonvaroja. Toisaalta, koska se koskee ihmisten yhteisöä, kirkkoa, toiveet taitavat olla ”haasteellisia”.

Olen huolissani kirkkomme työntekijöistä. Näyttää siltä, että kirkko potee ikään kuin masennusta organisaationa. Kaikki käyrät näyttävät alaspäin. Työntekijät elävät tarinan keskellä, jonka loppu ei häämötä onnellisena. Tarinoista tulee helposti identiteetin rakennusaineita yhteisöissä. Ne ovat työyhteisöjen työntekijöiden sisäistä puhetta itselleen.

Toiveeni on, että kirkko löytäisi näyn, siis tarinan, joka mielessä työntekijät voisivat uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ja jaksaisivat tehdä työtä motivoituneesti.

Luterilaisuuteen kuuluu tietty moniarvoisuus. Yksimielisyys ja kirkon yhteinen ääni löytyvät vain sitä kautta, että erilaiset mielipiteet ja näkemykset voidaan tuoda esiin ja niistä pystytään keskustelemaan. Keskustelukulttuuri kirkossa on jotenkin vinoutunut. Sille on ominaista oikeassa olemisen tarve sekä pikku- ja ääriryhmien esiintyminen kirkon äänenä.

Tavallinen kirkon jäsen on perin hukassa seuratessaan kirkossa käytävää keskustelua. Postmodernin yhteiskunnan kansalaisena hän samanaikaisesti kaipaa moniäänisyyttä ja vapautta ajatella, mutta samanaikaisesti haluaa olla selvillä, mitä kirkko opettaa ja ajattelee.

Toiveeni on, että kirkko selventäisi tavalliselle kaduntallaajalle, kuka käyttää sen ääntä silloin kun se on tarpeen.

Seurakunnissa on laitettu paljon työaikaa erilaisiin kehittämis- ja tulevaisuustyöskentelyihin. Niiden avulla on yritetty uudistaa kirkon työtä ja hahmottaa tulevaisuutta. Konkreettista uutta on saatu aikaan vähän. Miksi? Uudistusten pohjana on ollut mielikuva toimintaympäristöstä – siis yhteiskunnasta – jota ei enää ole.

Samaan aikaan jäykät rakenteet kirkossa ylläpitävät vanhaa kulttuuria ja estävät työntekijöitä, erityisesti nuoria, itsenäistymästä ja toimimasta. Innovaatiot, uudet työtavat, syntyvät lähes aina sattumalta ja kosketuspinnassa asiakkaisiin.

Toiveeni on, että voimavaroja laitettaisiin enemmän työskentelyyn, jossa etsitään kirkon työtapoja tässä ajassa.

Viimeinen toiveeni on, että kirkko ymmärtäisi elävänsä maailmassa, joka on perin toisenlainen kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Elämme yhteiskunnassa, jolle on ominaista muutos eikä pysyvyys, kriittinen ajattelutapa oikeaoppisuuden sijaan ja jossa yksilö on olemassa ennen yhteisöä eikä yhteisön osana.

Tämä maailma on moniarvoinen eivätkä ihmiset välttämättä tarvitse kirkkoa henkisyyteen tai  jumalasuhteen välittäjänä. Tämä on maailma, jossa vallitsevat vastavuoroisuus ja itseohjautuvuus, jota hallitsee markkinakäyttäytyminen ja elämyksellisyys. Tätä maailmaa sanotaan postmoderniksi.