Jussi päättää -päivä

Keskiviikko 28.8.2013 klo 15.07 - Jussi Laine

Laineen perheessä on vietetty jo vuosien ajan päättämispäiviä. Jokainen perheenjäsen seitsemänvuotiaasta lähes nelikymppiseen saa silloin tällöin päivän, jolloin hän saa päättää kaikesta. Muistaakseni tämä käytäntö aloitettiin jo esikoisen ollessa muutaman vuoden ikäinen ja sitä on jatkettu siitä eteenpäin tasaisen epäsäännöllisesti. Tänäkin kesänä jokainen neljästä perheenjäsenestä sai viettää tällaisen päivän. Jos me vanhemmat unohdamme käytännön, lapset osaavat jo kysyä sen perään.

Päättämispäivässä on väkisinkin oltava muutama reunaehto. Sellaisia päätöksiä ei voi tehdä, jotka vaikuttavat kaikkiin seuraaviin päiviin. Valitettavasti tämä tarkoittaa esimerkiksi lasten kohdalla sitä, että omana päivänä ei voi päättää koiran ostamisesta. Perheen perussääntöjä ei voi muuttaa. Nukkumaan mennään samaan aikaan kuin muinakin päivinä ja muutenkin pitää elää ihmisiksi.

Mutta muuten saa päättää. Ollaanko kotona vai käydäänkö jossain? Näyttää, että päivän ruokavalinnoista on aina mukava päättää ihan yksinään. Tosin ei liene kovin yllättävää, että kakkosluokkalaisen pojan päättäessä lounasta nautitaan useimmiten eräässä monikansallisessa pikaruokayrityksessä. Tyttären päivänä suunnataan kiinalaiseen ravintolaan. Muutenkin päivien kulku on aika ennustettavissa ja hyvä niin.

On varsin mukavaa huomata, että joku meistä päättää -päivinä ei ohjelma juurikaan eroa normaaleista koko perheen yhteisistä vapaapäivistä. Kenestäkään ei kuoriudu esiin pientä tai isoa yksinvaltiasta, joka päättää juuri oman tahtonsa mukaisesti muiden kustannuksella. Kaikki ottavat huomioon sen, että ei ole kiva päättää sellaista, mikä saa toiset huonolle mielelle. Useimmiten päätöksistä neuvotellaan yhdessä ennen niiden tekemistä. Ja oikeastaan kaikkina näinä päivinä kaikilla on tosi mukavaa. Haluaisin kovasti uskoa, että nämä päivät auttavat lapsia myös ymmärtämään vanhempiaan ja meitä vanhempia ymmärtämään lapsiaan.

Kaikki päättäminen ei valitettavasti ole niin helppoa kuin Laineen perheen päätöspäivissä. Seurakunnan päättäjät alkavat jälleen syksyllä kokoontua toiminta- ja taloussuunnitelmien parissa. Näinä aikoina joudutaan tekemään kipeitä päätöksiä. Talous kiristyy, jäsenkato näkyy ja silti olisi maailman paras tehtävä annettuna. Mitä säilytetään, mitä raivataan pois uuden tieltä ja mitä se uusi on? Nämä ovat kysymyksiä, johon kirkon ja seurakuntien on näinä päivinä vastattava. Näissä vastauksissa tarvitaan ennen kaikkea viisautta, rohkeutta ja johdatusta, kuten kaikessa ihmisten elämässä, toimissa ja tehtävissä.

Kovasti yritän miettiä, mitä päättäisin, jos seurakunnassa olisi Jussi päättää -päivä. Mieti sinäkin, miltä oma seurakuntasi näyttäisi sinä päivänä kun sinä päätät. Ehkäpä voisit myös ajatella järjestäväsi perheesi tai ystäviesi kesken joku päättää -päivän. Suosittelen.

Kirjoittaja on pastori ja Tampereen seurakuntien kärkihankekoordinaattori.

 

 

Hyvä renki, mutta huono isäntä

Keskiviikko 14.9.2011 klo 11.12 - Juha Mattila

Olen kyllästynyt jatkuvaan uutisointiin euromaiden talouskriisistä. Monessakin mielessä. Suomalaisessa politiikassa se on saanut äänestäjien ruotuun paimentamisen makua. Pelotellaan milloin milläkin – viimeksi Suomen uskottavuuden menetyksellä EU-päätöksenteossa – ellei ongelmamaita käydä tukemaan ja vakuusvaatimuksista luovuta.
Valtiontalouksien velkaantumisongelma oli tiedossa rahaliittoon ja yhteiseen valuuttaan lähdettäessä 1990-luvun lopulla. Niin sanottu vakaus- ja kasvusopimus laadittiin estämään budjettialijäämien ja julkisen velan kasvamista EU:ssa. Jos sitä olisi myös noudatettu, ei oltaisi tässä tilanteessa. Pari vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen suuret EU-maat Ranska ja Saksa pyyhkivät sillä – pöytää. Siis kasvattivat oman budjettialijäämänsä sovittua suuremmaksi. Mitä isot edellä, sitä pienet innokkaasti perässä. Ja tässä ollaan.
Tyyli EU:n päätöksenteossa näyttää olevan, että jotain sovitaan ja sitten kaikki tekevät niin kuin itse tahtovat – sopimuksista välittämättä.
Ymmärrän varsin hyvin pienituloisten eläkeläisten, työttömien ja toimeentuloturvalla elävien äänestyskäyttäytymistä. Toimeentulotukea ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen. Eläkeläisille valtiolta heruu muutama kymppi lisää vuosikymmenessä. Piikki lainoittajapankkeihin päin tuntuu olevan loputtomasti auki.
On olemassa varsin koomisiakin piirteitä saanut sanonta: ”kyllä kansa tietää”.  Kansa tietää, että voitot yksityistetään ja tappiot jätetään veronmaksajien maksettavaksi.
Markkinatalouden ja EU:n toiminnalle voisi päinvastoin olla eduksi, että ongelmamaille lainanneiden rahoituslaitosten annetaan kantaa vastuunsa ja tappionsa. Se antaisi viestin, että EU:ssa pankkitoiminnan halutaan olevan terveellä markkinatalouden pohjalla. Ongelmamaiden pelastamisen tapa taas viestii, että yli varojen elämistä ja budjettivajeen kasvattamista voidaan jatkaa. Kriisin ratkaiseminen on tuskallista, koska politiikan ja markkinatalouden roolit eivät ole EU:ssa selkeitä, vaan ne ovat menneet sekaisin.
EU-politiikan ihanteena on ollut ulottaa markkinatalouden lainalaisuudet yhteiskunnan kaikille aloille. Talouskriisin myötä monille on alkanut selvitä, suomalaista sanontaa lainatakseni, että talous on ”hyvä renki mutta huono isäntä”.
Seurakunnat eivät vielä ole talouskriisissä, mutta niiden on katsottava tulevaisuuteen. Rahoituspohja kapenee, yksikkökoko kasvaa ja toiminta muuttuu vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin. Suomalaiseen tapaan hoitaa taloutta kuuluu eläminen ”suu säkkiä myöten”. Talous voi olla parhaimmillaan ”hyvä renki”, joka pakottaa miettimään toiminnan ja organisoitumisen tavan uudelleen.
Isojen organisaatioiden virheitä ei tarvitse toistaa eikä toimintatapoja matkia seurakunnissa. Ensinnäkin asioihin voi reagoida aikaisemmin kuin taloudellisen kuilun edessä. Toiseksi yhteiseen päätöksentekoon ei kannata suhtautua ”poliittisella luovuudella”, vaan näkemällä oman sidosryhmän edun yli yhteinen etu ja sitoutumalla päätöksiin.

Juha Mattila
vs. pastoraalitoimen hiippakuntasihteeri Tampereen tuomiokapitulissa