Vanhat sedät heiluvat

Keskiviikko 10.4.2013 klo 11.59 - Jussi Laine

Varoitus: Seuraava kolumni sisältää seurakunnallista tuotesijoittelua, tapahtumamarkkinointia ja kutsua uskonnonharjoittamiseen.

Se taisi tapahtua kesällä 1982. Vanhempani kertoivat ohimennen, että taloon aiotaan hommata piano. Tämä tarkoitti sitä, että syksyllä aloitettaisiin pianotunnit. Tämä ei ollut mieluinen uutinen. Suoraan sanottuna se vaikutti hölmöimmältä idealta, jonka vanhempani olivat ikinä saaneet. Mutta se ei ollut neuvoteltavissa oleva asia.

Aaronin Pianoaapisesta aloitettiin ja eri väreillä koodattuihin pianokouluihin jatkettiin. Harjoittelin puoli tuntia päivässä koko peruskoulun ajan, vaikka läheskään aina ei huvittanut. Näin neljääkymmentä ikävuotta lähestyessä voin jo julkisesti kertoa, että vanhempieni ideoista tämä olikin parhaasta päästä.

Sillä nyt minulla on bändi, joka keikkailee tasaiseen tahtiin. Emme ole ihan niin kunnianhimoisia kuin päähenkilö Anssi Kelan kappaleessa Rock-unelma. Kyseisessä mahtavassa tarinassa joku bändistä lähtee saamaan lapsia tai työelämän pyörteisiin juuri suuren suosion kynnyksellä.

Päähenkilö soittaa sitten viimeisen keikkansa yksin Martta-kerhon pikkujouluissa tonttulakki päässä. Meidän yhtyeellä on laskentatavasta riippuen noin kahdeksan lasta. Ammattijakauma kulkee jokusesta diplomi-insinööristä linja-autonkuljettajan kautta pastoriin. Meidän vanhojen setien edessä laulaa pari opiskelijaneitokaista, jotka ovat noin puolet meitä muita nuorempia.

Bändimme keikkapaikka on useimmiten sama: Linnainmaan seurakuntakeskus ja siellä pidettävä Messukylän seurakunnan Kipinä! -messu. Siinä on montakin todella hienoa ja meille osuvaa juttua. Ensinnäkin on mukavaa päästä keikalle. Treenikämpän seinille soittaminen on pidemmän päälle puuduttavaa hommaa.

Toiseksi, on pakko pitää bändiä ja harjoituksia yllä, kun seuraava keikka on aina tulollaan. Kolmanneksi, eikä ihan vähimmäksi syyksi, nousee se, että voimme omilla kyvyillämme tehdä jotakin seurakunnan, kirkon ja näiden edustaman erittäin Korkean Tahon hyväksi.

Teemme työtä ilman palkkaa ja vapaaehtoispohjalta. Seurakunnan työntekijällekin tekee erittäin hyvää hypätä aidan toiselle puolelle. Ja vanhoille sedille tekee hyvää soittaa Kaikkivaltiaan kunniaksi ja seurakuntalaisten iloksi. Bändissä on saatettu havaita jopa pientä musiikillista kehittymistäkin.

Kipinä! -messua voi suositella kaikille muutenkin kuin hienon bändin vuoksi. Tämä messu on toteuttajiensa näköinen ja kuuloinen. Se on mielenkiintoinen yhdistelmä välittömyyttä, intoa ja kotoisuutta. Messulla on nuoren seurakunnan kasvot. Kannattaa käydä kokeilemassa.

Kirjoittaja on Tampereen seurakuntien rippikoulupastori, joka toimii tällä hetkellä seurakuntien kärkihankekoordinaattorina.

Orjia ja talkoita

Keskiviikko 9.11.2011 klo 15.06 - Lassi Saressalo

 Tämä vuosi on Euroopan unionin nimeämä vapaaehtoistyön vuosi. Erityisesti keskieurooppalaiset yhteisöt ovat pyrkineet kampanjoimaan ja saamaan ihmiset liikkeelle suuntaamaan toimintatarmonsa yhteisiin toimintoihin, joiden perustana on se, etteivät henkilöt saa työstään taloudellista korvausta.

Meille suomalaisille vapaaehtoistyö ei ole millään lailla vierasta. Suomalaiseen yhteiskuntakulttuuriin on aina kuulunut yhdessä tekemisen ajatus; talkootyö on meille itsestäänselvyys. Tässä mielessä eroamme eteläisemmistä naapureistamme, joiden on siis kampanjoitava vapaaehtoistyön puolesta. Miksi näin?

Ehkäpä siksi, että suomalainen ja pohjoismainen elämänmuoto on perustunut pitkälti vapauden perustalle, jossa kukin vastaa itsestään ja samalla hoitaa vapaaehtoisesti yhteisiä asioita. Näin on syntynyt vaikkapa kunnallishallinnon pitkä vapaaehtoisperinne.

Muualla Euroopassa feodalismi syveni 1700-luvulla niin, että talonpoikaisto sidottiin isäntiinsä, omistajiinsa ja syntyi maaorjien luokka. Ja herrat päättivät kaikesta kaikkien puolesta. Samaan kulttuuriseen ilmiöön liittyy myös jokamiehenoikeus, oikeus kulkea toistenkin mailla ja nauttia luonnon antimista. Se on osa pohjoismaista vapautta, mutta monille muille vieras ilmiö.

On vaikea kuvitella, että virallisesti orjuus poistui vasta puolitoistasataa vuotta sitten, Venäjältä 1861 ja Yhdysvalloista pari vuotta myöhemmin. Vai poistuiko? Viime vuosien tiedot ympäri maailmaa tietävät valitettavasti kertoa, että itse asiassa orjuus on vain lisääntynyt ja kymmenet miljoonat ihmiset elävät vailla vapautta.

Viitteitä tällaisesta on nähty myös Suomessa muun muassa naiskaupan muodossa, eivätkä kiinalaiset kivimiehet tai parin euron tuntipalkalla uurastavat rakentajatkaan juuri kaukana orjan asemasta ole. Orjakauppa Afrikassa ja Lähi- ja Kaukoidässä on tosiasia, jota ei voi kiistää.

Tämä juttu lipsahti ehkä tahtomattani pakkotyöhön vapaaehtoistyön sijasta. Seurakunnallinen vapaaehtoistyö on kaikkialla tunnettu ja tunnustettu yhdessä tekemisen muoto. Kymmenet ja taas kymmenet seurakuntalaiset ahertavat aluetyössä, hyväntekeväisyydessä, kirkkopalvelujen avustajina, kuka missäkin oman halunsa ja harrastuksensa mukaisesti. He saavat palkakseen tyydytyksen siitä, että tekevät toisille sen minkä haluaisivat toisten heille itselleen tekevän.

Kuitenkin me onnettomat seurakuntien hallinnossa edellytämme, että toiminta, johon olemme vapaaehtoisesti hakeutuneet, tuottaisi meille aineellista hyötyä kokouspalkkioiden muodossa. Miksi emme luopuisi niistä, miksi emme poista budjetista kokouspalkkioita ja suuntaa niitäkin varoja vaikkapa virolaisten ystävyysseurakuntien tukemiseen. Miksi emme tee ihan oikeata vapaaehtoistyötä?

No, onneksi seurakunnalliset luottamushenkilöpaikat nyt vähenevät ja sen mukana myös kokouspalkkiomomentit pienenevät.