Kolme pukkia sillalla, kuka niistä on suurin?

Keskiviikko 23.10.2013 klo 12.46 - Hannu Kilpeläinen

Iloisia uutisia Karjalan vanhasta pääkaupungista: kansallisarkkitehtimme Alvar Aallon 1930-luvun loistoluomus, Viipurin kirjasto, on entisöity vuosikymmenien odotuksen jälkeen loistokuntoon.

Torkkelinpuiston valkoinen kaunotar on koko olemassaolonsa aikana palvellut sekä suomalaisia että venäläisiä viipurilaisia alkuperäisessä tarkoituksessaan, kirjastona. Olemme saaneet lukea kirjaston rappeutumisesta. Viimein on löytynyt rahaa ja kulttuurista tahtoa palauttaa kirjasto alkuperäiseen upeaan asuunsa. Tahto on tullut Suomesta, raha pääosin Venäjältä. Eläköön Suomen ja Venäjän rauhanomainen rinnakkaiselo!

Meillä tamperelaisilla ja viipurilaisilla on paljonkin yhteistä kaupunkiemme imagossa ja kulttuuriperinteissä. Tampereen kaunis Metso-kirjasto sijaitsee bulevardimaisen puiston kupeessa, aivan kuten Viipurinkin kirjasto. Viipuri menetti sotien jälkeen maamme toiseksi suurimman kaupungin tittelin Tampereelle, joskin aika ajoin tämä kakkospaikka on mennyt väliaikaisesti Turulle.

Turkulaiset mahtailevat silläkin, että heidän satamakaupunkinsa muistuttaa Viipuria merellisyydessään ja keskiaikaisessa historiassaan. Ja ovatpahan turkulaisetkin hiljattain rakentaneet upean valkoisen kirjastonsa Aurajoen puistomaisemaan. 

Kirkollisesti Viipuria yhdistää Tampereeseen asia, joka sitä Turusta erottaa. Kuningas Kustaa Vaasa lohkaisi vuonna 1554 silloisesta koko Suomen alueen käsittävästä Turun hiippakunnasta itäisen Suomen uudeksi kirkkohallintoalueeksi Viipurin hiippakunnan. Noin 50 vuotta piispanistuin ehti sijaita Porvoossa 1800–1900 -lukujen vaihteessa, kunnes se siirtyi Tampereelle.

Historian kellojen iloista karjalaista kilinää lienee se, että Tampereen piispalla, Matti Revolla, on vahvat viipurilaiset sukujuuret. Myös hiippakunnan ensimmäinen piispa, Paavali Juusten, oli Viipurin poikia.

Viipurista kuuluu huonojakin uutisia. Viime vuosina Viipurin vanhan kaupungin keskiaikaisia rakennuksia on ryhdytty purkamaan uudisrakentamisen tieltä. Syyksi on ilmoitettu, että talot ovat liian huonokuntoisia kunnostettaviksi. Todellinen iso paha susi on kuitenkin liikemiesten bisnesajattelu; arvokkaat keskustan tontit tahdotaan valjastaa tuottavampaan käyttöön. 

Ei siis sen kummempaa kuin mitä Tampereella ja Turussakin on tapahtunut. Vanhojen puutalojen purkamista ryhdyttiin 1970-luvulla kutsumaan turuntaudiksi. Sitä on sairastettu Tampereellakin. Miksi Kyttälän, Amurin ja Tammelan puukaupunkikorttelit hävisivät? Ja mistä taudista kertovat sotien jälkeisten aivoriihien ehdotukset Tampereen raatihuoneen ja Keskustorin Vanhan kirkon purkamisesta?

Niin elävät nyt nämä kolme – Viipuri, Tampere ja Turku. Mutta suurin niistä on se, joka takoo puskutraktorit auroiksi ja taittaa hengenpeistä kauniissa kirjastoissaan harrastaen oman kaupunkinsa menestystä isiensä työtä kunnioittaen.

 

Tuulahdus Turusta

Torstai 18.8.2011 klo 13.56 - Lassi Saressalo

Suomen Kotiseutuliiton, nykyisen työnantajani, vuotuiset Valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin tänä vuonna Turussa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Tapahtumapaikkana oli Turun keskiaikainen Vanha Suurtori, jonne jo varhaisena keskiaikana tulivat eurooppalaiset vaikutteet pitkin Aurajokea. Ne levisivät sitten torilta lähteneitä teitä pitkin Satakuntaan ja Pohjanmaalle, Härkätietä Hämeeseen ja Kuninkaantietä Viipurin suuntaan kohdatakseen siellä itäiset kulttuurivaikutteet.

Vanhan Suurtorin ympäristössä tapaa keskiaikainen koulutuskeskus, Katedralskolan, jossa suomalainen varhainen sivistyneistö sai peruskoulutuksensa kuninkaan ja kirkon palvelukseen, Vanhan Raatihuoneen, josta kaupunkia hallittiin.

Vanha Akatemiantalo muistuttaa meitä Turun Akatemiasta, Ruotsin kolmanneksi vanhimmasta yliopistosta. Ja mahtavana seisoo Unikankareella hengellisestä elämästä oman tarinansa kertova kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko, jossa myös päivien juhlajumalanpalvelus pidettiin.

Päivillä puhuttiin luonnollisesti kotiseudusta, yhteisöllisyydestä ja paikallisuudesta – kaikki ikuisia teemoja ja samalla myös tulevaisuuden keskusteluaiheita. Todettiin, kuinka kotiseutuliikkeen tapainen kansanliike on pystynyt reagoimaan ulkoisiin ja myös sisäisiin uhkiin ohjaamalla ihmiset hakemaan turvaa läheisistään ja tutusta kulttuuriympäristöstä.

Kotiseutuliikkeen alku asettuu sortokausiin, jolloin haettiin isänmaallisuutta pienyhteisöistä, joihin tsaarin ohranan käsi ei ulottunut. Sotien jälkeen etsittiin epävarmassa kansallisessa tulevaisuudessa turvaa paikallisyhteisöistä ja kotiseutuyhdistysten perustaminen oli vilkkaimmillaan.

Europeikon uhatessa kansaamme 1990-luvun alun keskustelussa löydettiin uudelleen heimot ja maakunnat ja rakennettiin maakuntien Suomi. Nyt hallinto- ja palvelurakenteen mullistukset kuntakentällä ovat vilkastuttaneet kotiseutuharrastusta ja -liikettä.

Tutun kuntansa menettäneet ovat joukolla perustaneet uusia yhdistyksiä ja vanhatkin ovat aktivoituneet. Taas haetaan turvaa läheltä kaukaisen ollessa ainakin jossain määrin pelottavaa.

Tämä sama prosessi on nähtävissä myös seurakunnallisessa muutosprosessissa. Kuntaliitokset ovat muuttaneet seurakuntarakennetta ja turvattomuutta luo muun muassa se, että omassa kirkossa ei olekaan joka pyhä messua ja silloin kuin siellä sellainen on, ei ”omaa” pappia siellä enää välttämättä tapaa.

Diakoniatyö etääntyy avun tarvitsijoista ja seurakuntatyö tuntuu muutenkin olevan etääntymässä paikallisesta yhteisöstä. Ratkaisua tähän etsitään monella tapaa, puhutaan lähikirkkojärjestelmästä, kirkonpalvelijoiden ja palvelutyön suuntaamisesta pienyhteisöihin, ”oman” yhteisön koheesion vahvistamisesta.

Piispa Kaarlo Kalliala totesi Kotiseutupäivien juhlamessun saarnassaan kuitenkin sen, että meille kristityille on kuitenkin ja loppujen lopuksi tarjolla yhteinen kotiseutu – taivaallinen koti.