Valtakunnallista paikallisesti

Keskiviikko 20.2.2013 klo 17.15 - Jussi Laine

Meillä on muuten hieno kaupunki, Tampere.  Meillä on täällä vaikka mitä mukavaa: Manserockia pitkällä ja hyvällä perinteellä, Näsinneula, Särkänniemi ja monta jääkiekkojoukkuetta.

Näiden lisäksi Tampereella on hienoja paikallisseurakuntia, joista muodostavat seurakuntayhtymän. Näiden mahtavien tamperelaisten puitteiden mahdollistamassa seurakuntaelämässä on kovasti pyritty etsimään uutta suuntaa 2010-luvulle.

Suunta on käydä rohkeasti dialogiin tamperelaisten kanssa sekä avustaa heitä keskustelemaan keskenään kristinuskon merkittävien sisältöjen parissa. Vuosi vuodelta on tullut selvemmäksi, että tämän dialogisen työotteen ja jäsenlähtöisen toimintatavan merkittävä, jopa merkittävin, kehittämiskohde on verkko.
Vaikka meillä tehdään paljon uutta ja hyvää, on myös selvää, että yhdistettäessä hämäläinen hitaus ja kirkon verkkaisuus eivät asiat pääse tapahtumaan liian nopeasti. Mutta viimeinkin: seurakunnat päättivät aloittaa verkkotyön käytännön organisoinnin Tampereella perustamalla työryhmän.
Työryhmän perustaminen nyt ehkä ei ole kaikista radikaalein kirkollinen lähestymistapa, mutta tässä kohdassa hyvä alku. Työryhmän tehtävänä on kehittää seurakunnallista vuorovaikutusta verkossa sekä sisällön että teknisten puitteiden kannalta.

Verkkotyö on kirkolle suuri haaste oikeastaan joka kantilta katsottaessa. Sama nuotti ei toimi Tuomiokirkon saarnatuolissa ja verkossa. Pitää opetella paljon uutta ja ennen kaikkea nöyrtyä tunnustamaan olevansa samalla tasolla kanssaverkossaolijoiden vierellä.
Tätäkin haastavampi kohta verkkotyössä on oikeastaan organisointi. Verkko ei tunne seurakuntarajoja, työalarajoja, ammattinimikkeitä, toimenkuvia eikä mitään muitakaan kivoja juttuja, joiden avulla seurakunnassa määritetään turhan paljon kaikkea.
Suomi24:ssa tai Aamulehden uutiskommenteissa ei tuomiorovastia tai piispaa kuunnella, yhtään sen enempää kuin ketään muutakaan. Uudenlainen vuorovaikutus verkossa haastaa muutokseen seurakunnan elämän kaikilla tasoilla.

Tampereella halutaan olla mukana verkkotyössä sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä kannattaa suunnata valtakunnanlaajuiseen verkkotyöhön, myös suunnataan sinne. Antaessaan saa ja saadessaan antaa.

Mutta paikallista näkökulmaa ei hylätä, sellaiset verkkoyhteisöllisyyden muodot, joissa on paikallinen aspekti mukana, otetaan pikaisesti haltuun. Nykymaailmassa jokaisella on monta yhteisöä, johon kuulua, jotkut ovat lyhytkestoisia ja toiset pidempiä. Toisissa merkitsee paikallisuus ja toisissa ei.

Samoin on myös meidän hengellisessä elämässämme, niin verkossa kuin reaalielämän kohtaamisissa. Ja ihmisen kannalta merkittävissä yhteisössä haluamme olla mukana. Valtakunnassa ja Tampereella.

Tuulahdus Turusta

Torstai 18.8.2011 klo 13.56 - Lassi Saressalo

Suomen Kotiseutuliiton, nykyisen työnantajani, vuotuiset Valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin tänä vuonna Turussa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Tapahtumapaikkana oli Turun keskiaikainen Vanha Suurtori, jonne jo varhaisena keskiaikana tulivat eurooppalaiset vaikutteet pitkin Aurajokea. Ne levisivät sitten torilta lähteneitä teitä pitkin Satakuntaan ja Pohjanmaalle, Härkätietä Hämeeseen ja Kuninkaantietä Viipurin suuntaan kohdatakseen siellä itäiset kulttuurivaikutteet.

Vanhan Suurtorin ympäristössä tapaa keskiaikainen koulutuskeskus, Katedralskolan, jossa suomalainen varhainen sivistyneistö sai peruskoulutuksensa kuninkaan ja kirkon palvelukseen, Vanhan Raatihuoneen, josta kaupunkia hallittiin.

Vanha Akatemiantalo muistuttaa meitä Turun Akatemiasta, Ruotsin kolmanneksi vanhimmasta yliopistosta. Ja mahtavana seisoo Unikankareella hengellisestä elämästä oman tarinansa kertova kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko, jossa myös päivien juhlajumalanpalvelus pidettiin.

Päivillä puhuttiin luonnollisesti kotiseudusta, yhteisöllisyydestä ja paikallisuudesta – kaikki ikuisia teemoja ja samalla myös tulevaisuuden keskusteluaiheita. Todettiin, kuinka kotiseutuliikkeen tapainen kansanliike on pystynyt reagoimaan ulkoisiin ja myös sisäisiin uhkiin ohjaamalla ihmiset hakemaan turvaa läheisistään ja tutusta kulttuuriympäristöstä.

Kotiseutuliikkeen alku asettuu sortokausiin, jolloin haettiin isänmaallisuutta pienyhteisöistä, joihin tsaarin ohranan käsi ei ulottunut. Sotien jälkeen etsittiin epävarmassa kansallisessa tulevaisuudessa turvaa paikallisyhteisöistä ja kotiseutuyhdistysten perustaminen oli vilkkaimmillaan.

Europeikon uhatessa kansaamme 1990-luvun alun keskustelussa löydettiin uudelleen heimot ja maakunnat ja rakennettiin maakuntien Suomi. Nyt hallinto- ja palvelurakenteen mullistukset kuntakentällä ovat vilkastuttaneet kotiseutuharrastusta ja -liikettä.

Tutun kuntansa menettäneet ovat joukolla perustaneet uusia yhdistyksiä ja vanhatkin ovat aktivoituneet. Taas haetaan turvaa läheltä kaukaisen ollessa ainakin jossain määrin pelottavaa.

Tämä sama prosessi on nähtävissä myös seurakunnallisessa muutosprosessissa. Kuntaliitokset ovat muuttaneet seurakuntarakennetta ja turvattomuutta luo muun muassa se, että omassa kirkossa ei olekaan joka pyhä messua ja silloin kuin siellä sellainen on, ei ”omaa” pappia siellä enää välttämättä tapaa.

Diakoniatyö etääntyy avun tarvitsijoista ja seurakuntatyö tuntuu muutenkin olevan etääntymässä paikallisesta yhteisöstä. Ratkaisua tähän etsitään monella tapaa, puhutaan lähikirkkojärjestelmästä, kirkonpalvelijoiden ja palvelutyön suuntaamisesta pienyhteisöihin, ”oman” yhteisön koheesion vahvistamisesta.

Piispa Kaarlo Kalliala totesi Kotiseutupäivien juhlamessun saarnassaan kuitenkin sen, että meille kristityille on kuitenkin ja loppujen lopuksi tarjolla yhteinen kotiseutu – taivaallinen koti.