Kun olisi edes yksi lyijykynä

Keskiviikko 8.5.2013 klo 13.55

Aluksi tansanialainen arvoitus: ”Ei lausu sanoja, mutta kun puhuu, se puhe ei unohdu.” Mikä se on? Oikea vastaus on kynä.

Miksi juuri kynä on tärkeä sana? Siksi, että tansanialaiset alakoululaiset kertoivat, miten huolellisesti ja hellästi he hoitavat ja vaalivat koulun jakamia lyjykyniä. Niiden on määrä kestää käyttöä ainakin puoli vuotta. Ne ovat arvoesineitä.

Muutaman vuoden takainen vierailuni tansanialaisiin kouluihin kaihertaa kaiken aikaa mielen pohjalla. Koululaiset kertoivat tulevaisuuden haaveistaan. Monet olivat kiinnostuneita lääkärin ja opettajan ammatista, rohkeimmat halusivat valmistua lentäjiksi.

Seurasin alakoululaisten kirjainten ja numeroiden opettelua Igoman koulussa. Koulupihan tiukkaan tallattu hiekkamaa oli heidän vihkonsa ja puutikku kynänsä. Lyijykynät olivat sisäkäyttöä varten. Pihalla kyykkivät lapset olivat 7–8-vuotiaita.

Koulun varustetaso olisi saanut suomalaisen lapsen ja oletettavasti myös hänen vanhempansa itkemään. Luokassa oli suuri vihreä koulutaulu, joka oli opettajan työkalu. Kun suomalaiset ekaluokkalaiset saavat läppärit käyttöönsä, huokaavat heidän ikätoverinsa toisella puolen maapalloa haikeasti. Kun olisi edes lyijykynä.

Liitutaulu oli ja on yhä tärkeä opetusväline monissa afrikkalaisissa kouluissa, mutta liitujenkin kanssa pitää olla tarkka. Tietotekniikka ei ole itsestäänselvyys suuren maanosan koululaitoksissa.

Vaikka usko maapallon rikkaiden maiden kasvavaan hyvinvointiin on vahva, on hyvä muistaa, että maapallo ei ole pelkästään rikkaiden pelikenttä. Oikeus koulunkäyntiin, terveydenhoitoon, ravintoon ja puhtaaseen veteen ovat yhtä tärkeitä Igoman koululaisille kuin suomalaislapsillekin. Vauraus tuudittaa itsestäänselvyyksiin. Niukkuus ei avaa maailman mahdollisuuksia, se sulkee ovia.

Vaikka Internet läpäisee nettiavaruuden, ei se ole läheskään kaiken aikaa kaikkialla. Vanha klisee tiedon valtateistä kannattaa arvioida uudelleen. Missä ne valtatiet ovat ja mistä puuttuvat, siitä riippuu tulevaisuutemme.

Työpöydälläni on kiehtova kirja, jonka painovuosi on 1913. Siinä on tärkeitä viestejä sadan vuoden takaa. Se on Kansanvalistusseuran kalenteri, jonka jugendhenkisen kansikuvan tekijä on Onni Muusari. Kalenterissa on kunnioitettava määrä ilmoituksia ja runsaasti esseitä ja tietoiskuja.

Kansanvalistusseuran kalenteri ilmestyi vuosina 1881–1957. Nimensä mukaisesti se on oman aikansa tietopankki. Kalenteri on osoitus siitä, miten kirjoitus- ja lukutaito ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa enää harvojen ja valittujen omaisuutta.

Luku- ja kirjoitustaitoisella maailmalla on mahdollisuus paneutua menneen ajan kirjalliseen perintöön. Sitä mahdollisuutta ei ole maailman lukutaidottomilla, joiden määrän Unesco arvioi viime vuonna noin 775 miljoonaksi. Kaikista maailman lukutaidottomista kaksi kolmasosaa on naisia. Kirjoitustaidottomien määrää ei ole arvioitu. Mutta kunpa olisi edes se yksi lyijykynä.

Maila-Katriina Tuominen

Kirjoittaja on ihmisoikeustoimittaja, joka valittiin huhtikuussa Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajaksi.