Kynä on mahtavampi kuin miekka

Keskiviikko 6.11.2013 klo 15.08 - Maila-Katriina Tuominen

Egyptin heinäkuu on kuuma. Tuuletin sirisee huoneessani. Vedän verhot ikkunoiden eteen ja jatkan kirjoittamista. On tauon aika. Avaan television ja etsin uutiskanavaa. Keskityn kuuntelemaan nuoren tytön puhetta.

Hän on juuri täyttänyt 16 vuotta. Hän puhuu YK:ssa vakavana, ääni kirkkaana ja kantavana. Hän on pakistanilainen Malala Yousafzai, jota on veikkailtu Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Hän on kaikkien aikojen nuorin ehdokas. Hän ei saa palkintoa, mutta hänet palkitaan Anna Politkovskajan nimeä kantavalla palkinnolla, jonka myöntää ihmisoikeuksia puolustava, naisia palkitseva järjestö. Hän sanoo ihailevansa venäläistoimittajan sitoutumista totuuteen, tasa-arvoon ja ihmisyyteen. Hän saa myös Saharov-palkinnon ja Simone de Bueauvoir -palkinnon.

Katse taaksepäin. Vuosi sitten hän istui koulubussissa, jonka parrakas nuori mies pysäytti. Talibaneihin kuulunut mies ampui kolme laukausta. Ensimmäinen osui häneen, kaksi muuta hänen koulutovereihinsa.  Hänet lennätettiin keinotekoisessa koomassa Britanniaan. Hänet leikattiin monta kertaa. Hän toipui pikku hiljaa, näkö ja puhekyky palautuivat.

Hänen pitkä YK-puheensa jää historiaan, tulevien sukupolvien ihailtavaksi. "Terroristit ovat surmanneet tuhansia ihmisiä, haavoittaneet monia. Minä olen yksi heistä. Puhun kaikkien tyttöjen ja poikien puolesta. Korotan ääneni, en huutaakseni, vaan siksi, että äänettömien ääni pääsisi kuuluviin. Puhun niiden puolesta, jotka ovat taistelleet oikeudesta elää rauhassa, oikeudesta tulla kohdelluksi arvokkaasti, oikeudesta tasa-arvoon, oikeudesta koulutukseen."

Hän päättä puheensa uljaasti: "Nouskaamme taisteluun lukutaidottomuutta, köyhyyttä ja terrorismia vastaan. Otetaan kynämme ja kirjamme, ne ovat voimakkaimmat aseemme. Kynä on mahtavampi kuin miekka. Yksi lapsi, yksi opettaja, yksi kynä ja kirja voi muuttaa maailman. Koulutus on ainoa ratkaisu. Koulutus ensin."

Toivottavasti hänen hiljan ilmestynyt kirjansa The Girl Who Stood Up For Education And Was Shot By The Taliban käännetään myös suomeksi.

Miksi kirjoitan Malala Yousafzaista? Siksi, että hänen rohkeat sanansa ihmisoikeuksista, tyttöjen ja poikien oikeudesta käydä koulua eivät ole tyhjiä fraaseja. YK:n Kansainvälinen lukutaitopäivä 8. syyskuuta ja Tyttöjen päivä 11. lokakuuta nostavat esiin monien mielestä maailman suurimman rikkomuksen, sen etteivät tytöt pääse kouluun. Yli 120 miljoonaa lasta on vailla alkeisopetusta. Heistä suurin osa on tyttöjä. Maailmassa on 122 miljoonaa 15–24 -vuotiasta nuorta, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Heistä kaksi kolmasosaa on tyttöjä.

Global Gender Indexin mukaan tasa-arvovertailun kymmenen heikointa maata vuonna 2010 olivat Egypti, Turkki, Marokko, Benin, Saudi-Arabia, Nosunluurannikko, Mali, Pakistan, Tshad ja Jemen. Tyttöjen kokema koulutuksen puute, aliravitsemus, väkivalta, lapsuuden katkaisevat liian varhaiset avioliitot, raskaus- ja synnytyskomplikaatiot ovat arkipäivää eri puolilla maapalloa.

Taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen Amartya Senin mukaan maailmasta puuttuu yli miljoona naista.  Missä he ovat? Tyttöytensä ja naiseutensa vuoksi yhteisönsä ulkopuolelle jätettyjä, kaupattuja, pahoinpideltyjä, hylättyjä.

Toivottavasti Malala Yousafzatin sanat viitoittavat tietä teoille.

Kirjoittaja on kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja.

 

 

Kun olisi edes yksi lyijykynä

Keskiviikko 8.5.2013 klo 13.55

Aluksi tansanialainen arvoitus: ”Ei lausu sanoja, mutta kun puhuu, se puhe ei unohdu.” Mikä se on? Oikea vastaus on kynä.

Miksi juuri kynä on tärkeä sana? Siksi, että tansanialaiset alakoululaiset kertoivat, miten huolellisesti ja hellästi he hoitavat ja vaalivat koulun jakamia lyjykyniä. Niiden on määrä kestää käyttöä ainakin puoli vuotta. Ne ovat arvoesineitä.

Muutaman vuoden takainen vierailuni tansanialaisiin kouluihin kaihertaa kaiken aikaa mielen pohjalla. Koululaiset kertoivat tulevaisuuden haaveistaan. Monet olivat kiinnostuneita lääkärin ja opettajan ammatista, rohkeimmat halusivat valmistua lentäjiksi.

Seurasin alakoululaisten kirjainten ja numeroiden opettelua Igoman koulussa. Koulupihan tiukkaan tallattu hiekkamaa oli heidän vihkonsa ja puutikku kynänsä. Lyijykynät olivat sisäkäyttöä varten. Pihalla kyykkivät lapset olivat 7–8-vuotiaita.

Koulun varustetaso olisi saanut suomalaisen lapsen ja oletettavasti myös hänen vanhempansa itkemään. Luokassa oli suuri vihreä koulutaulu, joka oli opettajan työkalu. Kun suomalaiset ekaluokkalaiset saavat läppärit käyttöönsä, huokaavat heidän ikätoverinsa toisella puolen maapalloa haikeasti. Kun olisi edes lyijykynä.

Liitutaulu oli ja on yhä tärkeä opetusväline monissa afrikkalaisissa kouluissa, mutta liitujenkin kanssa pitää olla tarkka. Tietotekniikka ei ole itsestäänselvyys suuren maanosan koululaitoksissa.

Vaikka usko maapallon rikkaiden maiden kasvavaan hyvinvointiin on vahva, on hyvä muistaa, että maapallo ei ole pelkästään rikkaiden pelikenttä. Oikeus koulunkäyntiin, terveydenhoitoon, ravintoon ja puhtaaseen veteen ovat yhtä tärkeitä Igoman koululaisille kuin suomalaislapsillekin. Vauraus tuudittaa itsestäänselvyyksiin. Niukkuus ei avaa maailman mahdollisuuksia, se sulkee ovia.

Vaikka Internet läpäisee nettiavaruuden, ei se ole läheskään kaiken aikaa kaikkialla. Vanha klisee tiedon valtateistä kannattaa arvioida uudelleen. Missä ne valtatiet ovat ja mistä puuttuvat, siitä riippuu tulevaisuutemme.

Työpöydälläni on kiehtova kirja, jonka painovuosi on 1913. Siinä on tärkeitä viestejä sadan vuoden takaa. Se on Kansanvalistusseuran kalenteri, jonka jugendhenkisen kansikuvan tekijä on Onni Muusari. Kalenterissa on kunnioitettava määrä ilmoituksia ja runsaasti esseitä ja tietoiskuja.

Kansanvalistusseuran kalenteri ilmestyi vuosina 1881–1957. Nimensä mukaisesti se on oman aikansa tietopankki. Kalenteri on osoitus siitä, miten kirjoitus- ja lukutaito ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa enää harvojen ja valittujen omaisuutta.

Luku- ja kirjoitustaitoisella maailmalla on mahdollisuus paneutua menneen ajan kirjalliseen perintöön. Sitä mahdollisuutta ei ole maailman lukutaidottomilla, joiden määrän Unesco arvioi viime vuonna noin 775 miljoonaksi. Kaikista maailman lukutaidottomista kaksi kolmasosaa on naisia. Kirjoitustaidottomien määrää ei ole arvioitu. Mutta kunpa olisi edes se yksi lyijykynä.

Maila-Katriina Tuominen

Kirjoittaja on ihmisoikeustoimittaja, joka valittiin huhtikuussa Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajaksi.

 

Mitä tein kesälomalla?

Keskiviikko 12.9.2012 - Jussi Laine

On varmaan hyvä myöntää julkisesti, että olen kova poika lukemaan sarjakuvia. Aikanaan sedältä lainatut Aku Ankka -taskukirjat toimivat aapisena, kun pieni Jussi-poika opetteli lukemaan ennen koulun alkua.

Siitä sitten siirryin Tex Willerin, Modesty Blaisen ja legendaaristen Korkeajännitysten pariin. Sillä tiellä olen edelleen. Yksi parhaista, aivan toiselta kannalta elämää katselevista sarjakuvista on Tenavat.

Jostain syystä kesäloman loputtua jouduin moneen kertaan vastaamaan kysymykseen loman sujumisesta. Toinen kysymys oli, missä kävitte.

Ehkä juuri näiden kyselyiden vuoksi tai yleisen lomanloppumistunnelman keskellä palasi mieleen vanha tuttuni Jaska Jokunen. Häntä kohtaan olen aina tuntenut suurta sympatiaa, pelkästään jo yhteisen tukkamallimme perusteella.

Jaskan ensimmäinen koulusta annettu kotitehtävä loman päätyttyä oli kirjoittaa vähintään tuhat sanaa aiheesta ”Mitä tein kesälomalla?”

Mainio pyöreäpäinen Jaska sai paperille viisi sanaa: ”Olin leirillä ja pelasin palloa.” Tämän kirjoitettuaan hän painoi päänsä pöydän pintaan niin synkeän näköisenä kuin Jokunen vain osaa.

Kyllä tuli tehtyä paljonkin kesälomalla. Auton mittariin kertyi melkoisesti kilometrejä ja arvokasta fossiilista polttoainetta tuli valutettua tankkiin liiankin kanssa.

Mutta onko se olennaisinta, mitä kaikkea on ehtinyt tehdä ja nähdä? Jos minulta ja Jaskalta kysytään, niin ei ole.

Oman lomani kallisarvoisimmat hetket taisivat olla niitä, kun joskus vähän liian aikaisin aamulla yläkerrasta huudettiin kirkkaalla äänellä: ”Onko jo aamu?”

Vastauksesta riippumatta minuutin sisään sängyssämme oli tuleva ekaluokkalainen möyrimässä peittomyyränä ja hyvin tehokkaasti herättämässä vanhempiaan.

Ihan parhaina aamuina joukkoon liittyi tuleva kuudesluokkalainen. Mitään ei tehty, mihinkään ei lähdetty, oltiin vaan. Korkeintaan avattiin sarjakuvakirjat jossakin välissä.

Haluaisin ainakin kovasti ajatella, että itseni lisäksi näitä menneiden kesäaamujen hetkiä pitävät parhaina myös muut peittoni alle kokoontuneet perheenjäsenet.

Toivon, että nämä hetket pysyisivät mielessä myös tulevina aamuina, joita on taas jonossa liiaksi asti. Silloin, kun kello herättää liian aikaisin. Silloin, kun lähdetään kiireellä tekemään ja suorittamaan tehtäviä, joita meiltä jokaiselta jo kovin edellytetään.

Kivoja aamuja on vielä edessä, sillä parasta kannattaa odottaa.

Jussi Laine on Tampereen seurakuntien kärkihankekoordinaattori, joka kirjoituspäivänä oli vienyt pienen poikansa ensimmäistä kertaa kouluun.

 

 

 

Laskuoppi ja virsikirja

Keskiviikko 23.5.2012 klo 14.27 - Maila-Katriina Tuominen

Kaunis, puna-valkoruutuinen tyykikangas suojelee ohutta kirjaa. Kannessa ovat takapistoin ommellut kirjaimet K ja T, piste niiden välissä. Kirjainten violetti väri korostaa kirjan tärkeyttä.
Vain 82 sivua, mutta niihin mahtuvat laskuopin perusasiat: yhteen- ja vähennyslasku luvuilla 1–10. Yhteen- ja vähennyslasku luvuilla 1–20. Yhteen-ja vähennyslasku luvuilla 1–100. Kerto- ja jakolasku.
Kirjan ensilehdellä on teksti: Aukusti Salo Alakansakoulun laskuoppi. Seitsemäs painos. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kirja on painettu vuonna 1930. Samana vuonna tätini täytti seitsemän vuotta ja aloitti kansakoulun. Isoäitini, siis tädin äiti, on huolella suojannut oppikirjan kannet.
Nykylapset olisivat ihmeissään, jopa kauhuissaan, jos joutuisivat opettelemaan laskemisen taitoja lähestulkoon kuvattomasta kirjasta. Eipä heille sana laskuoppikaan kertoisi mitään. Tässä kirjassa on toki kuvia, jotka havainnollistavat ynnä- ja pois-laskuja. Siinä on myös sanallisia
tehtäviä, jotka muuttuvat askel askeleelta vaikeammiksi.

Kaksi esimerkkiä: ”Äiti ostaa sinistä reunusnauhaa Väinön pukua varten 27 sm, Siskon pukua varten 14 sm ja Annin pukua varten 12 sm. Montako sm yhteensä?”
”Pietilä ajoi autolla ensin 18 km. Sitten hän pysähtyi. Sen jälkeen hän ajoi 23 km. Ja sitten hän vielä ajoi 37 km. Montako km hän ajoi sinä päivänä?” Tähän tehtävään liittyy myös piirroskuva autosta.

Alakansakoulun laskuoppia käytettiin kautta maan. Sen avulla tulevat suurten ikäluokkien kasvattajat ja kansakunnan rakentajat saivat perustan sivistys-Suomelle.
Tätini laskuopin sivut ovat siistit. Se oli arvokas oppikirja, ei mikä tahansa riimusteltava paperikasa.

Miten laskuoppi ja virsikirja liittyvät yhteen? No, ne ovat sattuvat olemaan vierekkäin kirjahyllyssä toisiaan tukien. Ensimmäinen virsikirjani ei ole yhtä vanha kuin laskuoppi. Se on siltä ajalta, kun me suurten ikäluokkien arki- ja pyhäkoululaiset opimme muistamaan virret numeroiden mukaan.

Virsikirjalla oli tärkeä tehtävä kilpailuvälineenä. Se yhdisti Lauantain toivotut levyt, virren numerot ja autojen rekisterikilven numerot. Meitä oli pieni tyttöjoukko, joka kokoontui kesälauantaisin radiosta kuunneltujen toivottujen levyjen jälkeen maantien varteen, suuren kuusen alle. Me pongasimme lavatansseihin suuntaavien autojen rekkarinumeroita. Se voitti, joka osasi yhdistää auton numeron johonkin virteen.
Jokainen odotti tuttuja numeroita, kuten 477 (Mä silmät luon ylös taivaaseen), 479 (Ystävä sä lapsien), 600 (Oi Herra, jos mä matkamies maan).
Minä odotin jännittyneenä kahta numeroa: 301 (Kirkasta oi Kristus meille) ja 629 (Me kiitämme sinua eli Hilariuksen kiitosvirsi).
Ehkä on tunnustettava, että vieläkin katselen kolminumeroisia kilpiä ja tienviittoja virsinumeroina. Siis sen ”oikean” vanhan virsikirjani tuttuina numeroina.