Kun olisi edes yksi lyijykynä

Keskiviikko 8.5.2013 klo 13.55

Aluksi tansanialainen arvoitus: ”Ei lausu sanoja, mutta kun puhuu, se puhe ei unohdu.” Mikä se on? Oikea vastaus on kynä.

Miksi juuri kynä on tärkeä sana? Siksi, että tansanialaiset alakoululaiset kertoivat, miten huolellisesti ja hellästi he hoitavat ja vaalivat koulun jakamia lyjykyniä. Niiden on määrä kestää käyttöä ainakin puoli vuotta. Ne ovat arvoesineitä.

Muutaman vuoden takainen vierailuni tansanialaisiin kouluihin kaihertaa kaiken aikaa mielen pohjalla. Koululaiset kertoivat tulevaisuuden haaveistaan. Monet olivat kiinnostuneita lääkärin ja opettajan ammatista, rohkeimmat halusivat valmistua lentäjiksi.

Seurasin alakoululaisten kirjainten ja numeroiden opettelua Igoman koulussa. Koulupihan tiukkaan tallattu hiekkamaa oli heidän vihkonsa ja puutikku kynänsä. Lyijykynät olivat sisäkäyttöä varten. Pihalla kyykkivät lapset olivat 7–8-vuotiaita.

Koulun varustetaso olisi saanut suomalaisen lapsen ja oletettavasti myös hänen vanhempansa itkemään. Luokassa oli suuri vihreä koulutaulu, joka oli opettajan työkalu. Kun suomalaiset ekaluokkalaiset saavat läppärit käyttöönsä, huokaavat heidän ikätoverinsa toisella puolen maapalloa haikeasti. Kun olisi edes lyijykynä.

Liitutaulu oli ja on yhä tärkeä opetusväline monissa afrikkalaisissa kouluissa, mutta liitujenkin kanssa pitää olla tarkka. Tietotekniikka ei ole itsestäänselvyys suuren maanosan koululaitoksissa.

Vaikka usko maapallon rikkaiden maiden kasvavaan hyvinvointiin on vahva, on hyvä muistaa, että maapallo ei ole pelkästään rikkaiden pelikenttä. Oikeus koulunkäyntiin, terveydenhoitoon, ravintoon ja puhtaaseen veteen ovat yhtä tärkeitä Igoman koululaisille kuin suomalaislapsillekin. Vauraus tuudittaa itsestäänselvyyksiin. Niukkuus ei avaa maailman mahdollisuuksia, se sulkee ovia.

Vaikka Internet läpäisee nettiavaruuden, ei se ole läheskään kaiken aikaa kaikkialla. Vanha klisee tiedon valtateistä kannattaa arvioida uudelleen. Missä ne valtatiet ovat ja mistä puuttuvat, siitä riippuu tulevaisuutemme.

Työpöydälläni on kiehtova kirja, jonka painovuosi on 1913. Siinä on tärkeitä viestejä sadan vuoden takaa. Se on Kansanvalistusseuran kalenteri, jonka jugendhenkisen kansikuvan tekijä on Onni Muusari. Kalenterissa on kunnioitettava määrä ilmoituksia ja runsaasti esseitä ja tietoiskuja.

Kansanvalistusseuran kalenteri ilmestyi vuosina 1881–1957. Nimensä mukaisesti se on oman aikansa tietopankki. Kalenteri on osoitus siitä, miten kirjoitus- ja lukutaito ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa enää harvojen ja valittujen omaisuutta.

Luku- ja kirjoitustaitoisella maailmalla on mahdollisuus paneutua menneen ajan kirjalliseen perintöön. Sitä mahdollisuutta ei ole maailman lukutaidottomilla, joiden määrän Unesco arvioi viime vuonna noin 775 miljoonaksi. Kaikista maailman lukutaidottomista kaksi kolmasosaa on naisia. Kirjoitustaidottomien määrää ei ole arvioitu. Mutta kunpa olisi edes se yksi lyijykynä.

Maila-Katriina Tuominen

Kirjoittaja on ihmisoikeustoimittaja, joka valittiin huhtikuussa Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajaksi.

 

Paluun ilo ja ikävä

Keskiviikko 11.4.2012 klo 16.44 - Maila-Katriina Tuominen

Palasin Suomeen pari viikkoa sitten. Ehdin nähdä ennen lähtöäni Egyptin Nile tv:n uutisten välittämän suuren surun, joka kohtasi maan koptiyhteisöä. Kristittyjen koptien uskonnollinen johtaja paavi Shenouda III menehtyi lauantaina 17. maaliskuuta. Itkevät ihmiset kokoontuivat maan eri puolilla muistamaan johtajaansa.

Egyptin-kotini alakerran kauppias Hani oli vakava. Hän sanoi, ettemme me maan ulkopuolella asuvat ymmärrä, miten tärkeä johtaja heidän papansa oli kristityille. Hän oli sovitteleva ja pystyi puhumaan myös Muslimiveljeskunnan kanssa silloin, kun maan poliittinen johto sulki yhteydet ja vaikeni.

Uuden koptipaavin valinta on kahden kuukauden päästä, suunnilleen samaan aikaan kuin egyptiläiset valitsevat maalle presidentin.

Jätin Suomeen-paluustani asianmukaisesti tiedon talon doormanille, eräänlaiselle monitoimitalonmiehelle. Hän oli turvallisuussyistä kaiken aikaa perillä, missä liikuin, olinko kotona hänen ”vastuutalossaan”, Kairossa tai jossain muualla.

Istuin usein taloni aurinkoisella katolla lukemassa ja kirjoittamassa. Hän kysyi, pelkäätkö. Kerroin, että kirjoitan kaikessa rauhassa, voin hyvin enkä pelkää mitään, olenhan kotona.

Minulle on vuosi vuodelta hankalampaa palata Suomeen. Kyse ei ole petturuudesta. En tarkoita sitä, etteikö täällä voi elää. Yhä konkreettisemmin tajuan, että maapallomme on seitsemän miljardin ihmisen maailma. Suurin osa ei voi unelmoidakaan vakaudesta eikä demokratiasta. Hetkittäin tieto tästä kaikesta musertaa.

Paunun yöbussi kuljetti meidät myöhäiset Tampereen linja-autoasemalle. Vantaalla satoi vettä, Tampereen tienoilla perhosen kokoisia räntäläpysköitä. Kun hyvästelin ystäviäni siellä jossakin auringon paahteessa, he varoittivat nousemasta mihinkään yöbussiin tai taksiin!

Mikä ilo olla Suomessa, kun tietää, ettei bussinkuljettaja kaiva esiin puukkoa eikä kinua lisäliksaa ja taksi tuo kotiovelle asti. Tämä turvallisuus on sitä demokratiaa, johon arabimaailma nyt kurottaa. Mallit puuttuvat ja tieto pohjoismaisesta demokratiasta on kaukainen unelma.

Kotioven avattuani minua tervehtivät viikkojen ajalta kertyneet lehdet. Oivalsin, että lukutaitoista kansaa ei noin vain jymäytetä.

Kannattaa muistaa, että Egyptin väestöstä noin 30 prosenttia on lukutaidottomia. Me voimme tarkistaa maamme ja maailman tilan päivittäin kotiin kannetuista sanomalehdistä. Lehtien tilaaminen ja kotiin kanto ovat outo asia useimmille egyptiläisille.

Emme osaa ajatella, että sanomalehdet ovat arjen ylellisyyttä. Niitä kyllä löytyy toreille levitettyinä mattoina tai katujen ja kujien varsille pystytetyillä pikapöydillä. Ne näyttävät olevan miesten kiinnostuksen kohteita. Lehdet eivät julista enää yhtä virallista totuutta. Sen huomaa, kun kuuntelee miesten ärhäkkää keskustelua niiden sisällöstä.

Jokaisen kotiinpaluun jälkeen kahmaisen kasan lehtiä kainalooni, istun lattialle ja antaudun uutisvirran vietäväksi. Ei haittaa, vaikka se virta kantaa vanhoja uutisia. Poissaolon jälkeen ne ovat kumman tuoreita, olkoonkin että niiden maailma on kapeampi kuin todellisuus. Eläköön sanomalehti ja lukutaito!