Energiaa ytimestä

Keskiviikko 23.11.2011 klo 15.12 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Rikkonaisen yön jälkeen kahvinkeittimen ääressä mietin, minne kaksi kolmesta tutista on taas kadonnut, ja missä välissä jaksaisin lähteä kauppaan. Mieleen tunkee jokin kuva aamuöisestä unesta. Yritän saada siitä kiinni. Pimeä tulee pian uudestaan, mutta nukkua ei saa vielä moneen tuntiin. Muistan sukulaistytön, joka sanoi mummolle: ”Jos sullon huumorintajua, käytä sitä nyt!”

Kahvilan seinällä houkuttelee ”Rakkaus ja tietoisuus” -konferenssin mainos. Voikohan siellä löytää yhteyden elämän voimavirtoihin? Vai pitäisikö matkustaa halaamaan äiti-Ammaa? Kiminkinen kuulemma puhuu ihmisen elämästä, vaikkakin erikoisella tyylillä: Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat.

Jokaisessa meissä asuu pieni kiminkinen, joka puhuu suoraan. Oman itsensä kuuntelemiseen saa antaa aikaa. Ne tunteet, joita ihminen ei huomaa tuntevansa, eikä siis ole niistä tietoinen, voivat vaikuttaa tuhoisasti omaan terveyteen ja ihmissuhteisiin. Yhteys tiedostamattomaan taas antaa ihmiselle energiaa. Tiedostamaton ilmentää itseään koko ajan mielikuvina, ruumiin tuntemuksina, unina ja myös tekoina.

Oman sisäisen maailman kohtaamista tulee välteltyä kuin hammaslääkäriin menoa. Itsensä voi unohtaa joka ilta television ääressä, katsella toisten elämää ja illuusioita mieluummin kuin oman elämänsä kuvia. Useimmiten ihminen löytää voimanlähteille vasta äärimmäisen kivun kautta.  Filosofi ja psykoanalyytikko Martti Siirala on havainnut, että on aivan kuin jokaisella olisi oma sisäinen puolustaja, joka auttaa ihmistä löytämään oman tiensä. Hän on myös ihmetellyt, mikä tai kuka se mahtaa olla. Vastaisin sen olevan Jumalan Henki, hänen joka meidät on luonut, ja josta elämä ja kaikki luovuus on lähtöisin.          

Yltäkylläistä elämää ei voi ostaa rahalla. Monet elämää rikastuttavat asiat ovat ilmaisia, mutta eivät automaattisia. Johtolankoja ja värikarttoja voi löytyä taiteesta tai omista unista. Uniaan muistelemalla voi saada yhteyden omiin tunteisiinsa ja nähdä kirkkaasti ne yksinkertaiset totuudet, jotka valveilla ollessaan on sivuuttanut. ”Nykyihminen toteuttaa itseään kokonaisena vain unissaan”, väitetään surrealismin manifestissa, joka on julkaistu Ranskassa jo vuonna 1925.                             

Psykohistorioitsija Juha Siltala on todennut, että elämme turbokapitalistisessa yhteiskunnassa, joka kieltää heikkouden ja tarvitsevuuden. Voimme siis palvella toisiamme parhaiten nöyrtymällä, niin että paljastamme olevamme tarvitsevia ihmisiä, kertomalla elämän kurjuudesta ja riemusta ja myös siitä pahasta, mitä jokaisen sisällä on. Olen huomannut, että ihmisten yksityisimmät kokemukset ovat kaikille yhteisiä, ja niiden jakamisen kautta syntyy yhteys ihmisten välille.

Jos kukaan ei anna lupaa olla ihminen, Jumalakin käy tarpeettomaksi. Vain ihminen voi tarvita ja kaivata Jumalaa. Vaikka haluaa tuntea itsensä paremmin, ei tarvitse olla oman onnensa seppä. Silloin tällöin laitan CD-soittimeen Suomen lasten Raamatun, vaikka aamupalan ajaksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Jeesuksen puhetta, sillä hän tuntee ihmisessä vaikuttavat voimat ja näkee sydämeen. Hänen puheensa on rehellistä ja ravitsevaa, ja lapsetkin tykkäävät.

 

Orjia ja talkoita

Keskiviikko 9.11.2011 klo 15.06 - Lassi Saressalo

 Tämä vuosi on Euroopan unionin nimeämä vapaaehtoistyön vuosi. Erityisesti keskieurooppalaiset yhteisöt ovat pyrkineet kampanjoimaan ja saamaan ihmiset liikkeelle suuntaamaan toimintatarmonsa yhteisiin toimintoihin, joiden perustana on se, etteivät henkilöt saa työstään taloudellista korvausta.

Meille suomalaisille vapaaehtoistyö ei ole millään lailla vierasta. Suomalaiseen yhteiskuntakulttuuriin on aina kuulunut yhdessä tekemisen ajatus; talkootyö on meille itsestäänselvyys. Tässä mielessä eroamme eteläisemmistä naapureistamme, joiden on siis kampanjoitava vapaaehtoistyön puolesta. Miksi näin?

Ehkäpä siksi, että suomalainen ja pohjoismainen elämänmuoto on perustunut pitkälti vapauden perustalle, jossa kukin vastaa itsestään ja samalla hoitaa vapaaehtoisesti yhteisiä asioita. Näin on syntynyt vaikkapa kunnallishallinnon pitkä vapaaehtoisperinne.

Muualla Euroopassa feodalismi syveni 1700-luvulla niin, että talonpoikaisto sidottiin isäntiinsä, omistajiinsa ja syntyi maaorjien luokka. Ja herrat päättivät kaikesta kaikkien puolesta. Samaan kulttuuriseen ilmiöön liittyy myös jokamiehenoikeus, oikeus kulkea toistenkin mailla ja nauttia luonnon antimista. Se on osa pohjoismaista vapautta, mutta monille muille vieras ilmiö.

On vaikea kuvitella, että virallisesti orjuus poistui vasta puolitoistasataa vuotta sitten, Venäjältä 1861 ja Yhdysvalloista pari vuotta myöhemmin. Vai poistuiko? Viime vuosien tiedot ympäri maailmaa tietävät valitettavasti kertoa, että itse asiassa orjuus on vain lisääntynyt ja kymmenet miljoonat ihmiset elävät vailla vapautta.

Viitteitä tällaisesta on nähty myös Suomessa muun muassa naiskaupan muodossa, eivätkä kiinalaiset kivimiehet tai parin euron tuntipalkalla uurastavat rakentajatkaan juuri kaukana orjan asemasta ole. Orjakauppa Afrikassa ja Lähi- ja Kaukoidässä on tosiasia, jota ei voi kiistää.

Tämä juttu lipsahti ehkä tahtomattani pakkotyöhön vapaaehtoistyön sijasta. Seurakunnallinen vapaaehtoistyö on kaikkialla tunnettu ja tunnustettu yhdessä tekemisen muoto. Kymmenet ja taas kymmenet seurakuntalaiset ahertavat aluetyössä, hyväntekeväisyydessä, kirkkopalvelujen avustajina, kuka missäkin oman halunsa ja harrastuksensa mukaisesti. He saavat palkakseen tyydytyksen siitä, että tekevät toisille sen minkä haluaisivat toisten heille itselleen tekevän.

Kuitenkin me onnettomat seurakuntien hallinnossa edellytämme, että toiminta, johon olemme vapaaehtoisesti hakeutuneet, tuottaisi meille aineellista hyötyä kokouspalkkioiden muodossa. Miksi emme luopuisi niistä, miksi emme poista budjetista kokouspalkkioita ja suuntaa niitäkin varoja vaikkapa virolaisten ystävyysseurakuntien tukemiseen. Miksi emme tee ihan oikeata vapaaehtoistyötä?

No, onneksi seurakunnalliset luottamushenkilöpaikat nyt vähenevät ja sen mukana myös kokouspalkkiomomentit pienenevät.

Hyvä renki, mutta huono isäntä

Keskiviikko 14.9.2011 klo 11.12 - Juha Mattila

Olen kyllästynyt jatkuvaan uutisointiin euromaiden talouskriisistä. Monessakin mielessä. Suomalaisessa politiikassa se on saanut äänestäjien ruotuun paimentamisen makua. Pelotellaan milloin milläkin – viimeksi Suomen uskottavuuden menetyksellä EU-päätöksenteossa – ellei ongelmamaita käydä tukemaan ja vakuusvaatimuksista luovuta.
Valtiontalouksien velkaantumisongelma oli tiedossa rahaliittoon ja yhteiseen valuuttaan lähdettäessä 1990-luvun lopulla. Niin sanottu vakaus- ja kasvusopimus laadittiin estämään budjettialijäämien ja julkisen velan kasvamista EU:ssa. Jos sitä olisi myös noudatettu, ei oltaisi tässä tilanteessa. Pari vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen suuret EU-maat Ranska ja Saksa pyyhkivät sillä – pöytää. Siis kasvattivat oman budjettialijäämänsä sovittua suuremmaksi. Mitä isot edellä, sitä pienet innokkaasti perässä. Ja tässä ollaan.
Tyyli EU:n päätöksenteossa näyttää olevan, että jotain sovitaan ja sitten kaikki tekevät niin kuin itse tahtovat – sopimuksista välittämättä.
Ymmärrän varsin hyvin pienituloisten eläkeläisten, työttömien ja toimeentuloturvalla elävien äänestyskäyttäytymistä. Toimeentulotukea ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen. Eläkeläisille valtiolta heruu muutama kymppi lisää vuosikymmenessä. Piikki lainoittajapankkeihin päin tuntuu olevan loputtomasti auki.
On olemassa varsin koomisiakin piirteitä saanut sanonta: ”kyllä kansa tietää”.  Kansa tietää, että voitot yksityistetään ja tappiot jätetään veronmaksajien maksettavaksi.
Markkinatalouden ja EU:n toiminnalle voisi päinvastoin olla eduksi, että ongelmamaille lainanneiden rahoituslaitosten annetaan kantaa vastuunsa ja tappionsa. Se antaisi viestin, että EU:ssa pankkitoiminnan halutaan olevan terveellä markkinatalouden pohjalla. Ongelmamaiden pelastamisen tapa taas viestii, että yli varojen elämistä ja budjettivajeen kasvattamista voidaan jatkaa. Kriisin ratkaiseminen on tuskallista, koska politiikan ja markkinatalouden roolit eivät ole EU:ssa selkeitä, vaan ne ovat menneet sekaisin.
EU-politiikan ihanteena on ollut ulottaa markkinatalouden lainalaisuudet yhteiskunnan kaikille aloille. Talouskriisin myötä monille on alkanut selvitä, suomalaista sanontaa lainatakseni, että talous on ”hyvä renki mutta huono isäntä”.
Seurakunnat eivät vielä ole talouskriisissä, mutta niiden on katsottava tulevaisuuteen. Rahoituspohja kapenee, yksikkökoko kasvaa ja toiminta muuttuu vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin. Suomalaiseen tapaan hoitaa taloutta kuuluu eläminen ”suu säkkiä myöten”. Talous voi olla parhaimmillaan ”hyvä renki”, joka pakottaa miettimään toiminnan ja organisoitumisen tavan uudelleen.
Isojen organisaatioiden virheitä ei tarvitse toistaa eikä toimintatapoja matkia seurakunnissa. Ensinnäkin asioihin voi reagoida aikaisemmin kuin taloudellisen kuilun edessä. Toiseksi yhteiseen päätöksentekoon ei kannata suhtautua ”poliittisella luovuudella”, vaan näkemällä oman sidosryhmän edun yli yhteinen etu ja sitoutumalla päätöksiin.

Juha Mattila
vs. pastoraalitoimen hiippakuntasihteeri Tampereen tuomiokapitulissa