Rajalla

Keskiviikko 24.4.2013 klo 16.13 - Hannu Kilpeläinen

Vietin viikonlopun Valamon luostarissa, rajalla. Luostarissa järjestettiin Rajalla-seminaari, jossa tarkasteltiin rajaa yhdistävänä ja erottavana käsitteenä niin kulttuurissa ja maantieteessä kuin fyysisessä ja mentaalisessa merkityksessä. Olen aika lailla rajatunnelmissa.

Rajan käsitämme useimmin ehdottomaksi, kuten viivaksi kartalla tai maastossa. Miellämme rajat myös asumuksiemme ympärille; omat seinämme tai pihamme aita ovat minun, minun perheeni tai kansani aluetta. Tai rajoitamme ihmisen toimia, oikeata ja väärää, määrittelemällä sääntöjä ja käyttäytymisohjeita, joiden ylittäminen katsotaan rajojen rikkomiseksi.

Ehdoton rajoittaminen tulee lähelle sitä, minkä miellämme käsitteenä pyhä. Pyhän julistaminen keppihevoseksi tai kainalosauvaksi itse pystyttämiemme rajojen puolustamisessa on ihmiskunnan historiassa aiheuttanut lukemattomia riitoja, sotia ja pysyvää katkeruutta rajojen kummillakin puolilla.

Kauan sitten raja on käsitetty toisin. Suomen kielen sana ”raja” on ensimmäisiä slaavilaisia lainasanoja kielessämme. Sosioligvistiikassa ja perinnehistoriassa on esitetty malli, jossa slaavinkielinen kraj on muuttunut suomalaisten rajaksi. Se on tapahtunut, kun suomalainen ja venäläinen eränkävijä ovat kohdanneet yhteisillä riistamailla. Tästä kohtaamisesta kertoo Kalevala säkein: Näillä raukoilla rajoilla / Kalevalan kankahilla.

Suomalainen metsästäjä ja karjalainen runonlaulaja eivät käsittäneet rajaa erottavana viivana, vaan yhteisenä alueena. Raja on pohjoisten kansojen – suomalaisten, karjalaisten ja slaavien – menneisyydessä merkinnyt yhteisaluetta.

Raja, alue ja maa ovat siis samaa tarkoittavia. Tämän todistavat myös suomenkielisen Raamatun sananvalinnat. Agricolan raamatunkäännöksissä 1500-luvulla on toistakymmentä raja-sanaa, joista useimmat säilyivät vielä kahden seuraavan vuosisadan käännöksissä. Nykyraamattumme on korjannut ne tämän päivän suomalaisen ymmärtämään muotoon, eli Kun Lönnrotille laulaneet karjalaiset ja Agricolan ajan suomalaiset puhuivat rajasta, he tarkoittivat sillä samaa kuin me nykysuomen sanoissa alue tai maa.

Maassamme on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä. Puolueettomuuden nimissä antakaamme selityksen sana Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttoselle. Hänen väitöskirjansa (Ihmisen ja maan rajat) käsittelee kielitieteellistä Kolumbuksen munatemppua. Hän osoittaa, että itämerensuomalaista kantakieltä puhuneet esi-isämme ovat nimenneet asutusalueita erottavat reuna-alueet – siis nykykielemme rajat – sanalla püsä = pyhä. Pyhä on asutuksesta erillään olevaa maata, joka on kaikille yhteistä, jota kaikkien on kunnioitettava.

Näillä raukoilla rajoilla keskenään kilpailleet pirkkalaiset ja sastamalalaiset kunnioittivat Pyhäjärven takana Näsijärvestä alkanutta pyhää, rajaa ja aluetta yhteisenä maana. Pyhää oli se, että siellä keihästä tai kirvestä ei nostettu toista vastaan. Pyhää ei voinut omia itselleen.