Rajalla

Keskiviikko 24.4.2013 klo 16.13 - Hannu Kilpeläinen

Vietin viikonlopun Valamon luostarissa, rajalla. Luostarissa järjestettiin Rajalla-seminaari, jossa tarkasteltiin rajaa yhdistävänä ja erottavana käsitteenä niin kulttuurissa ja maantieteessä kuin fyysisessä ja mentaalisessa merkityksessä. Olen aika lailla rajatunnelmissa.

Rajan käsitämme useimmin ehdottomaksi, kuten viivaksi kartalla tai maastossa. Miellämme rajat myös asumuksiemme ympärille; omat seinämme tai pihamme aita ovat minun, minun perheeni tai kansani aluetta. Tai rajoitamme ihmisen toimia, oikeata ja väärää, määrittelemällä sääntöjä ja käyttäytymisohjeita, joiden ylittäminen katsotaan rajojen rikkomiseksi.

Ehdoton rajoittaminen tulee lähelle sitä, minkä miellämme käsitteenä pyhä. Pyhän julistaminen keppihevoseksi tai kainalosauvaksi itse pystyttämiemme rajojen puolustamisessa on ihmiskunnan historiassa aiheuttanut lukemattomia riitoja, sotia ja pysyvää katkeruutta rajojen kummillakin puolilla.

Kauan sitten raja on käsitetty toisin. Suomen kielen sana ”raja” on ensimmäisiä slaavilaisia lainasanoja kielessämme. Sosioligvistiikassa ja perinnehistoriassa on esitetty malli, jossa slaavinkielinen kraj on muuttunut suomalaisten rajaksi. Se on tapahtunut, kun suomalainen ja venäläinen eränkävijä ovat kohdanneet yhteisillä riistamailla. Tästä kohtaamisesta kertoo Kalevala säkein: Näillä raukoilla rajoilla / Kalevalan kankahilla.

Suomalainen metsästäjä ja karjalainen runonlaulaja eivät käsittäneet rajaa erottavana viivana, vaan yhteisenä alueena. Raja on pohjoisten kansojen – suomalaisten, karjalaisten ja slaavien – menneisyydessä merkinnyt yhteisaluetta.

Raja, alue ja maa ovat siis samaa tarkoittavia. Tämän todistavat myös suomenkielisen Raamatun sananvalinnat. Agricolan raamatunkäännöksissä 1500-luvulla on toistakymmentä raja-sanaa, joista useimmat säilyivät vielä kahden seuraavan vuosisadan käännöksissä. Nykyraamattumme on korjannut ne tämän päivän suomalaisen ymmärtämään muotoon, eli Kun Lönnrotille laulaneet karjalaiset ja Agricolan ajan suomalaiset puhuivat rajasta, he tarkoittivat sillä samaa kuin me nykysuomen sanoissa alue tai maa.

Maassamme on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä. Puolueettomuuden nimissä antakaamme selityksen sana Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttoselle. Hänen väitöskirjansa (Ihmisen ja maan rajat) käsittelee kielitieteellistä Kolumbuksen munatemppua. Hän osoittaa, että itämerensuomalaista kantakieltä puhuneet esi-isämme ovat nimenneet asutusalueita erottavat reuna-alueet – siis nykykielemme rajat – sanalla püsä = pyhä. Pyhä on asutuksesta erillään olevaa maata, joka on kaikille yhteistä, jota kaikkien on kunnioitettava.

Näillä raukoilla rajoilla keskenään kilpailleet pirkkalaiset ja sastamalalaiset kunnioittivat Pyhäjärven takana Näsijärvestä alkanutta pyhää, rajaa ja aluetta yhteisenä maana. Pyhää oli se, että siellä keihästä tai kirvestä ei nostettu toista vastaan. Pyhää ei voinut omia itselleen.

Tuulahdus Turusta

Torstai 18.8.2011 klo 13.56 - Lassi Saressalo

Suomen Kotiseutuliiton, nykyisen työnantajani, vuotuiset Valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin tänä vuonna Turussa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Tapahtumapaikkana oli Turun keskiaikainen Vanha Suurtori, jonne jo varhaisena keskiaikana tulivat eurooppalaiset vaikutteet pitkin Aurajokea. Ne levisivät sitten torilta lähteneitä teitä pitkin Satakuntaan ja Pohjanmaalle, Härkätietä Hämeeseen ja Kuninkaantietä Viipurin suuntaan kohdatakseen siellä itäiset kulttuurivaikutteet.

Vanhan Suurtorin ympäristössä tapaa keskiaikainen koulutuskeskus, Katedralskolan, jossa suomalainen varhainen sivistyneistö sai peruskoulutuksensa kuninkaan ja kirkon palvelukseen, Vanhan Raatihuoneen, josta kaupunkia hallittiin.

Vanha Akatemiantalo muistuttaa meitä Turun Akatemiasta, Ruotsin kolmanneksi vanhimmasta yliopistosta. Ja mahtavana seisoo Unikankareella hengellisestä elämästä oman tarinansa kertova kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko, jossa myös päivien juhlajumalanpalvelus pidettiin.

Päivillä puhuttiin luonnollisesti kotiseudusta, yhteisöllisyydestä ja paikallisuudesta – kaikki ikuisia teemoja ja samalla myös tulevaisuuden keskusteluaiheita. Todettiin, kuinka kotiseutuliikkeen tapainen kansanliike on pystynyt reagoimaan ulkoisiin ja myös sisäisiin uhkiin ohjaamalla ihmiset hakemaan turvaa läheisistään ja tutusta kulttuuriympäristöstä.

Kotiseutuliikkeen alku asettuu sortokausiin, jolloin haettiin isänmaallisuutta pienyhteisöistä, joihin tsaarin ohranan käsi ei ulottunut. Sotien jälkeen etsittiin epävarmassa kansallisessa tulevaisuudessa turvaa paikallisyhteisöistä ja kotiseutuyhdistysten perustaminen oli vilkkaimmillaan.

Europeikon uhatessa kansaamme 1990-luvun alun keskustelussa löydettiin uudelleen heimot ja maakunnat ja rakennettiin maakuntien Suomi. Nyt hallinto- ja palvelurakenteen mullistukset kuntakentällä ovat vilkastuttaneet kotiseutuharrastusta ja -liikettä.

Tutun kuntansa menettäneet ovat joukolla perustaneet uusia yhdistyksiä ja vanhatkin ovat aktivoituneet. Taas haetaan turvaa läheltä kaukaisen ollessa ainakin jossain määrin pelottavaa.

Tämä sama prosessi on nähtävissä myös seurakunnallisessa muutosprosessissa. Kuntaliitokset ovat muuttaneet seurakuntarakennetta ja turvattomuutta luo muun muassa se, että omassa kirkossa ei olekaan joka pyhä messua ja silloin kuin siellä sellainen on, ei ”omaa” pappia siellä enää välttämättä tapaa.

Diakoniatyö etääntyy avun tarvitsijoista ja seurakuntatyö tuntuu muutenkin olevan etääntymässä paikallisesta yhteisöstä. Ratkaisua tähän etsitään monella tapaa, puhutaan lähikirkkojärjestelmästä, kirkonpalvelijoiden ja palvelutyön suuntaamisesta pienyhteisöihin, ”oman” yhteisön koheesion vahvistamisesta.

Piispa Kaarlo Kalliala totesi Kotiseutupäivien juhlamessun saarnassaan kuitenkin sen, että meille kristityille on kuitenkin ja loppujen lopuksi tarjolla yhteinen kotiseutu – taivaallinen koti.