Kolumnit

Uusimmat kommentit

Papin parfyymiKorhonen Pentti  15.2.2014 21.15
Papin parfyymiTampereen Kirkkosanomien toimitus  26.11.2013 10.57
Papin parfyymibirgitta rantala  4.11.2013 17.42
Kestääkö se niin kauan?Helena Nuutinen  9.9.2013 15.08
Kestääkö se niin kauan?Liisa Haanpää  16.8.2013 22.28

Rajalla

Keskiviikko 24.4.2013 klo 16.13 - Hannu Kilpeläinen

Vietin viikonlopun Valamon luostarissa, rajalla. Luostarissa järjestettiin Rajalla-seminaari, jossa tarkasteltiin rajaa yhdistävänä ja erottavana käsitteenä niin kulttuurissa ja maantieteessä kuin fyysisessä ja mentaalisessa merkityksessä. Olen aika lailla rajatunnelmissa.

Rajan käsitämme useimmin ehdottomaksi, kuten viivaksi kartalla tai maastossa. Miellämme rajat myös asumuksiemme ympärille; omat seinämme tai pihamme aita ovat minun, minun perheeni tai kansani aluetta. Tai rajoitamme ihmisen toimia, oikeata ja väärää, määrittelemällä sääntöjä ja käyttäytymisohjeita, joiden ylittäminen katsotaan rajojen rikkomiseksi.

Ehdoton rajoittaminen tulee lähelle sitä, minkä miellämme käsitteenä pyhä. Pyhän julistaminen keppihevoseksi tai kainalosauvaksi itse pystyttämiemme rajojen puolustamisessa on ihmiskunnan historiassa aiheuttanut lukemattomia riitoja, sotia ja pysyvää katkeruutta rajojen kummillakin puolilla.

Kauan sitten raja on käsitetty toisin. Suomen kielen sana ”raja” on ensimmäisiä slaavilaisia lainasanoja kielessämme. Sosioligvistiikassa ja perinnehistoriassa on esitetty malli, jossa slaavinkielinen kraj on muuttunut suomalaisten rajaksi. Se on tapahtunut, kun suomalainen ja venäläinen eränkävijä ovat kohdanneet yhteisillä riistamailla. Tästä kohtaamisesta kertoo Kalevala säkein: Näillä raukoilla rajoilla / Kalevalan kankahilla.

Suomalainen metsästäjä ja karjalainen runonlaulaja eivät käsittäneet rajaa erottavana viivana, vaan yhteisenä alueena. Raja on pohjoisten kansojen – suomalaisten, karjalaisten ja slaavien – menneisyydessä merkinnyt yhteisaluetta.

Raja, alue ja maa ovat siis samaa tarkoittavia. Tämän todistavat myös suomenkielisen Raamatun sananvalinnat. Agricolan raamatunkäännöksissä 1500-luvulla on toistakymmentä raja-sanaa, joista useimmat säilyivät vielä kahden seuraavan vuosisadan käännöksissä. Nykyraamattumme on korjannut ne tämän päivän suomalaisen ymmärtämään muotoon, eli Kun Lönnrotille laulaneet karjalaiset ja Agricolan ajan suomalaiset puhuivat rajasta, he tarkoittivat sillä samaa kuin me nykysuomen sanoissa alue tai maa.

Maassamme on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä. Puolueettomuuden nimissä antakaamme selityksen sana Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttoselle. Hänen väitöskirjansa (Ihmisen ja maan rajat) käsittelee kielitieteellistä Kolumbuksen munatemppua. Hän osoittaa, että itämerensuomalaista kantakieltä puhuneet esi-isämme ovat nimenneet asutusalueita erottavat reuna-alueet – siis nykykielemme rajat – sanalla püsä = pyhä. Pyhä on asutuksesta erillään olevaa maata, joka on kaikille yhteistä, jota kaikkien on kunnioitettava.

Näillä raukoilla rajoilla keskenään kilpailleet pirkkalaiset ja sastamalalaiset kunnioittivat Pyhäjärven takana Näsijärvestä alkanutta pyhää, rajaa ja aluetta yhteisenä maana. Pyhää oli se, että siellä keihästä tai kirvestä ei nostettu toista vastaan. Pyhää ei voinut omia itselleen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: raja, kulttuuri, alue, sääntö, rikkominen, pyhä, alue, maa

Jeesus-lapsi ja nokkahuilu

Keskiviikko 5.12.2012 - Jussi Laine

Kaikki taisi saada alkunsa vuonna 1984. Tai ei ihan, olinhan itsekin saanut alkuni Helsingin Pohjois-Haagassa Hämäläisosakunnan opiskelijataloissa vajaat kymmenen vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, joulu oli tulollansa. Syystä, jota en enää ihan tarkkaan muista, päädyin Karkun työväentalon näyttämölle urheiluseuran pikkujouluihin muovisen nokkahuilun kanssa. Tuolloin elettiin vielä vanhaa kunnon kahtiajakautuneisuuden aikaa. Paikka oli työväentalo ja urheiluseura kuului Suomen Työväen Urheiluliittoon, TUL:iin. 

Vanha esirippu avattiin edestä ja siinä seisoi kaksi pientä miestä nokkahuilut kädessä. Ohjelmistossa oli Heinillä härkien kaukalon, vanha joululaulu sävellajeista surullisimmassa: D-mollissa.

Soitimme biisin läpi kaksi kertaa, kaksiäänisesti ja muistaakseni se meni hyvin, vaikka sormet olivat hikiset, tärisivät hiukan ja henki ei meinannut kulkea. Keikkapalkkana oli puhvetista pari Suku-lakua ja pillimehu.

Monen vuoden ajan nokkahuilu ja jouluun valmistautuminen näyttivät kuuluvan yhteen. Soitin Kauneimmissa Joululauluissa koulun kuoron kanssa täpötäydessä Karkun kirkossa. Se ei mennyt niin hyvin.

Minun piti soittaa nokkahuiluintro Kuului laulu enkelten -klassikossa ja se alkoi hienosti. Mutta opettaja näytti, että piti lopettaa ja kesken intron. Tämä siksi, että paikalla oli myös arkkipiispa Vikström, jolle vanhan koulukunnan opettaja halusi vielä erikseen kumartaa. Toisella kerralla introa ei keskeytetty ja muovinen Suzuki-merkkinen nokkahuilu pääsi kertosäkeessä soittamaan Glooriaa in excelsis Deolle.

Tosin on pakko myöntää, ettei nokkahuilua kaivettu esiin vain jouluisin. Joskus kutsu kävi yleisön eteen myös kesällä. Soitin Vanhan kirjallisuuden päivien pääjuhlassa Vammalassa. 

Yhtään en muista, mikä kappale oli kysymyksessä, mutta sen muistan, että juhlaesitelmä oli järkyttävän pitkä. Eikä soittaja saanut ilmaisia lakuja puhvetista. Sen muistan, että samassa tilaisuudessa esiintyi nykyinen kansanedustaja Mikko Alatalo, jonka tapasin Kukkaisviikkojen Tammerkosken kirkolla -tapahtuman merkeissä viime kesänä. En kehdannut kysyä, muistaako kansanedustaja toimineensa lämmittelijänä nokkahuilukeikallani vuonna 1985.

Vuoden 2012 joulu alkaa olla kohta käsillä. Muovinen Suzuki on kadonnut ja päässyt varmaankin nokkahuilujen taivaaseen. Sen seuraaja, vähän kalliimpi puinen, on kuitenkin tallessa. Ehkä tänäkin adventinaikana tai joulunpyhinä puolivahingossa kaivan sen lipaston laatikosta esiin ja soitan vähän. En urheiluseura Karkun Iskulle tai arkkipiispa Vikströmille. En edes kansanedustajalle.

Taidan soittaa kahdelle lapselle. Sille pienelle pojalle, joka aikoinaan Suzuki valmiina kädet märkänä odotti, että työväentalon näyttämön esirippu avataan. Ja sille vielä pienemmälle, joka tänäkin jouluna lepää tallissa härkien heinäkaukalossa. Koko maailman Vapahtajalle.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, Kauneimmat Joululaulut, nokkahuilu, esiintyminen, Karkun kirkko, adventinaika, Vapahtaja

Elämää tamperelaismetsässä

Keskiviikko 28.3.2012 klo 11.02 - Hannu Kilpeläinen

Tampereellakin on oikeita metsiä, niin työn, tehtaiden ja urbaanin asfaltin kaupunki kuin se onkin. Tai ainakin oli. Suurimmat metsämme taitavat olla Teiskossa, siellä mitä lapsuudessani kutsuttiin ulkomaaksi. Niin kaukana se oli entisajan kulkuvälineiden ja asiapohjaisen liikkumisen aikana.

Oma metsäni oli ja on Vihinojan suistosta Rantaperkiöön ja Härmälään Viikinsaaren kohdalle sijoittuvalla Pyhäjärven eteläisellä rantakaistaleella. Lapsuudessani kutsuimme sitä Enkkavaaran metsäksi. Siellä sijaitsi Enqvistin patruunan huvila. Siitä kai nimi.

Pojankollina leikimme siellä inkkaria ja länkkäriä Hukkilan Penan, Pikku-Matin, Viljasen Penan, Savilahden Masan, Virtasen Pertin, Näsin Juhan, Kuisman poikien ja monen muun kaverin kanssa. Siellä on vieläkin Rauhankallio, jonne pelastautuneena eivät inkkarit voineet ampua nuoliaan tai länkkärit luotejaan. Silloin Rauhankalliolle täytyi kiivetä, nyt se näyttää paljon pienemmältä.

Elämä Enkkavaaran metsässä kertoo luokkayhteiskunnasta, muutoksesta, tamperelaisesta sosiaalihistoriasta, kunnallisesta kaavoittamisesta ja esikaupunkieläjien luonnonkaipuusta. Viime vuosisadan alussa Enkkavaaraan Pyhäjärven rannalle nousi tehtaanpatruunoiden ja muun herrasväen huviloita. Ranta oli valloitettu. Pikkuhiljaa huvilat rappeutuivat ja hiljenivät. 1950-luvulla Enqvistin huvilassa asui enää yksi vanha ruotsia puhuva täti, joka pukeutui aina mustiin ja jota me kutsuimme noitsuksi.  Luokkayhteiskunnan ylärakenteen väistyessä Rantaperkiöön ja Härmälään rakennettiin rintamamiestaloja,  Valmetin työläisille kerrostaloja ja pikkiriikkisen kovemmankin rahan omakotitaloja. Härmälässä ja Rantaperkiössä asui 1950-luvulta alkaen ihan oikea sekalainen seurakunta.

Enkkavaaraan nousi samaan aikaan kommunistien kulttuuritalo Lepola. Vihinojan suiston tuntumassa oli demareiden työväentalo ja sen naapurissa Voiman osuusliike, jossa oli oikein lihakauppakin.  Vuosi syntymäni jälkeen rakennettiin Enkkavaaran lähituntumaan Härmälän seurakuntatalo, jonka sali toimi kirkkona aina 1970-luvun alkuvuosiin asti. Näillä taloilla ja tanhuvilla Rantsun ämmät saivat pitkäksi aikaa jutunjuurta siunaillessaan sellaisia suuria tapahtumia kuin että oikein tuomiorovastin poika oli ruvennut riiailemaan Virtasen Pirjon kanssa.

Koivukujan ja Nuolialantien välissä sijaitsi ruohopohjainen jalitsukenttä, jota  kiersi hiilimurskaratainen juoksurata. Kesäisin siellä harjoitteli Rantaperkiön Isku. Talvella  kentälle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin kaukalo, jossa Tappara keräsi jääkiekkolahjakkuudet riveihinsä. Minäkin siellä pelasin, tein eka pelissä kaksi maalia.  Siihen tähteyteni loppuikin.  Mutta kasvoi siellä todellisia tähtiä liigahuipulle ja maajoukkueeseenkin, kuten Kuisman Ilpo, Haapalaisen Hannu, Mäkisen Pekka ja Seppo ja Kaonpään Esko. Rantaperkiössä oli kaikille kaikkea, oli taloa, tekijää ja tapahtumaa.

Enkkavaaran kupeessa pihoilla ja niityillä ja itse metsässäkin elettiin todellista elämää. Turpiin tuli niin porvareille kuin kommareille ja demareillekin.  Seurakuntatalon poikailtoihin ja partioon menijät saivat kuulla rääpimistä samoin kuin Lepolan pioneereihin askeltavat kommarit. Mutta Enkkavaarassa oli se Rauhankallio, jonne me kaikki kakarat juoksimme turvaan. Ja olimme yhtä, nääs.

Tampereen kaupunki on nyt kaavoittanut Enkkavaaran puistoksi, jota halkovat valaistut ulkoilureitit. Pyhäjärven parhaat ranta-alueet ovat koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja sauvakävelijöiden paratiisia. Poissa ovat ranta-alueen valloittaneet patruunoiden huvilat yksityismaineen: eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.

Ei ennen ollut paremmin kuin nyt. Ennen oli erilaista. Enkkavaara on ikuista. Luojalle kiitos.


Kirjoittaja on rantaperkiöläinen aboriginaali ja teologian tohtori

 

2 kommenttia . Avainsanat: Tampere, metsä, Rantaperkiö, Härmälä, luokkayhteiskunta, muutos, rintamamiestalot, työväentalo, Tappara