Rajalla

Keskiviikko 24.4.2013 klo 16.13 - Hannu Kilpeläinen

Vietin viikonlopun Valamon luostarissa, rajalla. Luostarissa järjestettiin Rajalla-seminaari, jossa tarkasteltiin rajaa yhdistävänä ja erottavana käsitteenä niin kulttuurissa ja maantieteessä kuin fyysisessä ja mentaalisessa merkityksessä. Olen aika lailla rajatunnelmissa.

Rajan käsitämme useimmin ehdottomaksi, kuten viivaksi kartalla tai maastossa. Miellämme rajat myös asumuksiemme ympärille; omat seinämme tai pihamme aita ovat minun, minun perheeni tai kansani aluetta. Tai rajoitamme ihmisen toimia, oikeata ja väärää, määrittelemällä sääntöjä ja käyttäytymisohjeita, joiden ylittäminen katsotaan rajojen rikkomiseksi.

Ehdoton rajoittaminen tulee lähelle sitä, minkä miellämme käsitteenä pyhä. Pyhän julistaminen keppihevoseksi tai kainalosauvaksi itse pystyttämiemme rajojen puolustamisessa on ihmiskunnan historiassa aiheuttanut lukemattomia riitoja, sotia ja pysyvää katkeruutta rajojen kummillakin puolilla.

Kauan sitten raja on käsitetty toisin. Suomen kielen sana ”raja” on ensimmäisiä slaavilaisia lainasanoja kielessämme. Sosioligvistiikassa ja perinnehistoriassa on esitetty malli, jossa slaavinkielinen kraj on muuttunut suomalaisten rajaksi. Se on tapahtunut, kun suomalainen ja venäläinen eränkävijä ovat kohdanneet yhteisillä riistamailla. Tästä kohtaamisesta kertoo Kalevala säkein: Näillä raukoilla rajoilla / Kalevalan kankahilla.

Suomalainen metsästäjä ja karjalainen runonlaulaja eivät käsittäneet rajaa erottavana viivana, vaan yhteisenä alueena. Raja on pohjoisten kansojen – suomalaisten, karjalaisten ja slaavien – menneisyydessä merkinnyt yhteisaluetta.

Raja, alue ja maa ovat siis samaa tarkoittavia. Tämän todistavat myös suomenkielisen Raamatun sananvalinnat. Agricolan raamatunkäännöksissä 1500-luvulla on toistakymmentä raja-sanaa, joista useimmat säilyivät vielä kahden seuraavan vuosisadan käännöksissä. Nykyraamattumme on korjannut ne tämän päivän suomalaisen ymmärtämään muotoon, eli Kun Lönnrotille laulaneet karjalaiset ja Agricolan ajan suomalaiset puhuivat rajasta, he tarkoittivat sillä samaa kuin me nykysuomen sanoissa alue tai maa.

Maassamme on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä. Puolueettomuuden nimissä antakaamme selityksen sana Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttoselle. Hänen väitöskirjansa (Ihmisen ja maan rajat) käsittelee kielitieteellistä Kolumbuksen munatemppua. Hän osoittaa, että itämerensuomalaista kantakieltä puhuneet esi-isämme ovat nimenneet asutusalueita erottavat reuna-alueet – siis nykykielemme rajat – sanalla püsä = pyhä. Pyhä on asutuksesta erillään olevaa maata, joka on kaikille yhteistä, jota kaikkien on kunnioitettava.

Näillä raukoilla rajoilla keskenään kilpailleet pirkkalaiset ja sastamalalaiset kunnioittivat Pyhäjärven takana Näsijärvestä alkanutta pyhää, rajaa ja aluetta yhteisenä maana. Pyhää oli se, että siellä keihästä tai kirvestä ei nostettu toista vastaan. Pyhää ei voinut omia itselleen.

Kirje pyhälle Nikolaokselle

Keskiviikko 7.12.2011 klo 13.50 - Juha Mattila

Nykyään lapset lähettävät joulupukille lahjalistoja. Minä taas ajattelin lähettää toivelistan joulupukin esikuvalle, Smyrnan piispalle Pyhälle Nikolaokselle.

Toivelista on sikäli helppo, että sen toteuttamisesta ei synny ekologista selkäreppua: se on hiilineutraali eikä se tuhlaa luonnonvaroja. Toisaalta, koska se koskee ihmisten yhteisöä, kirkkoa, toiveet taitavat olla ”haasteellisia”.

Olen huolissani kirkkomme työntekijöistä. Näyttää siltä, että kirkko potee ikään kuin masennusta organisaationa. Kaikki käyrät näyttävät alaspäin. Työntekijät elävät tarinan keskellä, jonka loppu ei häämötä onnellisena. Tarinoista tulee helposti identiteetin rakennusaineita yhteisöissä. Ne ovat työyhteisöjen työntekijöiden sisäistä puhetta itselleen.

Toiveeni on, että kirkko löytäisi näyn, siis tarinan, joka mielessä työntekijät voisivat uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ja jaksaisivat tehdä työtä motivoituneesti.

Luterilaisuuteen kuuluu tietty moniarvoisuus. Yksimielisyys ja kirkon yhteinen ääni löytyvät vain sitä kautta, että erilaiset mielipiteet ja näkemykset voidaan tuoda esiin ja niistä pystytään keskustelemaan. Keskustelukulttuuri kirkossa on jotenkin vinoutunut. Sille on ominaista oikeassa olemisen tarve sekä pikku- ja ääriryhmien esiintyminen kirkon äänenä.

Tavallinen kirkon jäsen on perin hukassa seuratessaan kirkossa käytävää keskustelua. Postmodernin yhteiskunnan kansalaisena hän samanaikaisesti kaipaa moniäänisyyttä ja vapautta ajatella, mutta samanaikaisesti haluaa olla selvillä, mitä kirkko opettaa ja ajattelee.

Toiveeni on, että kirkko selventäisi tavalliselle kaduntallaajalle, kuka käyttää sen ääntä silloin kun se on tarpeen.

Seurakunnissa on laitettu paljon työaikaa erilaisiin kehittämis- ja tulevaisuustyöskentelyihin. Niiden avulla on yritetty uudistaa kirkon työtä ja hahmottaa tulevaisuutta. Konkreettista uutta on saatu aikaan vähän. Miksi? Uudistusten pohjana on ollut mielikuva toimintaympäristöstä – siis yhteiskunnasta – jota ei enää ole.

Samaan aikaan jäykät rakenteet kirkossa ylläpitävät vanhaa kulttuuria ja estävät työntekijöitä, erityisesti nuoria, itsenäistymästä ja toimimasta. Innovaatiot, uudet työtavat, syntyvät lähes aina sattumalta ja kosketuspinnassa asiakkaisiin.

Toiveeni on, että voimavaroja laitettaisiin enemmän työskentelyyn, jossa etsitään kirkon työtapoja tässä ajassa.

Viimeinen toiveeni on, että kirkko ymmärtäisi elävänsä maailmassa, joka on perin toisenlainen kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Elämme yhteiskunnassa, jolle on ominaista muutos eikä pysyvyys, kriittinen ajattelutapa oikeaoppisuuden sijaan ja jossa yksilö on olemassa ennen yhteisöä eikä yhteisön osana.

Tämä maailma on moniarvoinen eivätkä ihmiset välttämättä tarvitse kirkkoa henkisyyteen tai  jumalasuhteen välittäjänä. Tämä on maailma, jossa vallitsevat vastavuoroisuus ja itseohjautuvuus, jota hallitsee markkinakäyttäytyminen ja elämyksellisyys. Tätä maailmaa sanotaan postmoderniksi.

Merinäköala

Keskiviikko 23.2.2011 klo 9.58 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Arki on välillä puuduttavaa. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Velvollisuudet sitovat ja saavat näkökentän kapeutumaan. Tutun reitin varrella ei enää näe mitään erikoista tai koskettavaa. Arjen ihmeistä ja Jumalan lahjoista tulee itsestäänselvyyksiä, joista ei osaa kiittää.
Tarvitsen jotain arjen ylittävää, että tuntisin olevani elossa ja vapaa. Kaipaan virkistäviä näköaloja ja syvempää merkitystä sille mitä teen. Tiedän, että on mahdollista kokea hengellistä iloa ja virvoitusta. Siksi käyn sunnuntaisin kirkossa tai kuuntelen jumalanpalveluksen radiosta.

Lue lisää »