Kun olisi edes yksi lyijykynä

Keskiviikko 8.5.2013 klo 13.55

Aluksi tansanialainen arvoitus: ”Ei lausu sanoja, mutta kun puhuu, se puhe ei unohdu.” Mikä se on? Oikea vastaus on kynä.

Miksi juuri kynä on tärkeä sana? Siksi, että tansanialaiset alakoululaiset kertoivat, miten huolellisesti ja hellästi he hoitavat ja vaalivat koulun jakamia lyjykyniä. Niiden on määrä kestää käyttöä ainakin puoli vuotta. Ne ovat arvoesineitä.

Muutaman vuoden takainen vierailuni tansanialaisiin kouluihin kaihertaa kaiken aikaa mielen pohjalla. Koululaiset kertoivat tulevaisuuden haaveistaan. Monet olivat kiinnostuneita lääkärin ja opettajan ammatista, rohkeimmat halusivat valmistua lentäjiksi.

Seurasin alakoululaisten kirjainten ja numeroiden opettelua Igoman koulussa. Koulupihan tiukkaan tallattu hiekkamaa oli heidän vihkonsa ja puutikku kynänsä. Lyijykynät olivat sisäkäyttöä varten. Pihalla kyykkivät lapset olivat 7–8-vuotiaita.

Koulun varustetaso olisi saanut suomalaisen lapsen ja oletettavasti myös hänen vanhempansa itkemään. Luokassa oli suuri vihreä koulutaulu, joka oli opettajan työkalu. Kun suomalaiset ekaluokkalaiset saavat läppärit käyttöönsä, huokaavat heidän ikätoverinsa toisella puolen maapalloa haikeasti. Kun olisi edes lyijykynä.

Liitutaulu oli ja on yhä tärkeä opetusväline monissa afrikkalaisissa kouluissa, mutta liitujenkin kanssa pitää olla tarkka. Tietotekniikka ei ole itsestäänselvyys suuren maanosan koululaitoksissa.

Vaikka usko maapallon rikkaiden maiden kasvavaan hyvinvointiin on vahva, on hyvä muistaa, että maapallo ei ole pelkästään rikkaiden pelikenttä. Oikeus koulunkäyntiin, terveydenhoitoon, ravintoon ja puhtaaseen veteen ovat yhtä tärkeitä Igoman koululaisille kuin suomalaislapsillekin. Vauraus tuudittaa itsestäänselvyyksiin. Niukkuus ei avaa maailman mahdollisuuksia, se sulkee ovia.

Vaikka Internet läpäisee nettiavaruuden, ei se ole läheskään kaiken aikaa kaikkialla. Vanha klisee tiedon valtateistä kannattaa arvioida uudelleen. Missä ne valtatiet ovat ja mistä puuttuvat, siitä riippuu tulevaisuutemme.

Työpöydälläni on kiehtova kirja, jonka painovuosi on 1913. Siinä on tärkeitä viestejä sadan vuoden takaa. Se on Kansanvalistusseuran kalenteri, jonka jugendhenkisen kansikuvan tekijä on Onni Muusari. Kalenterissa on kunnioitettava määrä ilmoituksia ja runsaasti esseitä ja tietoiskuja.

Kansanvalistusseuran kalenteri ilmestyi vuosina 1881–1957. Nimensä mukaisesti se on oman aikansa tietopankki. Kalenteri on osoitus siitä, miten kirjoitus- ja lukutaito ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa enää harvojen ja valittujen omaisuutta.

Luku- ja kirjoitustaitoisella maailmalla on mahdollisuus paneutua menneen ajan kirjalliseen perintöön. Sitä mahdollisuutta ei ole maailman lukutaidottomilla, joiden määrän Unesco arvioi viime vuonna noin 775 miljoonaksi. Kaikista maailman lukutaidottomista kaksi kolmasosaa on naisia. Kirjoitustaidottomien määrää ei ole arvioitu. Mutta kunpa olisi edes se yksi lyijykynä.

Maila-Katriina Tuominen

Kirjoittaja on ihmisoikeustoimittaja, joka valittiin huhtikuussa Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajaksi.

 

Rajalla

Keskiviikko 24.4.2013 klo 16.13 - Hannu Kilpeläinen

Vietin viikonlopun Valamon luostarissa, rajalla. Luostarissa järjestettiin Rajalla-seminaari, jossa tarkasteltiin rajaa yhdistävänä ja erottavana käsitteenä niin kulttuurissa ja maantieteessä kuin fyysisessä ja mentaalisessa merkityksessä. Olen aika lailla rajatunnelmissa.

Rajan käsitämme useimmin ehdottomaksi, kuten viivaksi kartalla tai maastossa. Miellämme rajat myös asumuksiemme ympärille; omat seinämme tai pihamme aita ovat minun, minun perheeni tai kansani aluetta. Tai rajoitamme ihmisen toimia, oikeata ja väärää, määrittelemällä sääntöjä ja käyttäytymisohjeita, joiden ylittäminen katsotaan rajojen rikkomiseksi.

Ehdoton rajoittaminen tulee lähelle sitä, minkä miellämme käsitteenä pyhä. Pyhän julistaminen keppihevoseksi tai kainalosauvaksi itse pystyttämiemme rajojen puolustamisessa on ihmiskunnan historiassa aiheuttanut lukemattomia riitoja, sotia ja pysyvää katkeruutta rajojen kummillakin puolilla.

Kauan sitten raja on käsitetty toisin. Suomen kielen sana ”raja” on ensimmäisiä slaavilaisia lainasanoja kielessämme. Sosioligvistiikassa ja perinnehistoriassa on esitetty malli, jossa slaavinkielinen kraj on muuttunut suomalaisten rajaksi. Se on tapahtunut, kun suomalainen ja venäläinen eränkävijä ovat kohdanneet yhteisillä riistamailla. Tästä kohtaamisesta kertoo Kalevala säkein: Näillä raukoilla rajoilla / Kalevalan kankahilla.

Suomalainen metsästäjä ja karjalainen runonlaulaja eivät käsittäneet rajaa erottavana viivana, vaan yhteisenä alueena. Raja on pohjoisten kansojen – suomalaisten, karjalaisten ja slaavien – menneisyydessä merkinnyt yhteisaluetta.

Raja, alue ja maa ovat siis samaa tarkoittavia. Tämän todistavat myös suomenkielisen Raamatun sananvalinnat. Agricolan raamatunkäännöksissä 1500-luvulla on toistakymmentä raja-sanaa, joista useimmat säilyivät vielä kahden seuraavan vuosisadan käännöksissä. Nykyraamattumme on korjannut ne tämän päivän suomalaisen ymmärtämään muotoon, eli Kun Lönnrotille laulaneet karjalaiset ja Agricolan ajan suomalaiset puhuivat rajasta, he tarkoittivat sillä samaa kuin me nykysuomen sanoissa alue tai maa.

Maassamme on satoja pyhä-alkuisia paikannimiä. Puolueettomuuden nimissä antakaamme selityksen sana Turun yliopiston uskontotieteen professori Veikko Anttoselle. Hänen väitöskirjansa (Ihmisen ja maan rajat) käsittelee kielitieteellistä Kolumbuksen munatemppua. Hän osoittaa, että itämerensuomalaista kantakieltä puhuneet esi-isämme ovat nimenneet asutusalueita erottavat reuna-alueet – siis nykykielemme rajat – sanalla püsä = pyhä. Pyhä on asutuksesta erillään olevaa maata, joka on kaikille yhteistä, jota kaikkien on kunnioitettava.

Näillä raukoilla rajoilla keskenään kilpailleet pirkkalaiset ja sastamalalaiset kunnioittivat Pyhäjärven takana Näsijärvestä alkanutta pyhää, rajaa ja aluetta yhteisenä maana. Pyhää oli se, että siellä keihästä tai kirvestä ei nostettu toista vastaan. Pyhää ei voinut omia itselleen.

Hillanpoiminnassa hiihtolomalla

Keskiviikko 6.3.2013 - Hannu Kilpeläinen

Nykyajan kiehtovimpia keksintöjä on vempain, jota kutsutaan älypuhelimeksi. Ideansa ja käyttötarkoituksensa perusteella moisen esineen joutaisi nimetä oitis aikakautemme turhakkeeksi.

Älyn siirtäminen ihmisen päästä koneeseen symboloi ajattelun siirtämistä teolliseksi tuotteeksi, joka vapauttaa ihmisaivojen kyvyn muista ihmisen kyvyistä, kuten tunteista, keksimisen riemusta, yritysten ja erehdysten kautta tapahtuvasta sosiaalisesta oppimisesta ja siitä kuuluisasta maalaisjärjestä. Älypuhelin ajattelee puolestamme.

Kehittyessään älypuhelimet voisivat ottaa tieteiskirjallisuudesta ja -elokuvista tutun robotin roolin. Se kääntyy kehittäjäänsä vastaan ja syrjäyttää ihmisen. Tätä ajatusmallia voisi soveltaa tietysti kaikkeen tietotekniikkaan, tekoälyyn. Pitäisikö siis ennustaa tulevaisuutta, jossa vallan ottaneita koneita vastaan taistelee pieni joukko elossa selviytyneitä, ilman älypuhelimia tietysti.

Toisaalta voisi ajatella, että muinaisten aikojen maailmankaikkeuden suurimmat salaisuudet kätkeneet ihmelaitteet, kuten Graalin malja ja Kalevalan Sampo, olivat itse asiassa älypuhelimia, siis esineitä tai järjestelmiä, joiden haltijalla olisi kaikki valta, viisaus ja kyvyt. Sampo vain jauhamaan ihmisunelmia, kaikki ihmisen kaipaama tulee sen jälkeen ilman ihmisyyttä ja inhimillistä ponnistelevaa älyä. Olisiko tällaisten älypuhelimien omistaminen taivas vai helvetti?

Tätä mietin sananmukaisesti tunturin juurella, keskellä arktista erämaata. Taskussani on älypuhelin. Se liittää minut sivilisaatioon, siinäkin tapauksessa, että joutuisin pulaan tai eksyisin. Näppäilisin sampoani vain hetken, saisin esille kartan, joka paitsi näyttää sijaintini, myös johdattaa minut siihen maailmaan, joka loi tekoälyn.

Samalla voisin huojentuneena tarkistaa, mitä osakkeita minun kannattaisi ostaa ja missä pakasteissa on hevosenlihaa tai peräti kanannahkaa.

Mietin, miten näillä kairoilla eläneet ihmiset selviytyivät vuosituhannesta toiseen ilman tekoälyä. Ruuan saalistamisen täytyi tapahtua ihan vain omalla älyllä. Metsästäjä ei pyydystänyt vain itselleen. Hänellä oli perhe, suku ja yhteisö. Heitä yhdistivät tunnesiteet, se tunnetaan nykyään käsitteellä sosiaalinen toiminta.

Pohjoisen kansan oli pakko ottaa huomioon oman ympäristönsä karuus ja säiden ankarat vaihtelut; huomenna ja ensi talvenakin on syötävä. Selviytyjän oli pakko käyttää älyään ja säädellä luonnonvarojen käyttöä. Ja ihminen selviytyi.

Hänen ei tarvinnut maksimoida kaikkea. Hänen ei tarvinnut tuhota elinympäristöään vain siksi, että hänellä olisi ylitsepursuavasti kaikkea minkä saisi irti. Graalin maljalla, Sammolla ja tekoälyllä saisi lopulta kuunkin taivaalta. Mutta mihin se kuu sitten pantaisiin?

Tunturin juurella pistäytyvä hiihtolomalainen voi oppia paljonkin, jos hän rohkenee katsoa hiihtokeskuksen kupeesta tunturin toiselle puolelle. Sesongin loputtua hiihtohissit pysähtyvät ja kaivoksessa louhinta jatkuu, mutta molemmin puolin tunturia on talvella syötävä kesällä poimittua hillaa.

Kirjoittaja on teologian tohtori ja eläkkeellä oleva pastori, joka nauttii hiihtämisestä.

 

 

 

Maailma on niin lavea...

Keskiviikko 21.11.2012 klo 17.19 - Maila-Katriina Tuominen

Moni meistä osaa laulun pikku Laurista ja laveasta maailmasta. Sen sanat ovat painuneet tajunnan pohjalle ja pulpahtavat pintaan silloin, kun yritämme määrittää paikkaamme maailmassa.

Pikku Laurin "isä" on satusetä, kirjailija, toimittaja, historioitsija ja Helsingin yliopiston rehtori Zachris Topelius (1818–1898). Suomenkieliset tuntevat hänet Sakarina, itsestään hän käytti mieluusti nimensä alkukirjainta Z. Runossaan Lasse liten eli Pikku Lauri Topelius rakentaa kuvaa kotimaasta ja maailmasta, jossa on monia loukkoja ja mutkaisia teitä.

"Maailma on niin lavea,/ pikku, pikku Lauri!/ Siin´on monta loukkoa, pikku, pikku Lauri!" Varoitukset jatkuvat: "Tiet on siinä mutkaiset, katso minkä valitset… Monet siellä asustaa, Herran suojass´onnen saa... Enkeli kun kanssas käy, eipä kyitä tielläs näy... Missä viihdyt parhaimmin,/ pikku, pikku Lauri?/ Koti kaikkein kallehin, / pikku, pikku Lauri."

Topelius oli oppinut ja isänmaallinen mies. Pieneen lastenrunoon sisältyy hänen näkemyksensä oman maan paikasta maailmassa. Maailma näyttäytyy pelottavana asuinsijana, jossa turvapaikka on koti. Topeliaaninen maailmankuva rakentuu tutun, turvallisen ja lähellä olevan pohjalle. Se tarjoaa suojan vierasta ja outoa vastaan.

Topeliuksen varottavassa ja suojelevassa asenteessa on jotain perin tuttua ja samalla yllättävää. Äskettäisten kuntavaalien puheissa toistuivat turvallisuuden vaatimukset, varovaisuus outoa tai vierasta kohtaan ja luja luottamus siihen, että oma paikkamme kansakuntien joukossa on vakaa.

Toisaalta maailman laveutta ei pääse pakoon, kun kaikki liittyy kaikkeen.

Globaali talous, rajoja tunnustamaton informaatioteknologia ja ihmisten ylirajainen liikkuvuus tuottaisivat Topeliukselle ahdistusta. Enää ei voida katsoa pelkästään kotinurkkiin. Maailmaa katsotaan sekä läheltä että kaukaa. Kansallinen ja kansainvälinen on parisuhde, jossa punnitaan ihmiskunnan tulevaisuus.

Lokakuussa ilmestyi Punaisen ristin kansainvälisen liiton Maailman katastrofiraportti. Sen mukaan ihmiskunta on liikkeessä kaiken aikaa. 72 miljoonaa ihmistä on joutunut lähtemään kotoaan pakon edessä. Syyt ovat monenlaiset: sotatilat, väkivalta, nälkä, luonnonkatastrofit, mutta myös monet kehityshankkeet, kuten patoaltaat tai laajojen maa-alueiden vuokraus ulkomaisille yrityksille etenkin Afrikassa. Myös ne ovat pakottaneet ihmiset etsimään uuden kotipaikan.

"Maailman voi peittää näkyvistä sanomalehdellä," kirjoitti puolalainen kirjailija ja aforistikko Stanislaw Jerzy Lec (1906–1966). Enää se ei pidä paikkaansa. Sitä mukaa kuin tiedonvälityksen monimuotoisuus yltää maailman eri kolkkiin, ei maailmaa enää voi peittää sanomalehdellä. Mutta ei sitä voi peittää sähköisellä eikä sosiaalisella mediallakaan. Jostakin aina vuotaa uutta ja uhkaavaa.

Vastassa on avara maailma, josta runon pikku Lauria varoitettiin. Monet loukut ja mutkaiset tiet ovat edelleen olemassa. Nyt ne vaanivat sitä ihmiskunnan osaa, joka jää tasajaon ulkopuolelle. Lähtemisen pakko, kodittomuus ja juurettomuus irrottavat ihmiset kasvualustastaan. Oikeudenmukaisuus on outo sana, jota rikas ei enää ymmärrä ja köyhä perää turhaan.

Topeliuksen ajatukset Herran suojasta ja enkeleistä eivät kohtaa sitä maailmaa, joka jää ulkopuolelle leirin. Maailma kun on niin lavea.

Hyvä renki, mutta huono isäntä

Keskiviikko 14.9.2011 klo 11.12 - Juha Mattila

Olen kyllästynyt jatkuvaan uutisointiin euromaiden talouskriisistä. Monessakin mielessä. Suomalaisessa politiikassa se on saanut äänestäjien ruotuun paimentamisen makua. Pelotellaan milloin milläkin – viimeksi Suomen uskottavuuden menetyksellä EU-päätöksenteossa – ellei ongelmamaita käydä tukemaan ja vakuusvaatimuksista luovuta.
Valtiontalouksien velkaantumisongelma oli tiedossa rahaliittoon ja yhteiseen valuuttaan lähdettäessä 1990-luvun lopulla. Niin sanottu vakaus- ja kasvusopimus laadittiin estämään budjettialijäämien ja julkisen velan kasvamista EU:ssa. Jos sitä olisi myös noudatettu, ei oltaisi tässä tilanteessa. Pari vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen suuret EU-maat Ranska ja Saksa pyyhkivät sillä – pöytää. Siis kasvattivat oman budjettialijäämänsä sovittua suuremmaksi. Mitä isot edellä, sitä pienet innokkaasti perässä. Ja tässä ollaan.
Tyyli EU:n päätöksenteossa näyttää olevan, että jotain sovitaan ja sitten kaikki tekevät niin kuin itse tahtovat – sopimuksista välittämättä.
Ymmärrän varsin hyvin pienituloisten eläkeläisten, työttömien ja toimeentuloturvalla elävien äänestyskäyttäytymistä. Toimeentulotukea ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen. Eläkeläisille valtiolta heruu muutama kymppi lisää vuosikymmenessä. Piikki lainoittajapankkeihin päin tuntuu olevan loputtomasti auki.
On olemassa varsin koomisiakin piirteitä saanut sanonta: ”kyllä kansa tietää”.  Kansa tietää, että voitot yksityistetään ja tappiot jätetään veronmaksajien maksettavaksi.
Markkinatalouden ja EU:n toiminnalle voisi päinvastoin olla eduksi, että ongelmamaille lainanneiden rahoituslaitosten annetaan kantaa vastuunsa ja tappionsa. Se antaisi viestin, että EU:ssa pankkitoiminnan halutaan olevan terveellä markkinatalouden pohjalla. Ongelmamaiden pelastamisen tapa taas viestii, että yli varojen elämistä ja budjettivajeen kasvattamista voidaan jatkaa. Kriisin ratkaiseminen on tuskallista, koska politiikan ja markkinatalouden roolit eivät ole EU:ssa selkeitä, vaan ne ovat menneet sekaisin.
EU-politiikan ihanteena on ollut ulottaa markkinatalouden lainalaisuudet yhteiskunnan kaikille aloille. Talouskriisin myötä monille on alkanut selvitä, suomalaista sanontaa lainatakseni, että talous on ”hyvä renki mutta huono isäntä”.
Seurakunnat eivät vielä ole talouskriisissä, mutta niiden on katsottava tulevaisuuteen. Rahoituspohja kapenee, yksikkökoko kasvaa ja toiminta muuttuu vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin. Suomalaiseen tapaan hoitaa taloutta kuuluu eläminen ”suu säkkiä myöten”. Talous voi olla parhaimmillaan ”hyvä renki”, joka pakottaa miettimään toiminnan ja organisoitumisen tavan uudelleen.
Isojen organisaatioiden virheitä ei tarvitse toistaa eikä toimintatapoja matkia seurakunnissa. Ensinnäkin asioihin voi reagoida aikaisemmin kuin taloudellisen kuilun edessä. Toiseksi yhteiseen päätöksentekoon ei kannata suhtautua ”poliittisella luovuudella”, vaan näkemällä oman sidosryhmän edun yli yhteinen etu ja sitoutumalla päätöksiin.

Juha Mattila
vs. pastoraalitoimen hiippakuntasihteeri Tampereen tuomiokapitulissa