Kirkkosanomat 20/2013
Jakelupäivä 18.12.2013
Jääkiakkoo, nääsKeskiviikko 4.12.2013 klo 18.36 - Hannu Kilpeläinen Kirjoitan viimeistä kolumniani Tampereen Kirkkosanomiin. Yritän olla lukijaystävällinen ja kysyä itseltäni, mikä tamperelaista kiinnostaa. En lankea loveen tai elämän realiteetteihin vastaamalla itselleni, että onnellinen tulevaisuus, hyvä terveys, varma työpaikka ja turvattu talous, kaunis koti ja ihanat lapset. Pitää mennä kakkosketjun tasolle ja miettiä, mikä on vuorossa sitten, kun tämä kaikki on saavutettu – tai sitten ei. Populisti minussa vastaa: mustamakkara, Rantatien tunneli, vanhan veturitallin kupeeseen nouseva Suomen korkein hotelli, nuori nainen pormestarina, Pekka Paavolan luoma Sampo Särkänniemessä, alastomat jätkät tuomiokirkon lehtereillä, Pikku-Matin tai Juicen hauta Kalevankankaalla, Rantaperkiön kansakoulun muuttuminen Hatanpään lukioksi… Kotimaan ei tarvinnut jäädä kauaksi, sininen ja valkoinen ei peittynyt lautoihin eessä ovien, kunnes tiesin vastauksen. Se on jääkiekko – tai tamperelaisittain oikeesti jääkiakko – ei mikään rahvaanomainen lätkä tai rahavallan jääurheilulaji, josta keskustellaan NHL:nä tai KHL:nä ja sellaisena käsitteenä, jossa kaikki mitataan rahana ja pelaajien ansiotasona. Jääkiakko on se, mikä kuuluu Tampereeseen niin kuin Suomen Joutsen Turkuun ja Eruskuntatalo Helsinkiin. Aloitin jääkiakkourani Rantaperkiön Tapparan D-junioreissa. Tein itselleni säärisuojat ompelemalla kenkälaatikon pahvien sisään kasan Aamulehtiä ja sain Tapparasta hianon sinisen pelipaidan, jonka selässä komeili numero 3. Minusta tehtiin puolustaja ykkösviisikkoon. Tein ensimmäisessä pelissämme – muistaakseni Petsamon Tapparaa vastaan – kaksi joukkueemme ensimmäistä maalia. Ilmeisesti seisoin vain maalin edessä ja sohaisin kiekon maalia päin. Sitten valmentaja sanoi minulle, että puolustaja ei seisoskele vastustajan maalin edessä, vaan vartioi omaansa. Sen jälkeen en tehnyt yhtään maalia. Arvaa harmittiko? Ja pelaajauranikin loppui yhden kauden jälkeen; olisin voinut olla NHL:ssä hyvä maalillaseisoskelija, jolle Wayne Gretzky olisi jaellut namusyöttöjä. Tuleva ja nykyinenkin vaimoni liittyi teinityttönä Tapparan naisjaostoon. Siellä ommeltiin kasaan mestaruussarjajoukkueen pelaajien repeytyneitä pelipaitoja ja -housuja. Minulla oli jo silloin tämä likka kiikarissa, mutta hän oli rakastunut Nummisen Kalluun – kuten kai moni muukin naisjaoston alle 15-vuotias ompelijatar. Arvaa harmittiko? Jostain ihmeellisestä syystä voitin Kallun, mutta nyt ei entinen pelaajien asusteita kokoon kursinut naisjaostolainen tahdo hevin ommella irtautunutta paidannappiani. Arvaa harmittaako? Nyt iloitsemme yhdessä, että monen vuoden tauon jälkeen Tappara ja Ilves ovat tekemässä lähes takavuosien tamperelaista jääkiakkohistoriaa; kummassakin on nyt mestariainesta. Tappara jyrää ilman Barkoviakin ja Ilves tekee tulosta huolimatta johdon ja rahamiesten sekoiluista. Tämä taitaa kertoa jotain jääkiakon juurille palaamisesta. Olisivatkohan tulossa vanhat hyvät ajat, jolloin porvarien Ilves, työläisten Koo-Vee ja ruotsalaisten TBK/Tappara loistivat kärkikolmikkona mestaruussarjan mitalijuhlissa. Tuli mieleeni, että edesmennyt Kirkon Tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino aiheutti pienen kohun joskus 1980-luvulla kertomalla, että Tampereen ev.lut. seurakuntien jumalanpalveluksiin osallistui vuosittain enemmän ihmisiä kuin Tapparan ja Ilveksen peleihin. Ihan vain laiskuuttani en viitsi tarkistaa, miten on nyt? Mikä tamperelaisia oikeasti kiinnostaa? Kirjoittaja on Rantaperkiön Tapparan D-juniorien entinen ykkösviisikon puolustaja. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jääkiakko, jääkiekko, nääs, tamperelaisuus, Tappara, Ilves, Koo-Vee, TBK |
Elämää tamperelaismetsässäKeskiviikko 28.3.2012 klo 11.02 - Hannu Kilpeläinen Tampereellakin on oikeita metsiä, niin työn, tehtaiden ja urbaanin asfaltin kaupunki kuin se onkin. Tai ainakin oli. Suurimmat metsämme taitavat olla Teiskossa, siellä mitä lapsuudessani kutsuttiin ulkomaaksi. Niin kaukana se oli entisajan kulkuvälineiden ja asiapohjaisen liikkumisen aikana. Oma metsäni oli ja on Vihinojan suistosta Rantaperkiöön ja Härmälään Viikinsaaren kohdalle sijoittuvalla Pyhäjärven eteläisellä rantakaistaleella. Lapsuudessani kutsuimme sitä Enkkavaaran metsäksi. Siellä sijaitsi Enqvistin patruunan huvila. Siitä kai nimi. Pojankollina leikimme siellä inkkaria ja länkkäriä Hukkilan Penan, Pikku-Matin, Viljasen Penan, Savilahden Masan, Virtasen Pertin, Näsin Juhan, Kuisman poikien ja monen muun kaverin kanssa. Siellä on vieläkin Rauhankallio, jonne pelastautuneena eivät inkkarit voineet ampua nuoliaan tai länkkärit luotejaan. Silloin Rauhankalliolle täytyi kiivetä, nyt se näyttää paljon pienemmältä. Elämä Enkkavaaran metsässä kertoo luokkayhteiskunnasta, muutoksesta, tamperelaisesta sosiaalihistoriasta, kunnallisesta kaavoittamisesta ja esikaupunkieläjien luonnonkaipuusta. Viime vuosisadan alussa Enkkavaaraan Pyhäjärven rannalle nousi tehtaanpatruunoiden ja muun herrasväen huviloita. Ranta oli valloitettu. Pikkuhiljaa huvilat rappeutuivat ja hiljenivät. 1950-luvulla Enqvistin huvilassa asui enää yksi vanha ruotsia puhuva täti, joka pukeutui aina mustiin ja jota me kutsuimme noitsuksi. Luokkayhteiskunnan ylärakenteen väistyessä Rantaperkiöön ja Härmälään rakennettiin rintamamiestaloja, Valmetin työläisille kerrostaloja ja pikkiriikkisen kovemmankin rahan omakotitaloja. Härmälässä ja Rantaperkiössä asui 1950-luvulta alkaen ihan oikea sekalainen seurakunta. Enkkavaaraan nousi samaan aikaan kommunistien kulttuuritalo Lepola. Vihinojan suiston tuntumassa oli demareiden työväentalo ja sen naapurissa Voiman osuusliike, jossa oli oikein lihakauppakin. Vuosi syntymäni jälkeen rakennettiin Enkkavaaran lähituntumaan Härmälän seurakuntatalo, jonka sali toimi kirkkona aina 1970-luvun alkuvuosiin asti. Näillä taloilla ja tanhuvilla Rantsun ämmät saivat pitkäksi aikaa jutunjuurta siunaillessaan sellaisia suuria tapahtumia kuin että oikein tuomiorovastin poika oli ruvennut riiailemaan Virtasen Pirjon kanssa. Koivukujan ja Nuolialantien välissä sijaitsi ruohopohjainen jalitsukenttä, jota kiersi hiilimurskaratainen juoksurata. Kesäisin siellä harjoitteli Rantaperkiön Isku. Talvella kentälle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin kaukalo, jossa Tappara keräsi jääkiekkolahjakkuudet riveihinsä. Minäkin siellä pelasin, tein eka pelissä kaksi maalia. Siihen tähteyteni loppuikin. Mutta kasvoi siellä todellisia tähtiä liigahuipulle ja maajoukkueeseenkin, kuten Kuisman Ilpo, Haapalaisen Hannu, Mäkisen Pekka ja Seppo ja Kaonpään Esko. Rantaperkiössä oli kaikille kaikkea, oli taloa, tekijää ja tapahtumaa. Enkkavaaran kupeessa pihoilla ja niityillä ja itse metsässäkin elettiin todellista elämää. Turpiin tuli niin porvareille kuin kommareille ja demareillekin. Seurakuntatalon poikailtoihin ja partioon menijät saivat kuulla rääpimistä samoin kuin Lepolan pioneereihin askeltavat kommarit. Mutta Enkkavaarassa oli se Rauhankallio, jonne me kaikki kakarat juoksimme turvaan. Ja olimme yhtä, nääs. Tampereen kaupunki on nyt kaavoittanut Enkkavaaran puistoksi, jota halkovat valaistut ulkoilureitit. Pyhäjärven parhaat ranta-alueet ovat koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja sauvakävelijöiden paratiisia. Poissa ovat ranta-alueen valloittaneet patruunoiden huvilat yksityismaineen: eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus. Ei ennen ollut paremmin kuin nyt. Ennen oli erilaista. Enkkavaara on ikuista. Luojalle kiitos.
|
|
2 kommenttia . Avainsanat: Tampere, metsä, Rantaperkiö, Härmälä, luokkayhteiskunta, muutos, rintamamiestalot, työväentalo, Tappara |
Uusimmat kommentit