Jääkiakkoo, nääs

Keskiviikko 4.12.2013 klo 18.36 - Hannu Kilpeläinen

Kirjoitan viimeistä kolumniani Tampereen Kirkkosanomiin. Yritän olla lukijaystävällinen ja kysyä itseltäni, mikä tamperelaista kiinnostaa.

En lankea loveen tai elämän realiteetteihin vastaamalla itselleni, että onnellinen tulevaisuus, hyvä terveys, varma työpaikka ja turvattu talous, kaunis koti ja ihanat lapset. Pitää mennä kakkosketjun tasolle ja miettiä, mikä on vuorossa sitten, kun tämä kaikki on saavutettu – tai sitten ei.

Populisti minussa vastaa: mustamakkara, Rantatien tunneli, vanhan veturitallin kupeeseen nouseva Suomen korkein hotelli, nuori nainen pormestarina, Pekka Paavolan luoma Sampo Särkänniemessä, alastomat jätkät tuomiokirkon lehtereillä, Pikku-Matin tai Juicen hauta Kalevankankaalla, Rantaperkiön kansakoulun muuttuminen Hatanpään lukioksi…

Kotimaan ei tarvinnut jäädä kauaksi, sininen ja valkoinen ei peittynyt lautoihin eessä ovien, kunnes tiesin vastauksen. Se on jääkiekko – tai tamperelaisittain oikeesti jääkiakko – ei mikään rahvaanomainen lätkä tai rahavallan jääurheilulaji, josta keskustellaan NHL:nä tai KHL:nä ja sellaisena käsitteenä, jossa kaikki mitataan rahana ja pelaajien ansiotasona. Jääkiakko on se, mikä kuuluu Tampereeseen niin kuin Suomen Joutsen Turkuun ja Eruskuntatalo Helsinkiin.

Aloitin jääkiakkourani Rantaperkiön Tapparan D-junioreissa. Tein itselleni säärisuojat ompelemalla kenkälaatikon pahvien sisään kasan Aamulehtiä ja sain Tapparasta hianon sinisen pelipaidan, jonka selässä komeili numero 3. Minusta tehtiin puolustaja ykkösviisikkoon.

Tein ensimmäisessä pelissämme – muistaakseni Petsamon Tapparaa vastaan – kaksi joukkueemme ensimmäistä maalia. Ilmeisesti seisoin vain maalin edessä ja sohaisin kiekon maalia päin. Sitten valmentaja sanoi minulle, että puolustaja ei seisoskele vastustajan maalin edessä, vaan vartioi omaansa. Sen jälkeen en tehnyt yhtään maalia. Arvaa harmittiko? Ja pelaajauranikin loppui yhden kauden jälkeen; olisin voinut olla NHL:ssä hyvä maalillaseisoskelija, jolle Wayne Gretzky olisi jaellut namusyöttöjä.

Tuleva ja nykyinenkin vaimoni liittyi teinityttönä Tapparan naisjaostoon. Siellä ommeltiin kasaan mestaruussarjajoukkueen pelaajien repeytyneitä pelipaitoja ja -housuja. Minulla oli jo silloin tämä likka kiikarissa, mutta hän oli rakastunut Nummisen Kalluun – kuten kai moni muukin naisjaoston alle 15-vuotias ompelijatar. Arvaa harmittiko? Jostain ihmeellisestä syystä voitin Kallun, mutta nyt ei entinen pelaajien asusteita kokoon kursinut naisjaostolainen tahdo hevin ommella irtautunutta paidannappiani. Arvaa harmittaako?

Nyt iloitsemme yhdessä, että monen vuoden tauon jälkeen Tappara ja Ilves ovat tekemässä lähes takavuosien tamperelaista jääkiakkohistoriaa; kummassakin on nyt mestariainesta. Tappara jyrää ilman Barkoviakin ja Ilves tekee tulosta huolimatta johdon ja rahamiesten sekoiluista. Tämä taitaa kertoa jotain jääkiakon juurille palaamisesta. Olisivatkohan tulossa vanhat hyvät ajat, jolloin porvarien Ilves, työläisten Koo-Vee ja ruotsalaisten TBK/Tappara loistivat kärkikolmikkona mestaruussarjan mitalijuhlissa.

Tuli mieleeni, että edesmennyt Kirkon Tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino aiheutti pienen kohun joskus 1980-luvulla kertomalla, että Tampereen ev.lut. seurakuntien jumalanpalveluksiin osallistui vuosittain enemmän ihmisiä kuin Tapparan ja Ilveksen peleihin. Ihan vain laiskuuttani en viitsi tarkistaa, miten on nyt? Mikä tamperelaisia oikeasti kiinnostaa?

Kirjoittaja on Rantaperkiön Tapparan D-juniorien entinen ykkösviisikon puolustaja.

Kynä on mahtavampi kuin miekka

Keskiviikko 6.11.2013 klo 15.08 - Maila-Katriina Tuominen

Egyptin heinäkuu on kuuma. Tuuletin sirisee huoneessani. Vedän verhot ikkunoiden eteen ja jatkan kirjoittamista. On tauon aika. Avaan television ja etsin uutiskanavaa. Keskityn kuuntelemaan nuoren tytön puhetta.

Hän on juuri täyttänyt 16 vuotta. Hän puhuu YK:ssa vakavana, ääni kirkkaana ja kantavana. Hän on pakistanilainen Malala Yousafzai, jota on veikkailtu Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Hän on kaikkien aikojen nuorin ehdokas. Hän ei saa palkintoa, mutta hänet palkitaan Anna Politkovskajan nimeä kantavalla palkinnolla, jonka myöntää ihmisoikeuksia puolustava, naisia palkitseva järjestö. Hän sanoo ihailevansa venäläistoimittajan sitoutumista totuuteen, tasa-arvoon ja ihmisyyteen. Hän saa myös Saharov-palkinnon ja Simone de Bueauvoir -palkinnon.

Katse taaksepäin. Vuosi sitten hän istui koulubussissa, jonka parrakas nuori mies pysäytti. Talibaneihin kuulunut mies ampui kolme laukausta. Ensimmäinen osui häneen, kaksi muuta hänen koulutovereihinsa.  Hänet lennätettiin keinotekoisessa koomassa Britanniaan. Hänet leikattiin monta kertaa. Hän toipui pikku hiljaa, näkö ja puhekyky palautuivat.

Hänen pitkä YK-puheensa jää historiaan, tulevien sukupolvien ihailtavaksi. "Terroristit ovat surmanneet tuhansia ihmisiä, haavoittaneet monia. Minä olen yksi heistä. Puhun kaikkien tyttöjen ja poikien puolesta. Korotan ääneni, en huutaakseni, vaan siksi, että äänettömien ääni pääsisi kuuluviin. Puhun niiden puolesta, jotka ovat taistelleet oikeudesta elää rauhassa, oikeudesta tulla kohdelluksi arvokkaasti, oikeudesta tasa-arvoon, oikeudesta koulutukseen."

Hän päättä puheensa uljaasti: "Nouskaamme taisteluun lukutaidottomuutta, köyhyyttä ja terrorismia vastaan. Otetaan kynämme ja kirjamme, ne ovat voimakkaimmat aseemme. Kynä on mahtavampi kuin miekka. Yksi lapsi, yksi opettaja, yksi kynä ja kirja voi muuttaa maailman. Koulutus on ainoa ratkaisu. Koulutus ensin."

Toivottavasti hänen hiljan ilmestynyt kirjansa The Girl Who Stood Up For Education And Was Shot By The Taliban käännetään myös suomeksi.

Miksi kirjoitan Malala Yousafzaista? Siksi, että hänen rohkeat sanansa ihmisoikeuksista, tyttöjen ja poikien oikeudesta käydä koulua eivät ole tyhjiä fraaseja. YK:n Kansainvälinen lukutaitopäivä 8. syyskuuta ja Tyttöjen päivä 11. lokakuuta nostavat esiin monien mielestä maailman suurimman rikkomuksen, sen etteivät tytöt pääse kouluun. Yli 120 miljoonaa lasta on vailla alkeisopetusta. Heistä suurin osa on tyttöjä. Maailmassa on 122 miljoonaa 15–24 -vuotiasta nuorta, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Heistä kaksi kolmasosaa on tyttöjä.

Global Gender Indexin mukaan tasa-arvovertailun kymmenen heikointa maata vuonna 2010 olivat Egypti, Turkki, Marokko, Benin, Saudi-Arabia, Nosunluurannikko, Mali, Pakistan, Tshad ja Jemen. Tyttöjen kokema koulutuksen puute, aliravitsemus, väkivalta, lapsuuden katkaisevat liian varhaiset avioliitot, raskaus- ja synnytyskomplikaatiot ovat arkipäivää eri puolilla maapalloa.

Taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen Amartya Senin mukaan maailmasta puuttuu yli miljoona naista.  Missä he ovat? Tyttöytensä ja naiseutensa vuoksi yhteisönsä ulkopuolelle jätettyjä, kaupattuja, pahoinpideltyjä, hylättyjä.

Toivottavasti Malala Yousafzatin sanat viitoittavat tietä teoille.

Kirjoittaja on kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja.

 

 

Festarikansaa

Keskiviikko 5.6.2013 klo 11.37 - Hannu Kilpeläinen

 

Suomalaisuudessa on 50 viime vuoden aikana tapahtunut monenlaisia muutoksia. Se näkyy tietysti elinkeinorakenteen muutoksena ja sitä kautta elin- ja koulutustason sekä vaurauden lisääntymisenä, myös sen aikaisempaa tasaisempana jakautumisena.

Muutos on vaikuttanut myös syvälle kansan mentaliteettiin, siihen ennen niin kuuluisaan suomalaiseen elämänmuotoon. Kansaamme ei enää 1960-luvun käsittein samaksi uskoisi. Suomalaisuuden leimallisimpia itsekin uskomiamme mielikuvia oli ennen käsitys suomalaisten metsäläisyydestä, se että kaupungistuessammekin meissä asui pienempi tai suurempi korven raataja.

Käytännössä tämä ilmeni kaupunkiympäristön mieltämisenä välttämättömäksi elannon hankkimisen paikaksi. Oikea suomalainen elämä koettiin vapaudessa maalla, korvessa, esi-isiemme oletetuilla elinpaikoilla. Syntyi maailman elinvoimaisin, omaleimaisin ja suurin kesämökkikulttuuri. Pitkän synkän talven jälkeen kaupunkien kansa luopui vapaaehtoisesti sähköstä, juoksevasta vedestä ja viemäristä. Kesäksi piti päästä kaupunkikaksiosta huteraan lautamökkiin järven rannalle elämään vapaata elämää.

Sosiaalisesti tämä merkitsi kaupunkielämän tiiviin kerrostaloasumisen ja suurten teollisuustyöpaikkojen pakkososiaalisuuden hetkittäistä hylkäämistä ja pääsemistä oman itsensä herraksi omalla pienellä maapläntillä. Mökkinaapureita kyllä oli, joskus liikaakin, mutta pääasiana oli elää yksin, perheensä parissa ja omilla säännöillä.

Niin oli ennen, mutta oli ennen nälkävuosia, huutolaisia ja sotiakin. Miten on nyt? Kaikki tämä autuus on ilmeisestikin tyhjäksi kaluttu, lasihelmiksi havaittu tai yksinkertaisesti oman itsensä huonoon seuraan kyllästytty. Kesämökit ovat yhä säilyneet. Mutta kun ne ovat vähitellen muuttuneet kaupunkiasuntojen mukavuuksin varustetuiksi, on havahduttu, että yksin grillaaminen tai savustaminen ei enää tyydytäkään. Nyt tuo kyrmyniskakansa kokoontuu suurina laumoina festareille, kesätapahtumiin.  Metsien kansasta on tullut festarikansaa.

Muutos on tapahtunut suomalaisuuden sosiaalisuuden käsitteen muuttumisessa. Enää ei haluta eristäytyä kesän ajaksi tai edes kesälomaksi. Nyt haetaan sosiaalista samanlaisuutta, samanmielisiä ystäviä ja yhteisistä harrastuksista kiinnostuneiden seuraa. Festareilla soi tango, rock tai Beethoven. Yhteisöllisyyden nimissä tarjotaan olutfestareita, munamarkkinoita, asuntomarkkinoita, teatterikesää; kaikkialla joku tanssii ja pelit soivat.

Jokaiselle on jotakin ja kaikkialla vannotaan yhteisöllisyyden nimeen: on mahtavaa, että kansa kokoontuu yhteen. Mutta viime kädessä ”järjestetyillä” festareilla joku kokoaa taloudellisen voiton. Useimmat juoksevat vain haavekuviensa perässä ja pettyvät, paahtuvat auringossa tai kastuvat sateessa. Onko mahdollista, että kohta koemme imperiumin vastaiskun: mökkikansa palaa mökeillensä kantamaan vettä järvestä ja onkimaan laiturille. Carnival is over: DBTL?  

Kirjoittaja on mökkikansalainen, jonka kesän kohokohtia on mökkinaapurikaupungin Crusell Festival.

Vanhat sedät heiluvat

Keskiviikko 10.4.2013 klo 11.59 - Jussi Laine

Varoitus: Seuraava kolumni sisältää seurakunnallista tuotesijoittelua, tapahtumamarkkinointia ja kutsua uskonnonharjoittamiseen.

Se taisi tapahtua kesällä 1982. Vanhempani kertoivat ohimennen, että taloon aiotaan hommata piano. Tämä tarkoitti sitä, että syksyllä aloitettaisiin pianotunnit. Tämä ei ollut mieluinen uutinen. Suoraan sanottuna se vaikutti hölmöimmältä idealta, jonka vanhempani olivat ikinä saaneet. Mutta se ei ollut neuvoteltavissa oleva asia.

Aaronin Pianoaapisesta aloitettiin ja eri väreillä koodattuihin pianokouluihin jatkettiin. Harjoittelin puoli tuntia päivässä koko peruskoulun ajan, vaikka läheskään aina ei huvittanut. Näin neljääkymmentä ikävuotta lähestyessä voin jo julkisesti kertoa, että vanhempieni ideoista tämä olikin parhaasta päästä.

Sillä nyt minulla on bändi, joka keikkailee tasaiseen tahtiin. Emme ole ihan niin kunnianhimoisia kuin päähenkilö Anssi Kelan kappaleessa Rock-unelma. Kyseisessä mahtavassa tarinassa joku bändistä lähtee saamaan lapsia tai työelämän pyörteisiin juuri suuren suosion kynnyksellä.

Päähenkilö soittaa sitten viimeisen keikkansa yksin Martta-kerhon pikkujouluissa tonttulakki päässä. Meidän yhtyeellä on laskentatavasta riippuen noin kahdeksan lasta. Ammattijakauma kulkee jokusesta diplomi-insinööristä linja-autonkuljettajan kautta pastoriin. Meidän vanhojen setien edessä laulaa pari opiskelijaneitokaista, jotka ovat noin puolet meitä muita nuorempia.

Bändimme keikkapaikka on useimmiten sama: Linnainmaan seurakuntakeskus ja siellä pidettävä Messukylän seurakunnan Kipinä! -messu. Siinä on montakin todella hienoa ja meille osuvaa juttua. Ensinnäkin on mukavaa päästä keikalle. Treenikämpän seinille soittaminen on pidemmän päälle puuduttavaa hommaa.

Toiseksi, on pakko pitää bändiä ja harjoituksia yllä, kun seuraava keikka on aina tulollaan. Kolmanneksi, eikä ihan vähimmäksi syyksi, nousee se, että voimme omilla kyvyillämme tehdä jotakin seurakunnan, kirkon ja näiden edustaman erittäin Korkean Tahon hyväksi.

Teemme työtä ilman palkkaa ja vapaaehtoispohjalta. Seurakunnan työntekijällekin tekee erittäin hyvää hypätä aidan toiselle puolelle. Ja vanhoille sedille tekee hyvää soittaa Kaikkivaltiaan kunniaksi ja seurakuntalaisten iloksi. Bändissä on saatettu havaita jopa pientä musiikillista kehittymistäkin.

Kipinä! -messua voi suositella kaikille muutenkin kuin hienon bändin vuoksi. Tämä messu on toteuttajiensa näköinen ja kuuloinen. Se on mielenkiintoinen yhdistelmä välittömyyttä, intoa ja kotoisuutta. Messulla on nuoren seurakunnan kasvot. Kannattaa käydä kokeilemassa.

Kirjoittaja on Tampereen seurakuntien rippikoulupastori, joka toimii tällä hetkellä seurakuntien kärkihankekoordinaattorina.

Kohtaamisia suvessa

Torstai 16.8.2012 klo 10.22 - Hannu Kilpeläinen

Jos pienenä olisi tiennyt kuinka isona on kivaa, ei olisi malttanut odottaa. Tämä jo kultaisessa nuoruudessani oppimani elämänviivaus – taitaa olla se kuuluisa pälkäneläinen sananparsi – on tullut mieleeni tuon tuostakin kuluvana suvena.

Lyhyen kesämme aikana suomalainen kesähullu kansa liikkuu vuoden reissaamiskiintiönsä lähes täyteen ja tapaa hiki hatussa ystäviään ja sukuaan sulkeutuakseen pimeän syksyn ja talven ajaksi kertaamaan, mitä kaikkea onkaan ystäville tapahtunut sitten edellisen suven. Niin minäkin.

Olen juhlinut kolmen lastenlapseni syntymäpäiviä niin Tampereella kuin Joen kaupungissa Karjalassakin. Saunoen ja makkaraa grillaten vietimme kesänaapurimme kuopuksen 11-vuotispäiviä vakkasuomalaisen korpijärven rannalla. Heinähelteillä vihin miniäni pikkuveljen avioliittoon Messukylän kirkossa.

Näissä bileissä sain iloita lapsuuden ja nuoruuden aidosta elämänilosta ja toivontäyteisestä energiasta. Tapasin myös monia vanhoja nuoruudenystäviä, joiden kanssa yhdessä epämääräisesti suunnittelimme tulevaisuuttamme ja pohdimme tulevaa elämäntehtäväämme. Taisipa näissä nuoruudenvisioissa paistaa läpi ylimielinenkin luottamus omaan itseemme, kykyihimme, oppineisuuteemme ja kaiken hallitsevuuteemme.

Oliko nuoruutemme vain pälkäneläisen sananparren peräänkuuluttamaa valmistautumista elämän iloihin ja oman itsensä herruuteen? Monien grillihiilien äärellä, saunan lauteilla, hämärtyvissä pirteissä ja mökeissä me kypsään aikuisuuteen siirtynyt omistava luokka olemme käyneet läpi elämäämme. Olemme summanneet ilon ja voiton hetkiä, mutta myös tappioita, menetyksiä ja surua.

Mammonaa meillä kyllä kohtuullisesti on, mutta muuten elämä on meitä enemmän hallinnut kuin me elämää. En ole ainoa, joka on menettänyt tuonen viitaan lapsensa. Useampikin on joutunut saattamaan puolisonsa haudan lepoon. Yhdessä olemme olleet jakamassa huolta jälkipolvemme vihreästä oksasta, huolta maailmantalouden ja euron tulevaisuudesta, huolta kaikesta siitä, mikä ei olekaan hallittavissamme.

Kävin vanhassa Lintulan luostarissa Kivennavalla Karjalan kannaksella. Siellä tapasin äiti Marian. Sodissa tuhoutunutta nunnaluostaria oli ryhdytty viime talven aikana rakentamaan uudelleen. Luostarin vanhan kirkon perustuksilla on jo melkein valmis uusi kirkko. Äiti Maria oli uuden kirkon rakennuttajan, Pietarin Johannes Rilalaisen luostarin nunnana töiden valvoja. 

Kiertelin kirkkoa mukanani valokopioita vanhoista valokuvista, joiden avulla vertailin vanhan ja uuden kirkon vastaavuutta. Äiti Maria seurasi touhujani tarkasti ja kysyi kuvissa näkemiensä ihmisten, muinaisten nunnien ja luostarin työläisten nimiä, jotka oli liitetty kuvien yhteyteen. Kysyin, miksi hän ne tahtoi tietää. Oliko hän kiinnostunut historiasta? ”En niinkään”, äiti Maria vastasi hymyillen, ”Haluan rukoilla heidän sielujensa puolesta”. 

Annoin hänelle kaikki kuvat nimiluetteloineen. Äiti Marialla on keinot elämän hallitsemiseen.

Kirjoittaja on Wood Bank Ranchin isäntä ja elämän ja idän luostarilaitoksen tutkija.

 

Orjia ja talkoita

Keskiviikko 9.11.2011 klo 15.06 - Lassi Saressalo

 Tämä vuosi on Euroopan unionin nimeämä vapaaehtoistyön vuosi. Erityisesti keskieurooppalaiset yhteisöt ovat pyrkineet kampanjoimaan ja saamaan ihmiset liikkeelle suuntaamaan toimintatarmonsa yhteisiin toimintoihin, joiden perustana on se, etteivät henkilöt saa työstään taloudellista korvausta.

Meille suomalaisille vapaaehtoistyö ei ole millään lailla vierasta. Suomalaiseen yhteiskuntakulttuuriin on aina kuulunut yhdessä tekemisen ajatus; talkootyö on meille itsestäänselvyys. Tässä mielessä eroamme eteläisemmistä naapureistamme, joiden on siis kampanjoitava vapaaehtoistyön puolesta. Miksi näin?

Ehkäpä siksi, että suomalainen ja pohjoismainen elämänmuoto on perustunut pitkälti vapauden perustalle, jossa kukin vastaa itsestään ja samalla hoitaa vapaaehtoisesti yhteisiä asioita. Näin on syntynyt vaikkapa kunnallishallinnon pitkä vapaaehtoisperinne.

Muualla Euroopassa feodalismi syveni 1700-luvulla niin, että talonpoikaisto sidottiin isäntiinsä, omistajiinsa ja syntyi maaorjien luokka. Ja herrat päättivät kaikesta kaikkien puolesta. Samaan kulttuuriseen ilmiöön liittyy myös jokamiehenoikeus, oikeus kulkea toistenkin mailla ja nauttia luonnon antimista. Se on osa pohjoismaista vapautta, mutta monille muille vieras ilmiö.

On vaikea kuvitella, että virallisesti orjuus poistui vasta puolitoistasataa vuotta sitten, Venäjältä 1861 ja Yhdysvalloista pari vuotta myöhemmin. Vai poistuiko? Viime vuosien tiedot ympäri maailmaa tietävät valitettavasti kertoa, että itse asiassa orjuus on vain lisääntynyt ja kymmenet miljoonat ihmiset elävät vailla vapautta.

Viitteitä tällaisesta on nähty myös Suomessa muun muassa naiskaupan muodossa, eivätkä kiinalaiset kivimiehet tai parin euron tuntipalkalla uurastavat rakentajatkaan juuri kaukana orjan asemasta ole. Orjakauppa Afrikassa ja Lähi- ja Kaukoidässä on tosiasia, jota ei voi kiistää.

Tämä juttu lipsahti ehkä tahtomattani pakkotyöhön vapaaehtoistyön sijasta. Seurakunnallinen vapaaehtoistyö on kaikkialla tunnettu ja tunnustettu yhdessä tekemisen muoto. Kymmenet ja taas kymmenet seurakuntalaiset ahertavat aluetyössä, hyväntekeväisyydessä, kirkkopalvelujen avustajina, kuka missäkin oman halunsa ja harrastuksensa mukaisesti. He saavat palkakseen tyydytyksen siitä, että tekevät toisille sen minkä haluaisivat toisten heille itselleen tekevän.

Kuitenkin me onnettomat seurakuntien hallinnossa edellytämme, että toiminta, johon olemme vapaaehtoisesti hakeutuneet, tuottaisi meille aineellista hyötyä kokouspalkkioiden muodossa. Miksi emme luopuisi niistä, miksi emme poista budjetista kokouspalkkioita ja suuntaa niitäkin varoja vaikkapa virolaisten ystävyysseurakuntien tukemiseen. Miksi emme tee ihan oikeata vapaaehtoistyötä?

No, onneksi seurakunnalliset luottamushenkilöpaikat nyt vähenevät ja sen mukana myös kokouspalkkiomomentit pienenevät.

Papin parfyymi

Tiistai 11.10.2011 klo 14.26 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Naispapit saavat vihdoin uuden työasun. Tai virallisemmin: Naispuoliset papit saavat uuden virkapuvuston. Kyse on vaatteista, joita papin tulee käyttää juhlissa, esimerkiksi hautajaisissa, ristiäisissä ja häissä. Uudet vaatteet näyttävät ainakin kuvissa olevan istuvammat ja kauniimmat kuin entiset. Niitä voi nähdä pappien yllä ensi vuoden puolella. Puvuston nimi on Valonlähde.
Vanha papinpuku, jota on suunnittelijansa mukaan nimitetty Vuokoksi, on minulle ollut vieras ja raskas asu, kuin haarniska. Olen arvellut, että puvun tarkoituksena on ollut saada naiset näyttämään miehiltä ja toisaalta suojata miesten katseilta. Uusi asu on vakuutus siitä, että naisen ei tarvitse peitellä naisellisuuttaan papin virassa. Toisaalta naispappi voi jatkossa käyttää juhlissa housuja hameen sijaan, mikä tekee asusta ajanmukaisen ja talvisäissä käytännöllisemmän.
Me täällä kylmän ja pimeän piirissä olemme vakavia ja tehokkaita työntekijöitä, sitkeitäkin.  Naisenkin pitää täällä olla miehekäs. ”Alppien pohjoispuolelta alkavat miesten valtakunnat, ja täällä tytötkin ovat miehiä”, toteaa virolainen kirjailija Viivi Luik, joka kertoo uusimmasta romaanistaan Suomen Kuvalehdessä. Mutta vaikka nainen täällä yrittää hoitaa työnsä asiallisesti ja hartaudella, hän saa aina joltain kuulla olevansa tyttö. Tytöttely latistaa ja saa naispapin yrittämään entistä tiukemmin.
Suomen kirkon palveluksessa on jo 23 vuoden ajan ollut naispappeja. Joukossamme on monia vahvoja naisia ja pullantuoksuisia äitihahmojakin. Mutta ainakin nuorempia on ollut helppo säikytellä vähättelemään naisellisia lahjojaan. Kirkkomme on edelleen hyvin miehekäs.
Intuitiivinen herkkyys, kauneudentaju ja toisaalta myös käytännöllisyys ja sosiaalisuus ovat usein naisten vahvuuksia. Kun naiset ovat uskollisia omalle työnäylleen ja tavalleen toimia, heidän työnsä kantaa hedelmää. Myös jokaisen miehen persoonallisuudessa on naisellinen puoli. Eri asia on sitten se, kuinka mies itse sen hyväksyy, ja kuinka hyväksyttyä on sen näyttäminen ja käyttäminen.
Unessa ostin nunnilta hajuvettä. Toisen tuoksun nimi oli Rauha ja toisen Hiljaisuus. Uni sai minut huomaamaan kaipaukseni syventymiseen ja toisaalta aistillisuuteen. Hengellinen ja aistillinen eivät sulje toisiaan pois, vaan kuuluvat yhteen. Sielua ei voi sahata irti ruumiista, vaikka se varmaan ratkaisisi monta ongelmaa.
Paavali kirjoittaa Kristuksen tuntemisen tuoksusta, jota evankeliumin julistajat levittävät (2.Kor.2:14). Kristuksen tuoksuinen ihminen kertoo omalla olemuksellaan Jumalan armosta. Hän on armahdettu ja vapautettu mutta edelleen syntinen ihminen. Hänessä vaikuttaa Jumalan Henki, joka synnyttää uskoa, toivoa ja rakkautta.
Me vajavaiset ihmiset saamme jopa olla tuon Pyhän Hengen temppeleitä kukin ainutlaatuisella tavallamme. Virallista papillista parfyymia ei vielä ole lanseerattu.

Hyvä renki, mutta huono isäntä

Keskiviikko 14.9.2011 klo 11.12 - Juha Mattila

Olen kyllästynyt jatkuvaan uutisointiin euromaiden talouskriisistä. Monessakin mielessä. Suomalaisessa politiikassa se on saanut äänestäjien ruotuun paimentamisen makua. Pelotellaan milloin milläkin – viimeksi Suomen uskottavuuden menetyksellä EU-päätöksenteossa – ellei ongelmamaita käydä tukemaan ja vakuusvaatimuksista luovuta.
Valtiontalouksien velkaantumisongelma oli tiedossa rahaliittoon ja yhteiseen valuuttaan lähdettäessä 1990-luvun lopulla. Niin sanottu vakaus- ja kasvusopimus laadittiin estämään budjettialijäämien ja julkisen velan kasvamista EU:ssa. Jos sitä olisi myös noudatettu, ei oltaisi tässä tilanteessa. Pari vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen suuret EU-maat Ranska ja Saksa pyyhkivät sillä – pöytää. Siis kasvattivat oman budjettialijäämänsä sovittua suuremmaksi. Mitä isot edellä, sitä pienet innokkaasti perässä. Ja tässä ollaan.
Tyyli EU:n päätöksenteossa näyttää olevan, että jotain sovitaan ja sitten kaikki tekevät niin kuin itse tahtovat – sopimuksista välittämättä.
Ymmärrän varsin hyvin pienituloisten eläkeläisten, työttömien ja toimeentuloturvalla elävien äänestyskäyttäytymistä. Toimeentulotukea ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen. Eläkeläisille valtiolta heruu muutama kymppi lisää vuosikymmenessä. Piikki lainoittajapankkeihin päin tuntuu olevan loputtomasti auki.
On olemassa varsin koomisiakin piirteitä saanut sanonta: ”kyllä kansa tietää”.  Kansa tietää, että voitot yksityistetään ja tappiot jätetään veronmaksajien maksettavaksi.
Markkinatalouden ja EU:n toiminnalle voisi päinvastoin olla eduksi, että ongelmamaille lainanneiden rahoituslaitosten annetaan kantaa vastuunsa ja tappionsa. Se antaisi viestin, että EU:ssa pankkitoiminnan halutaan olevan terveellä markkinatalouden pohjalla. Ongelmamaiden pelastamisen tapa taas viestii, että yli varojen elämistä ja budjettivajeen kasvattamista voidaan jatkaa. Kriisin ratkaiseminen on tuskallista, koska politiikan ja markkinatalouden roolit eivät ole EU:ssa selkeitä, vaan ne ovat menneet sekaisin.
EU-politiikan ihanteena on ollut ulottaa markkinatalouden lainalaisuudet yhteiskunnan kaikille aloille. Talouskriisin myötä monille on alkanut selvitä, suomalaista sanontaa lainatakseni, että talous on ”hyvä renki mutta huono isäntä”.
Seurakunnat eivät vielä ole talouskriisissä, mutta niiden on katsottava tulevaisuuteen. Rahoituspohja kapenee, yksikkökoko kasvaa ja toiminta muuttuu vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin. Suomalaiseen tapaan hoitaa taloutta kuuluu eläminen ”suu säkkiä myöten”. Talous voi olla parhaimmillaan ”hyvä renki”, joka pakottaa miettimään toiminnan ja organisoitumisen tavan uudelleen.
Isojen organisaatioiden virheitä ei tarvitse toistaa eikä toimintatapoja matkia seurakunnissa. Ensinnäkin asioihin voi reagoida aikaisemmin kuin taloudellisen kuilun edessä. Toiseksi yhteiseen päätöksentekoon ei kannata suhtautua ”poliittisella luovuudella”, vaan näkemällä oman sidosryhmän edun yli yhteinen etu ja sitoutumalla päätöksiin.

Juha Mattila
vs. pastoraalitoimen hiippakuntasihteeri Tampereen tuomiokapitulissa

 

Autoilijan Aurinkolaulu

Keskiviikko 18.5.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Lapsena kävelin kouluun metsän poikki. Mummin ja papan mökillä sain viettää kesiä meren rannalla. Luontoelämykset tallentuivat päiväkirjaan ja syvälle mieleen. Nuorena luonnon suojeleminen tuntui vielä helpolta.

Osallistuin kurssille, jolla opin huomaamaan otsonikadon vaikutukset: Puut kääntävät latvansa pohjoiseen, poispäin tappavasta auringosta. Otsonikerrosta alettiin sittemmin suojella rajoittamalla CFC-yhdisteiden käyttöä. Tällä vuosituhannella meillä on jo suurempia ongelmia.

Länsimainen elämäntapa, johon olemme tottuneet, on luontoa tuhoava ja monille myös epäinhimillinen. Kaiken on tapahduttava nopeasti, ja keskittymiskykymme huononee, aika vähenee, elämä lyhenee. Yksityisautoilun myötä illuusio ihmisen riippumattomuudesta on kasvanut. Ajan itsekin, ja kannan hiilijalanjälkeni kokoista syyllisyyttä.

Ilmastonmuutos ei vielä ole järkyttänyt arkeamme täällä Herran kukkarossa. Osa ihmisistä näyttää jatkavan kauhomistaan patologisen huolettomuuden vallassa, mutta useimmat ovat huolissaan, jopa peloissaan. Pelko on hyödyllinen tunne. Sen tarkoitus on varoittaa vaarasta ja pakottaa toimimaan. Mutta mitä on enää tehtävissä?

Suomen euroviisukin kertoo luonnonsuojelusta. Paradise Oskar laulaa: ”Da da dam”, ja haluaa saada kappaleellaan ihmiset miettimään valintojaan. Hyräily kuvaa välinpitämättömyyttä, johon moni pakenee: Viherpiipertäminen tuntuu turhalta, kun sillä ei voi pelastaa maailmaa.

Monet haluaisivat kuitenkin hidastaa vauhtia ja luopua siitä, mitä eivät elääkseen tarvitse. Maan hiljaisia vaatimattomasti eläviä on paljon, mutta missä viipyy kristittyjen kansanliike ja kirkon näyttävä kampanjointi yksinkertaisemman elämäntavan puolesta?

Franciscus Assisilainen sepitti 785 vuotta sitten Aurinkolaulun. Hän ei ollut moralisti, vaan halusi vain seurata Kristusta ja olla lähellä Luojaa. Hän kulki jalan eikä omistanut mitään, mutta kohtasi kaikessa luodussa Jumalan. Hän otti todesta Jeesuksen sanat: ”Yksikään teistä ei voi olla opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” (Lk 14:33).

Nyt laulaisin Aurinkolaulua näin: Ylistän Sinua, Kaikkivaltias, kaikesta minkä olet tehnyt: luomakunnan kauneudesta ja voimasta, siitä rauhasta, jonka metsä minulle antaa, siitä raikkaudesta, jonka rannan tuuli tuo.
Ja kun ihminen ei enää osaa ylistää, ylistäkööt Sinua veli aurinko, sisar kuu ja tähdet, veli tuuli ja kaikki säät, joilla luotujasi pidät yllä, sisar vesi, hyvin hyödyllinen ja nöyrä, veli tuli, jolla yön valaiset, sisar äitimme maa, joka meitä ravitsee.
Ole ylistetty, Herrani, niistä jotka antavat anteeksi ahneutemme, vaikka näkevät nälkää ilmastonmuutoksen tähden. Ole ylistetty, Herrani, sisarestamme ruumiillisesta kuolemasta, jota yksikään elävä ei voi väistää.
 

Uskallus uuteen

Keskiviikko 12.1.2011 klo 12.56 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Odotan vauvaa. Tulossa on neljäs lapsi meidän perheeseen. Edellinen raskaus päättyi keskenmenoon, ja siksi olen elänyt epävarmuuden aikoja. Olo on yhä epäuskoinen, vaikka laskettuun aikaan on enää muutama viikko: Minäkö synnytän pian uuden vauvan? Onko ihan totta, että sisälläni potkii ihka uusi ihmisihme?

Uskaltautuminen johonkin uuteen yritykseen on kyynisyyden ja nihilismin uhmaamista. Olipa kyseessä uuden työpaikan hakeminen tai uuteen ihmissuhteeseen heittäytyminen, täytyy vastustaa lannistavia ääniä, jotka ulkopuolelta tai sisimmästä nousevat. Joskus on myös revittävä itsensä irti tutuista ja turvallisista mutta tukahduttavista kuvioista. Uuteen uskaltamisella en kuitenkaan tarkoita maanista uusien elämysten kahmimista. Nykyihminen tarvitsee enemmänkin rohkeutta syventyä, pysähtyä ja sitoutua.

Lue lisää »