Kolme pukkia sillalla, kuka niistä on suurin?

Keskiviikko 23.10.2013 klo 12.46 - Hannu Kilpeläinen

Iloisia uutisia Karjalan vanhasta pääkaupungista: kansallisarkkitehtimme Alvar Aallon 1930-luvun loistoluomus, Viipurin kirjasto, on entisöity vuosikymmenien odotuksen jälkeen loistokuntoon.

Torkkelinpuiston valkoinen kaunotar on koko olemassaolonsa aikana palvellut sekä suomalaisia että venäläisiä viipurilaisia alkuperäisessä tarkoituksessaan, kirjastona. Olemme saaneet lukea kirjaston rappeutumisesta. Viimein on löytynyt rahaa ja kulttuurista tahtoa palauttaa kirjasto alkuperäiseen upeaan asuunsa. Tahto on tullut Suomesta, raha pääosin Venäjältä. Eläköön Suomen ja Venäjän rauhanomainen rinnakkaiselo!

Meillä tamperelaisilla ja viipurilaisilla on paljonkin yhteistä kaupunkiemme imagossa ja kulttuuriperinteissä. Tampereen kaunis Metso-kirjasto sijaitsee bulevardimaisen puiston kupeessa, aivan kuten Viipurinkin kirjasto. Viipuri menetti sotien jälkeen maamme toiseksi suurimman kaupungin tittelin Tampereelle, joskin aika ajoin tämä kakkospaikka on mennyt väliaikaisesti Turulle.

Turkulaiset mahtailevat silläkin, että heidän satamakaupunkinsa muistuttaa Viipuria merellisyydessään ja keskiaikaisessa historiassaan. Ja ovatpahan turkulaisetkin hiljattain rakentaneet upean valkoisen kirjastonsa Aurajoen puistomaisemaan. 

Kirkollisesti Viipuria yhdistää Tampereeseen asia, joka sitä Turusta erottaa. Kuningas Kustaa Vaasa lohkaisi vuonna 1554 silloisesta koko Suomen alueen käsittävästä Turun hiippakunnasta itäisen Suomen uudeksi kirkkohallintoalueeksi Viipurin hiippakunnan. Noin 50 vuotta piispanistuin ehti sijaita Porvoossa 1800–1900 -lukujen vaihteessa, kunnes se siirtyi Tampereelle.

Historian kellojen iloista karjalaista kilinää lienee se, että Tampereen piispalla, Matti Revolla, on vahvat viipurilaiset sukujuuret. Myös hiippakunnan ensimmäinen piispa, Paavali Juusten, oli Viipurin poikia.

Viipurista kuuluu huonojakin uutisia. Viime vuosina Viipurin vanhan kaupungin keskiaikaisia rakennuksia on ryhdytty purkamaan uudisrakentamisen tieltä. Syyksi on ilmoitettu, että talot ovat liian huonokuntoisia kunnostettaviksi. Todellinen iso paha susi on kuitenkin liikemiesten bisnesajattelu; arvokkaat keskustan tontit tahdotaan valjastaa tuottavampaan käyttöön. 

Ei siis sen kummempaa kuin mitä Tampereella ja Turussakin on tapahtunut. Vanhojen puutalojen purkamista ryhdyttiin 1970-luvulla kutsumaan turuntaudiksi. Sitä on sairastettu Tampereellakin. Miksi Kyttälän, Amurin ja Tammelan puukaupunkikorttelit hävisivät? Ja mistä taudista kertovat sotien jälkeisten aivoriihien ehdotukset Tampereen raatihuoneen ja Keskustorin Vanhan kirkon purkamisesta?

Niin elävät nyt nämä kolme – Viipuri, Tampere ja Turku. Mutta suurin niistä on se, joka takoo puskutraktorit auroiksi ja taittaa hengenpeistä kauniissa kirjastoissaan harrastaen oman kaupunkinsa menestystä isiensä työtä kunnioittaen.

 

Festarikansaa

Keskiviikko 5.6.2013 klo 11.37 - Hannu Kilpeläinen

 

Suomalaisuudessa on 50 viime vuoden aikana tapahtunut monenlaisia muutoksia. Se näkyy tietysti elinkeinorakenteen muutoksena ja sitä kautta elin- ja koulutustason sekä vaurauden lisääntymisenä, myös sen aikaisempaa tasaisempana jakautumisena.

Muutos on vaikuttanut myös syvälle kansan mentaliteettiin, siihen ennen niin kuuluisaan suomalaiseen elämänmuotoon. Kansaamme ei enää 1960-luvun käsittein samaksi uskoisi. Suomalaisuuden leimallisimpia itsekin uskomiamme mielikuvia oli ennen käsitys suomalaisten metsäläisyydestä, se että kaupungistuessammekin meissä asui pienempi tai suurempi korven raataja.

Käytännössä tämä ilmeni kaupunkiympäristön mieltämisenä välttämättömäksi elannon hankkimisen paikaksi. Oikea suomalainen elämä koettiin vapaudessa maalla, korvessa, esi-isiemme oletetuilla elinpaikoilla. Syntyi maailman elinvoimaisin, omaleimaisin ja suurin kesämökkikulttuuri. Pitkän synkän talven jälkeen kaupunkien kansa luopui vapaaehtoisesti sähköstä, juoksevasta vedestä ja viemäristä. Kesäksi piti päästä kaupunkikaksiosta huteraan lautamökkiin järven rannalle elämään vapaata elämää.

Sosiaalisesti tämä merkitsi kaupunkielämän tiiviin kerrostaloasumisen ja suurten teollisuustyöpaikkojen pakkososiaalisuuden hetkittäistä hylkäämistä ja pääsemistä oman itsensä herraksi omalla pienellä maapläntillä. Mökkinaapureita kyllä oli, joskus liikaakin, mutta pääasiana oli elää yksin, perheensä parissa ja omilla säännöillä.

Niin oli ennen, mutta oli ennen nälkävuosia, huutolaisia ja sotiakin. Miten on nyt? Kaikki tämä autuus on ilmeisestikin tyhjäksi kaluttu, lasihelmiksi havaittu tai yksinkertaisesti oman itsensä huonoon seuraan kyllästytty. Kesämökit ovat yhä säilyneet. Mutta kun ne ovat vähitellen muuttuneet kaupunkiasuntojen mukavuuksin varustetuiksi, on havahduttu, että yksin grillaaminen tai savustaminen ei enää tyydytäkään. Nyt tuo kyrmyniskakansa kokoontuu suurina laumoina festareille, kesätapahtumiin.  Metsien kansasta on tullut festarikansaa.

Muutos on tapahtunut suomalaisuuden sosiaalisuuden käsitteen muuttumisessa. Enää ei haluta eristäytyä kesän ajaksi tai edes kesälomaksi. Nyt haetaan sosiaalista samanlaisuutta, samanmielisiä ystäviä ja yhteisistä harrastuksista kiinnostuneiden seuraa. Festareilla soi tango, rock tai Beethoven. Yhteisöllisyyden nimissä tarjotaan olutfestareita, munamarkkinoita, asuntomarkkinoita, teatterikesää; kaikkialla joku tanssii ja pelit soivat.

Jokaiselle on jotakin ja kaikkialla vannotaan yhteisöllisyyden nimeen: on mahtavaa, että kansa kokoontuu yhteen. Mutta viime kädessä ”järjestetyillä” festareilla joku kokoaa taloudellisen voiton. Useimmat juoksevat vain haavekuviensa perässä ja pettyvät, paahtuvat auringossa tai kastuvat sateessa. Onko mahdollista, että kohta koemme imperiumin vastaiskun: mökkikansa palaa mökeillensä kantamaan vettä järvestä ja onkimaan laiturille. Carnival is over: DBTL?  

Kirjoittaja on mökkikansalainen, jonka kesän kohokohtia on mökkinaapurikaupungin Crusell Festival.

Elämää tamperelaismetsässä

Keskiviikko 28.3.2012 klo 11.02 - Hannu Kilpeläinen

Tampereellakin on oikeita metsiä, niin työn, tehtaiden ja urbaanin asfaltin kaupunki kuin se onkin. Tai ainakin oli. Suurimmat metsämme taitavat olla Teiskossa, siellä mitä lapsuudessani kutsuttiin ulkomaaksi. Niin kaukana se oli entisajan kulkuvälineiden ja asiapohjaisen liikkumisen aikana.

Oma metsäni oli ja on Vihinojan suistosta Rantaperkiöön ja Härmälään Viikinsaaren kohdalle sijoittuvalla Pyhäjärven eteläisellä rantakaistaleella. Lapsuudessani kutsuimme sitä Enkkavaaran metsäksi. Siellä sijaitsi Enqvistin patruunan huvila. Siitä kai nimi.

Pojankollina leikimme siellä inkkaria ja länkkäriä Hukkilan Penan, Pikku-Matin, Viljasen Penan, Savilahden Masan, Virtasen Pertin, Näsin Juhan, Kuisman poikien ja monen muun kaverin kanssa. Siellä on vieläkin Rauhankallio, jonne pelastautuneena eivät inkkarit voineet ampua nuoliaan tai länkkärit luotejaan. Silloin Rauhankalliolle täytyi kiivetä, nyt se näyttää paljon pienemmältä.

Elämä Enkkavaaran metsässä kertoo luokkayhteiskunnasta, muutoksesta, tamperelaisesta sosiaalihistoriasta, kunnallisesta kaavoittamisesta ja esikaupunkieläjien luonnonkaipuusta. Viime vuosisadan alussa Enkkavaaraan Pyhäjärven rannalle nousi tehtaanpatruunoiden ja muun herrasväen huviloita. Ranta oli valloitettu. Pikkuhiljaa huvilat rappeutuivat ja hiljenivät. 1950-luvulla Enqvistin huvilassa asui enää yksi vanha ruotsia puhuva täti, joka pukeutui aina mustiin ja jota me kutsuimme noitsuksi.  Luokkayhteiskunnan ylärakenteen väistyessä Rantaperkiöön ja Härmälään rakennettiin rintamamiestaloja,  Valmetin työläisille kerrostaloja ja pikkiriikkisen kovemmankin rahan omakotitaloja. Härmälässä ja Rantaperkiössä asui 1950-luvulta alkaen ihan oikea sekalainen seurakunta.

Enkkavaaraan nousi samaan aikaan kommunistien kulttuuritalo Lepola. Vihinojan suiston tuntumassa oli demareiden työväentalo ja sen naapurissa Voiman osuusliike, jossa oli oikein lihakauppakin.  Vuosi syntymäni jälkeen rakennettiin Enkkavaaran lähituntumaan Härmälän seurakuntatalo, jonka sali toimi kirkkona aina 1970-luvun alkuvuosiin asti. Näillä taloilla ja tanhuvilla Rantsun ämmät saivat pitkäksi aikaa jutunjuurta siunaillessaan sellaisia suuria tapahtumia kuin että oikein tuomiorovastin poika oli ruvennut riiailemaan Virtasen Pirjon kanssa.

Koivukujan ja Nuolialantien välissä sijaitsi ruohopohjainen jalitsukenttä, jota  kiersi hiilimurskaratainen juoksurata. Kesäisin siellä harjoitteli Rantaperkiön Isku. Talvella  kentälle jäädytettiin luistinrata ja pystytettiin kaukalo, jossa Tappara keräsi jääkiekkolahjakkuudet riveihinsä. Minäkin siellä pelasin, tein eka pelissä kaksi maalia.  Siihen tähteyteni loppuikin.  Mutta kasvoi siellä todellisia tähtiä liigahuipulle ja maajoukkueeseenkin, kuten Kuisman Ilpo, Haapalaisen Hannu, Mäkisen Pekka ja Seppo ja Kaonpään Esko. Rantaperkiössä oli kaikille kaikkea, oli taloa, tekijää ja tapahtumaa.

Enkkavaaran kupeessa pihoilla ja niityillä ja itse metsässäkin elettiin todellista elämää. Turpiin tuli niin porvareille kuin kommareille ja demareillekin.  Seurakuntatalon poikailtoihin ja partioon menijät saivat kuulla rääpimistä samoin kuin Lepolan pioneereihin askeltavat kommarit. Mutta Enkkavaarassa oli se Rauhankallio, jonne me kaikki kakarat juoksimme turvaan. Ja olimme yhtä, nääs.

Tampereen kaupunki on nyt kaavoittanut Enkkavaaran puistoksi, jota halkovat valaistut ulkoilureitit. Pyhäjärven parhaat ranta-alueet ovat koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja sauvakävelijöiden paratiisia. Poissa ovat ranta-alueen valloittaneet patruunoiden huvilat yksityismaineen: eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.

Ei ennen ollut paremmin kuin nyt. Ennen oli erilaista. Enkkavaara on ikuista. Luojalle kiitos.

Kirjoittaja on rantaperkiöläinen aboriginaali ja teologian tohtori