Kolumnit

Uusimmat kommentit

Papin parfyymiKorhonen Pentti  15.2.2014 21.15
Papin parfyymiTampereen Kirkkosanomien toimitus  26.11.2013 10.57
Papin parfyymibirgitta rantala  4.11.2013 17.42
Kestääkö se niin kauan?Helena Nuutinen  9.9.2013 15.08
Kestääkö se niin kauan?Liisa Haanpää  16.8.2013 22.28

Kirje pyhälle Nikolaokselle

Keskiviikko 7.12.2011 klo 13.50 - Juha Mattila

Nykyään lapset lähettävät joulupukille lahjalistoja. Minä taas ajattelin lähettää toivelistan joulupukin esikuvalle, Smyrnan piispalle Pyhälle Nikolaokselle.

Toivelista on sikäli helppo, että sen toteuttamisesta ei synny ekologista selkäreppua: se on hiilineutraali eikä se tuhlaa luonnonvaroja. Toisaalta, koska se koskee ihmisten yhteisöä, kirkkoa, toiveet taitavat olla ”haasteellisia”.

Olen huolissani kirkkomme työntekijöistä. Näyttää siltä, että kirkko potee ikään kuin masennusta organisaationa. Kaikki käyrät näyttävät alaspäin. Työntekijät elävät tarinan keskellä, jonka loppu ei häämötä onnellisena. Tarinoista tulee helposti identiteetin rakennusaineita yhteisöissä. Ne ovat työyhteisöjen työntekijöiden sisäistä puhetta itselleen.

Toiveeni on, että kirkko löytäisi näyn, siis tarinan, joka mielessä työntekijät voisivat uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ja jaksaisivat tehdä työtä motivoituneesti.

Luterilaisuuteen kuuluu tietty moniarvoisuus. Yksimielisyys ja kirkon yhteinen ääni löytyvät vain sitä kautta, että erilaiset mielipiteet ja näkemykset voidaan tuoda esiin ja niistä pystytään keskustelemaan. Keskustelukulttuuri kirkossa on jotenkin vinoutunut. Sille on ominaista oikeassa olemisen tarve sekä pikku- ja ääriryhmien esiintyminen kirkon äänenä.

Tavallinen kirkon jäsen on perin hukassa seuratessaan kirkossa käytävää keskustelua. Postmodernin yhteiskunnan kansalaisena hän samanaikaisesti kaipaa moniäänisyyttä ja vapautta ajatella, mutta samanaikaisesti haluaa olla selvillä, mitä kirkko opettaa ja ajattelee.

Toiveeni on, että kirkko selventäisi tavalliselle kaduntallaajalle, kuka käyttää sen ääntä silloin kun se on tarpeen.

Seurakunnissa on laitettu paljon työaikaa erilaisiin kehittämis- ja tulevaisuustyöskentelyihin. Niiden avulla on yritetty uudistaa kirkon työtä ja hahmottaa tulevaisuutta. Konkreettista uutta on saatu aikaan vähän. Miksi? Uudistusten pohjana on ollut mielikuva toimintaympäristöstä – siis yhteiskunnasta – jota ei enää ole.

Samaan aikaan jäykät rakenteet kirkossa ylläpitävät vanhaa kulttuuria ja estävät työntekijöitä, erityisesti nuoria, itsenäistymästä ja toimimasta. Innovaatiot, uudet työtavat, syntyvät lähes aina sattumalta ja kosketuspinnassa asiakkaisiin.

Toiveeni on, että voimavaroja laitettaisiin enemmän työskentelyyn, jossa etsitään kirkon työtapoja tässä ajassa.

Viimeinen toiveeni on, että kirkko ymmärtäisi elävänsä maailmassa, joka on perin toisenlainen kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Elämme yhteiskunnassa, jolle on ominaista muutos eikä pysyvyys, kriittinen ajattelutapa oikeaoppisuuden sijaan ja jossa yksilö on olemassa ennen yhteisöä eikä yhteisön osana.

Tämä maailma on moniarvoinen eivätkä ihmiset välttämättä tarvitse kirkkoa henkisyyteen tai  jumalasuhteen välittäjänä. Tämä on maailma, jossa vallitsevat vastavuoroisuus ja itseohjautuvuus, jota hallitsee markkinakäyttäytyminen ja elämyksellisyys. Tätä maailmaa sanotaan postmoderniksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulupukki, Pyhä Nikolaos, kirkon työntekijät, organisaatio, moniarvoisuus, luterilaisuus, kirkon yhteinen ääni

Energiaa ytimestä

Keskiviikko 23.11.2011 klo 15.12 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Rikkonaisen yön jälkeen kahvinkeittimen ääressä mietin, minne kaksi kolmesta tutista on taas kadonnut, ja missä välissä jaksaisin lähteä kauppaan. Mieleen tunkee jokin kuva aamuöisestä unesta. Yritän saada siitä kiinni. Pimeä tulee pian uudestaan, mutta nukkua ei saa vielä moneen tuntiin. Muistan sukulaistytön, joka sanoi mummolle: ”Jos sullon huumorintajua, käytä sitä nyt!”

Kahvilan seinällä houkuttelee ”Rakkaus ja tietoisuus” -konferenssin mainos. Voikohan siellä löytää yhteyden elämän voimavirtoihin? Vai pitäisikö matkustaa halaamaan äiti-Ammaa? Kiminkinen kuulemma puhuu ihmisen elämästä, vaikkakin erikoisella tyylillä: Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat.

Jokaisessa meissä asuu pieni kiminkinen, joka puhuu suoraan. Oman itsensä kuuntelemiseen saa antaa aikaa. Ne tunteet, joita ihminen ei huomaa tuntevansa, eikä siis ole niistä tietoinen, voivat vaikuttaa tuhoisasti omaan terveyteen ja ihmissuhteisiin. Yhteys tiedostamattomaan taas antaa ihmiselle energiaa. Tiedostamaton ilmentää itseään koko ajan mielikuvina, ruumiin tuntemuksina, unina ja myös tekoina.

Oman sisäisen maailman kohtaamista tulee välteltyä kuin hammaslääkäriin menoa. Itsensä voi unohtaa joka ilta television ääressä, katsella toisten elämää ja illuusioita mieluummin kuin oman elämänsä kuvia. Useimmiten ihminen löytää voimanlähteille vasta äärimmäisen kivun kautta.  Filosofi ja psykoanalyytikko Martti Siirala on havainnut, että on aivan kuin jokaisella olisi oma sisäinen puolustaja, joka auttaa ihmistä löytämään oman tiensä. Hän on myös ihmetellyt, mikä tai kuka se mahtaa olla. Vastaisin sen olevan Jumalan Henki, hänen joka meidät on luonut, ja josta elämä ja kaikki luovuus on lähtöisin.          

Yltäkylläistä elämää ei voi ostaa rahalla. Monet elämää rikastuttavat asiat ovat ilmaisia, mutta eivät automaattisia. Johtolankoja ja värikarttoja voi löytyä taiteesta tai omista unista. Uniaan muistelemalla voi saada yhteyden omiin tunteisiinsa ja nähdä kirkkaasti ne yksinkertaiset totuudet, jotka valveilla ollessaan on sivuuttanut. ”Nykyihminen toteuttaa itseään kokonaisena vain unissaan”, väitetään surrealismin manifestissa, joka on julkaistu Ranskassa jo vuonna 1925.                             

Psykohistorioitsija Juha Siltala on todennut, että elämme turbokapitalistisessa yhteiskunnassa, joka kieltää heikkouden ja tarvitsevuuden. Voimme siis palvella toisiamme parhaiten nöyrtymällä, niin että paljastamme olevamme tarvitsevia ihmisiä, kertomalla elämän kurjuudesta ja riemusta ja myös siitä pahasta, mitä jokaisen sisällä on. Olen huomannut, että ihmisten yksityisimmät kokemukset ovat kaikille yhteisiä, ja niiden jakamisen kautta syntyy yhteys ihmisten välille.

Jos kukaan ei anna lupaa olla ihminen, Jumalakin käy tarpeettomaksi. Vain ihminen voi tarvita ja kaivata Jumalaa. Vaikka haluaa tuntea itsensä paremmin, ei tarvitse olla oman onnensa seppä. Silloin tällöin laitan CD-soittimeen Suomen lasten Raamatun, vaikka aamupalan ajaksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Jeesuksen puhetta, sillä hän tuntee ihmisessä vaikuttavat voimat ja näkee sydämeen. Hänen puheensa on rehellistä ja ravitsevaa, ja lapsetkin tykkäävät.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rakkaus, tietoisuus, itse, raamattu, heikkous, tie

Orjia ja talkoita

Keskiviikko 9.11.2011 klo 15.06 - Lassi Saressalo

 Tämä vuosi on Euroopan unionin nimeämä vapaaehtoistyön vuosi. Erityisesti keskieurooppalaiset yhteisöt ovat pyrkineet kampanjoimaan ja saamaan ihmiset liikkeelle suuntaamaan toimintatarmonsa yhteisiin toimintoihin, joiden perustana on se, etteivät henkilöt saa työstään taloudellista korvausta.

Meille suomalaisille vapaaehtoistyö ei ole millään lailla vierasta. Suomalaiseen yhteiskuntakulttuuriin on aina kuulunut yhdessä tekemisen ajatus; talkootyö on meille itsestäänselvyys. Tässä mielessä eroamme eteläisemmistä naapureistamme, joiden on siis kampanjoitava vapaaehtoistyön puolesta. Miksi näin?

Ehkäpä siksi, että suomalainen ja pohjoismainen elämänmuoto on perustunut pitkälti vapauden perustalle, jossa kukin vastaa itsestään ja samalla hoitaa vapaaehtoisesti yhteisiä asioita. Näin on syntynyt vaikkapa kunnallishallinnon pitkä vapaaehtoisperinne.

Muualla Euroopassa feodalismi syveni 1700-luvulla niin, että talonpoikaisto sidottiin isäntiinsä, omistajiinsa ja syntyi maaorjien luokka. Ja herrat päättivät kaikesta kaikkien puolesta. Samaan kulttuuriseen ilmiöön liittyy myös jokamiehenoikeus, oikeus kulkea toistenkin mailla ja nauttia luonnon antimista. Se on osa pohjoismaista vapautta, mutta monille muille vieras ilmiö.

On vaikea kuvitella, että virallisesti orjuus poistui vasta puolitoistasataa vuotta sitten, Venäjältä 1861 ja Yhdysvalloista pari vuotta myöhemmin. Vai poistuiko? Viime vuosien tiedot ympäri maailmaa tietävät valitettavasti kertoa, että itse asiassa orjuus on vain lisääntynyt ja kymmenet miljoonat ihmiset elävät vailla vapautta.

Viitteitä tällaisesta on nähty myös Suomessa muun muassa naiskaupan muodossa, eivätkä kiinalaiset kivimiehet tai parin euron tuntipalkalla uurastavat rakentajatkaan juuri kaukana orjan asemasta ole. Orjakauppa Afrikassa ja Lähi- ja Kaukoidässä on tosiasia, jota ei voi kiistää.

Tämä juttu lipsahti ehkä tahtomattani pakkotyöhön vapaaehtoistyön sijasta. Seurakunnallinen vapaaehtoistyö on kaikkialla tunnettu ja tunnustettu yhdessä tekemisen muoto. Kymmenet ja taas kymmenet seurakuntalaiset ahertavat aluetyössä, hyväntekeväisyydessä, kirkkopalvelujen avustajina, kuka missäkin oman halunsa ja harrastuksensa mukaisesti. He saavat palkakseen tyydytyksen siitä, että tekevät toisille sen minkä haluaisivat toisten heille itselleen tekevän.

Kuitenkin me onnettomat seurakuntien hallinnossa edellytämme, että toiminta, johon olemme vapaaehtoisesti hakeutuneet, tuottaisi meille aineellista hyötyä kokouspalkkioiden muodossa. Miksi emme luopuisi niistä, miksi emme poista budjetista kokouspalkkioita ja suuntaa niitäkin varoja vaikkapa virolaisten ystävyysseurakuntien tukemiseen. Miksi emme tee ihan oikeata vapaaehtoistyötä?

No, onneksi seurakunnalliset luottamushenkilöpaikat nyt vähenevät ja sen mukana myös kokouspalkkiomomentit pienenevät.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vapaaehtoistyö, talkootyö, feodalismi, jokamiehenoikeus, orjuus, naiskauppa, hyväntekeväisyys, seurakuntien vapaaehtoistyö

Onko kirkolla uskottavuutta

Keskiviikko 26.10.2011 klo 17.45 - Juha Mattila

Kirkko uudistuu jatkuvasti. Uudistuminen on nopeutunut. Uudistuminen ja muuttuminen tulee näkyväksi ja konkreettiseksi, kun jotain isompaa, esimerkiksi seurakuntajakoa, aiotaan muuttaa. Monien on vaikea ymmärtää tätä muutosta, koska kirkko edustaa heille jotain pysyvää.

Kirkon muutos on osa suurempaa muutosta yhteiskunnassa. Yksi näkyvä ilmenemismuoto on perinteisten instituutioiden kriisi. Kyse on paljolti uskottavuudesta. Se, että joku on, ei enää riitä. Paikka muuttuvassa maailmassa pitää ansaita ja perustella.  Vertailukohdan asettaa toinen iso instituutio, puolustusvoimat. Joku sanoi taannoin, että se on onnistunut kirkkoa paremmin uhkakuvansa markkinoinnissa kansalaisille.

Kirkon olemassaolon perustelemista vaikeuttaa, että ei näytä vallitsevan yhteisymmärrystä, millaista tulevaisuuden kirkkoa rakennamme  – miten kirkon työn ja roolin pitäisi muuttua. Jokin utuinen hahmo on;  jotain modernimpaa ja tämän ajan ihmistä puhuttelevaa. Mutta mitä, siitä selkeä yhteinen näky on kadoksissa.  Kun näkyä ei ole, yritetään tehdä sinänsä uudenaikaisia ja tarpeellisia asioita: mennään nettiin, uusitaan milloin mitäkin; seurakuntarakennetta, hallintoa, jumalanpalvelusta, virsikirjaa ynnä muuta.

Kirkon uskottavuuden perustelua ei myöskään auta, että sen toiminta mediassa ei aina luo selkeyttä. Kirkossa on asiansa osaavia media-ammattilaisia. Ongelma on, etteivät ihmiset tiedä, kuka kirkon ääntä käyttää. Tässä tyhjiössä kuka milloinkin pyrkii käyttämään tilannetta omiin tarkoitusperiinsä. Minua kiukuttaa aina, kun jokin kristillinen ääriryhmä tai puoluejohtaja pyrkii julistamaan oman näkemyksensä kirkon ääneksi.

Kirkon uskottavuuteen vaikuttaa myös yhteiskunnassamme vallitseva paradoksi. Ihmiset näyttävät haluavan, että yhteiskunta olisi moniarvoinen, mutta samalla he odottavat ja olettavat, että kirkolla on selkeitä eettisiä kannanottoja. Tietoisuus luterilaisesta opista on ohentunut siten, että kirkon opetusta etiikasta ei enää tunneta. Luterilainen etiikka on erilaista verrattuna esimerkiksi islamilaiseen. Meillä ei ole sääntökirjoja, joista voisi hakea toimintatavan jokaiseen tilanteeseen. Päinvastoin, kukin kristitty sen hetkisessä eettisessä valintatilanteessa harkitsee itse yleisen moraalitietoisuuden, kymmenen käskyn, rakkauden kaksoiskäskyn ja vuorisaarnan pohjalta, mikä on oikein – ja vastaa myös tekemisistään Jumalan edessä.

Kolmas uskottavuuteen vaikuttava kysymys on se, että kirkosta keskusteltaessa ei aina keskustella kirkosta. Näyttää siltä, että keskustelu kirkon kannasta suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen on kantanut ja antanut areenan jollekin keskustelulle, jota ei voida käydä yhteiskunnassa. Sama näyttää olevan tapahtumassa paikallisidentiteetin kohdalla. Jos kuntarakenne muuttuu edes osallakaan tarkoitetusta vauhdista, kirkosta tulee tärkeä paikallisidentiteetin ilmentäjä. Se näkyy myös seurakuntarakennekeskustelussa.

5 kommenttia .

Papin parfyymi

Tiistai 11.10.2011 klo 14.26 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Naispapit saavat vihdoin uuden työasun. Tai virallisemmin: Naispuoliset papit saavat uuden virkapuvuston. Kyse on vaatteista, joita papin tulee käyttää juhlissa, esimerkiksi hautajaisissa, ristiäisissä ja häissä. Uudet vaatteet näyttävät ainakin kuvissa olevan istuvammat ja kauniimmat kuin entiset. Niitä voi nähdä pappien yllä ensi vuoden puolella. Puvuston nimi on Valonlähde.
Vanha papinpuku, jota on suunnittelijansa mukaan nimitetty Vuokoksi, on minulle ollut vieras ja raskas asu, kuin haarniska. Olen arvellut, että puvun tarkoituksena on ollut saada naiset näyttämään miehiltä ja toisaalta suojata miesten katseilta. Uusi asu on vakuutus siitä, että naisen ei tarvitse peitellä naisellisuuttaan papin virassa. Toisaalta naispappi voi jatkossa käyttää juhlissa housuja hameen sijaan, mikä tekee asusta ajanmukaisen ja talvisäissä käytännöllisemmän.
Me täällä kylmän ja pimeän piirissä olemme vakavia ja tehokkaita työntekijöitä, sitkeitäkin.  Naisenkin pitää täällä olla miehekäs. ”Alppien pohjoispuolelta alkavat miesten valtakunnat, ja täällä tytötkin ovat miehiä”, toteaa virolainen kirjailija Viivi Luik, joka kertoo uusimmasta romaanistaan Suomen Kuvalehdessä. Mutta vaikka nainen täällä yrittää hoitaa työnsä asiallisesti ja hartaudella, hän saa aina joltain kuulla olevansa tyttö. Tytöttely latistaa ja saa naispapin yrittämään entistä tiukemmin.
Suomen kirkon palveluksessa on jo 23 vuoden ajan ollut naispappeja. Joukossamme on monia vahvoja naisia ja pullantuoksuisia äitihahmojakin. Mutta ainakin nuorempia on ollut helppo säikytellä vähättelemään naisellisia lahjojaan. Kirkkomme on edelleen hyvin miehekäs.
Intuitiivinen herkkyys, kauneudentaju ja toisaalta myös käytännöllisyys ja sosiaalisuus ovat usein naisten vahvuuksia. Kun naiset ovat uskollisia omalle työnäylleen ja tavalleen toimia, heidän työnsä kantaa hedelmää. Myös jokaisen miehen persoonallisuudessa on naisellinen puoli. Eri asia on sitten se, kuinka mies itse sen hyväksyy, ja kuinka hyväksyttyä on sen näyttäminen ja käyttäminen.
Unessa ostin nunnilta hajuvettä. Toisen tuoksun nimi oli Rauha ja toisen Hiljaisuus. Uni sai minut huomaamaan kaipaukseni syventymiseen ja toisaalta aistillisuuteen. Hengellinen ja aistillinen eivät sulje toisiaan pois, vaan kuuluvat yhteen. Sielua ei voi sahata irti ruumiista, vaikka se varmaan ratkaisisi monta ongelmaa.
Paavali kirjoittaa Kristuksen tuntemisen tuoksusta, jota evankeliumin julistajat levittävät (2.Kor.2:14). Kristuksen tuoksuinen ihminen kertoo omalla olemuksellaan Jumalan armosta. Hän on armahdettu ja vapautettu mutta edelleen syntinen ihminen. Hänessä vaikuttaa Jumalan Henki, joka synnyttää uskoa, toivoa ja rakkautta.
Me vajavaiset ihmiset saamme jopa olla tuon Pyhän Hengen temppeleitä kukin ainutlaatuisella tavallamme. Virallista papillista parfyymia ei vielä ole lanseerattu.

3 kommenttia . Avainsanat: naispappien uusi virka-asu, naisellisuus, tytöttely, miehekäs kirkko, hengellinen, aistillinen, tuoksu

Kaikki muuttuu

Keskiviikko 28.9.2011 klo 17.25 - Lassi Saressalo

Kaikki muuttuu, ei entiselleen kai mikään jää. Näin laulaa renkutettiin takavuosina iskelmässä ja näinhän se toki on.

Olen työssäni jatkuvasti tekemisissä ihmisten ja toimintojen kanssa, jotka tuntevat elävänsä ympäristön muutoksen paineessa. Kulttuuriympäristöaktivistit ovat ahkerasti liikkeellä miettimässä, miten voisivat estää tai hidastaa miljöön muuttumista, kauhistelevat kaavoittajia ja hakevat ideaalikuvaa ympäristölle, joka olisi kaupungissakin maalaismainen, rauhallinen, kaunis, yhteisöllinen, viihtyisä.

Muutosta vastustetaan myös usein muutoksen vastustamisen vuoksi. Käsitteestä suojelu on tullut ei-liikkeen tunnus – toiset haluavat sen vaihtaa käsitteisiin hoito tai vaaliminen. Pysäytetäänkö vaiko hallitaan muutos.

Mitä tässä pelätään, mitä tässä kaivataan? Olisiko Tampereen Amuri ollut jätettävä sellaiseksi kuin se viime vuosisadan alussa rakennettiin? Ulkovessoineen, ämpärivesineen mennen tullen ja yhteiskeittiöineen. Vai olisiko se pitänyt säilyttää ulkoapäin entisenä, mutta sisältä modernisoituna harvojen siihen taloudellisesti pystyvien unelmamiljöönä?

Muutos on väistämätön. Nykyistä kulttuuriympäristöajattelua vaivaa valitettava historiattomuus, nähdään vain entinen ja nykyinen, ei kuroteta tulevaisuuteen. Aivan varmasti nykyamurilainen lapsi tuntee kotitanhuansa yhtä omaksi kuin Linnan mustarakkauslaiset tai Vallikadun lapset Pispalassa omaksuvat katunsa yhtä omakseen kuin Viidan moreenilaiset.

Juuri tällä kohtaa tekstiä Pendolino – nyt aikataulun mukaisesti – ohittaa Hämeen linnan. Eivätpä sen rakentajat osanneet arvata, että rautahepo viilettää ohi parhaimmillaan pariasataa tunnissa, tekee matkan Hämeenlinnasta Helsinkiin (jota silloin ei vielä ollut) 63 minuutissa; siihen aikaan matkaan meni parhaimmillaankin puolisen viikkoa. Nyt kyllä junanvaunussa nousee äläkkä, jos saavumme perille enemmän kuin viisi minuuttia myöhässä. Ovatko nuo minuutit elintärkeitä, ilmeisesti ovat. Aikakäsityskin muuttuu. Kaikki muuttuu.

Edessä on illalla pidettävä seminaaritapahtuma, jossa mietiskellään Tampereen seurakuntarakenteen muutosprosessia. Pitkin alkukuuta on tullut kutsuja mitä erilaisimpiin tapaamisiin mitä erilaisimpien muutosvaihtoehtojen esiintuomiseksi. On yhden, neljän tai viiden, löytyy kuuden, seitsemän tai kymmenen seurakunnan kannattajia, löytyy ”mikään ei saa muuttua” -ryhmittymä tai ”kaikki uusiksi” -intoilijoita. Asia tuntuu olevan kirkko- ja seurakuntapoliitikoille mahdottoman tärkeä. Mutta onko tämä muuttumisen problematiikka seurakuntalaisten ja muiden tamperelaisten kannalta sittenkään niin tärkeä kuin toisillemme uskottelemme? Sitäpä sopii kysyä.

Eiköhän kuitenkin ole keskeistä, että kirkollinen työ, sielunhoito, armon ja lohdutuksen sanoma, ihmiselämän syklin rituaalit, sosiaalinen lähimmäisapu on sitä, mitä tamperelainen kirkolta ja sen palvelijoilta haluaa – ei seurakuntapolitiikkaa.

Kommentoi kirjoitusta.

Hyvä renki, mutta huono isäntä

Keskiviikko 14.9.2011 klo 11.12 - Juha Mattila

Olen kyllästynyt jatkuvaan uutisointiin euromaiden talouskriisistä. Monessakin mielessä. Suomalaisessa politiikassa se on saanut äänestäjien ruotuun paimentamisen makua. Pelotellaan milloin milläkin – viimeksi Suomen uskottavuuden menetyksellä EU-päätöksenteossa – ellei ongelmamaita käydä tukemaan ja vakuusvaatimuksista luovuta.
Valtiontalouksien velkaantumisongelma oli tiedossa rahaliittoon ja yhteiseen valuuttaan lähdettäessä 1990-luvun lopulla. Niin sanottu vakaus- ja kasvusopimus laadittiin estämään budjettialijäämien ja julkisen velan kasvamista EU:ssa. Jos sitä olisi myös noudatettu, ei oltaisi tässä tilanteessa. Pari vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen suuret EU-maat Ranska ja Saksa pyyhkivät sillä – pöytää. Siis kasvattivat oman budjettialijäämänsä sovittua suuremmaksi. Mitä isot edellä, sitä pienet innokkaasti perässä. Ja tässä ollaan.
Tyyli EU:n päätöksenteossa näyttää olevan, että jotain sovitaan ja sitten kaikki tekevät niin kuin itse tahtovat – sopimuksista välittämättä.
Ymmärrän varsin hyvin pienituloisten eläkeläisten, työttömien ja toimeentuloturvalla elävien äänestyskäyttäytymistä. Toimeentulotukea ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen. Eläkeläisille valtiolta heruu muutama kymppi lisää vuosikymmenessä. Piikki lainoittajapankkeihin päin tuntuu olevan loputtomasti auki.
On olemassa varsin koomisiakin piirteitä saanut sanonta: ”kyllä kansa tietää”.  Kansa tietää, että voitot yksityistetään ja tappiot jätetään veronmaksajien maksettavaksi.
Markkinatalouden ja EU:n toiminnalle voisi päinvastoin olla eduksi, että ongelmamaille lainanneiden rahoituslaitosten annetaan kantaa vastuunsa ja tappionsa. Se antaisi viestin, että EU:ssa pankkitoiminnan halutaan olevan terveellä markkinatalouden pohjalla. Ongelmamaiden pelastamisen tapa taas viestii, että yli varojen elämistä ja budjettivajeen kasvattamista voidaan jatkaa. Kriisin ratkaiseminen on tuskallista, koska politiikan ja markkinatalouden roolit eivät ole EU:ssa selkeitä, vaan ne ovat menneet sekaisin.
EU-politiikan ihanteena on ollut ulottaa markkinatalouden lainalaisuudet yhteiskunnan kaikille aloille. Talouskriisin myötä monille on alkanut selvitä, suomalaista sanontaa lainatakseni, että talous on ”hyvä renki mutta huono isäntä”.
Seurakunnat eivät vielä ole talouskriisissä, mutta niiden on katsottava tulevaisuuteen. Rahoituspohja kapenee, yksikkökoko kasvaa ja toiminta muuttuu vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin. Suomalaiseen tapaan hoitaa taloutta kuuluu eläminen ”suu säkkiä myöten”. Talous voi olla parhaimmillaan ”hyvä renki”, joka pakottaa miettimään toiminnan ja organisoitumisen tavan uudelleen.
Isojen organisaatioiden virheitä ei tarvitse toistaa eikä toimintatapoja matkia seurakunnissa. Ensinnäkin asioihin voi reagoida aikaisemmin kuin taloudellisen kuilun edessä. Toiseksi yhteiseen päätöksentekoon ei kannata suhtautua ”poliittisella luovuudella”, vaan näkemällä oman sidosryhmän edun yli yhteinen etu ja sitoutumalla päätöksiin.

Juha Mattila
vs. pastoraalitoimen hiippakuntasihteeri Tampereen tuomiokapitulissa

 

1 kommentti . Avainsanat: talouskriisi, euromaat, velkaantuminen, pankkitoiminta, äänestyskäyttäytyminen, seurakuntien tulevaisuus, sitoutuminen, yhteinen etu

Pelkopuheita

Keskiviikko 31.8.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Sain kutsun ystäväni synttäreille ja ilmoitin, että tulen juhlimaan. Juhlapäivän lähestyessä aloin jarrutella. Mietin, kannattaisiko lähteä. Vähättelin juhlien merkitystä ja tein listaa kaikista mahdollisista esteistä. Huomasin jännittäväni vanhojen tuttujen tapaamista. Olin ollut pitkiä aikoja lasten kanssa kotona ja tajusin nyt, että erakoituminen on hyvällä alulla.

Toisten ihmisten kanssa ei ole aina helppo olla, mutta yhteys toisiin on elintärkeä.

Yksi ystävistäni on irakilainen muslimi ja tullut aikoinaan Tampereelle pakolaisena lapsuudenperheensä mukana. Olen kyläillyt lasten kanssa hänen kodissaan ja tutustunut hänen perheeseensä ja sukuunsa. Olen syönyt hänen leipomaansa herkullista pitsaa ja juonut makeaa teetä. Hän soittaa silloin tällöin, kysyy mitä minulle kuuluu ja hymyilee aina iloisesti tavatessamme.

 Häntä en pelkää, koska tunnen hänet. Silti uutiset terrorismista ovat saaneet minut suhtautumaan pelokkaasti muslimeihin yleensä. Eikä pelossa ole mielestäni mitään hävettävää. Tunnetta ei saa koskaan tuomita vääräksi. Mutta tunteet pitäisi tunnustaa, tunnistaa, ja niistä pitäisi jopa puhua.  Ennakkoluulot maahanmuuttajia kohtaan eivät ole syntyneet tyhjästä. Peloista ja ennakkoluuloista toisia kohtaan pitäisi voida puhua leimautumatta vihamieliseksi tai sivistymättömäksi.

– Tuntuu, että maailma menee niin nopeesti, huokaa poikani.

– Ja että itekki kuolee. Eikä tiedä mitä sitte tapahtuu.

 Sanon, että on hyvä, kun puhutaan yhdessä näistä huolista. Kerron, että Jeesus lupasi olla vastassa taivaan kodissa.

– Mutta ei siitä voi olla varma, onko se totta, poika sanoi.

– Ei niin. Voi vaan rukoilla, että vois luottaa siihen, ja että huoli helpottaisi. Taivaassa ei ole mitään pahaa eikä surullista.

– Miks pitää olla sotia? Miks pitää olla edes eri maita, eikö kaikki vois olla samaa, poika miettii.

– Mulla on myös huoli, että tapahtuu joku onnettomuus.

Kyselen, pelottaako lähteä taas kouluun pyöräilemään.

– Ei. Ei aamulla pelota. Illalla vaan tuntuu.

Rukoilen vielä iltarukouksen pojan kanssa. Pyydän, että Jeesus siunaisi häntä tänä yönä ja suojelisi sitten, kun on taas lähdettävä kouluun.

Jos ei ole toista, joka kuulee pelon ja ottaa sen vastaan, puolustautumisesta tulee tärkeää. Pelko muuttuu vihaksi ja hyökkäys parhaaksi puolustuskeinoksi. Siksi suosittelen väkivallan ja kaiken pahan olon ehkäisyyn pelkopuheita. Rohkeutta puhumiseen kyllä tarvitaan,  ja rohkaisijoita.

Lähdin synttäreille. Tosin ennen toisten tapaamista minun piti vahvistaa itseäni. Tein sen pohtimalla, kuka olen, millaisessa elämäntilanteessa nyt olen, ja miksi olen sellainen kuin olen. Onnittelukorttiin kirjoitin Eeva Tikan runon, joka alkaa näin: ”Jos suru tulee siitä, että tietää, ja pelko siitä, ettei tiedä, on ilon oltava ovela mahtuakseen mukaan”.

1 kommentti . Avainsanat: Yhteys, ennakkoluulo, luottamus, viha

Tuulahdus Turusta

Torstai 18.8.2011 klo 13.56 - Lassi Saressalo

Suomen Kotiseutuliiton, nykyisen työnantajani, vuotuiset Valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin tänä vuonna Turussa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Tapahtumapaikkana oli Turun keskiaikainen Vanha Suurtori, jonne jo varhaisena keskiaikana tulivat eurooppalaiset vaikutteet pitkin Aurajokea. Ne levisivät sitten torilta lähteneitä teitä pitkin Satakuntaan ja Pohjanmaalle, Härkätietä Hämeeseen ja Kuninkaantietä Viipurin suuntaan kohdatakseen siellä itäiset kulttuurivaikutteet.

Vanhan Suurtorin ympäristössä tapaa keskiaikainen koulutuskeskus, Katedralskolan, jossa suomalainen varhainen sivistyneistö sai peruskoulutuksensa kuninkaan ja kirkon palvelukseen, Vanhan Raatihuoneen, josta kaupunkia hallittiin.

Vanha Akatemiantalo muistuttaa meitä Turun Akatemiasta, Ruotsin kolmanneksi vanhimmasta yliopistosta. Ja mahtavana seisoo Unikankareella hengellisestä elämästä oman tarinansa kertova kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko, jossa myös päivien juhlajumalanpalvelus pidettiin.

Päivillä puhuttiin luonnollisesti kotiseudusta, yhteisöllisyydestä ja paikallisuudesta – kaikki ikuisia teemoja ja samalla myös tulevaisuuden keskusteluaiheita. Todettiin, kuinka kotiseutuliikkeen tapainen kansanliike on pystynyt reagoimaan ulkoisiin ja myös sisäisiin uhkiin ohjaamalla ihmiset hakemaan turvaa läheisistään ja tutusta kulttuuriympäristöstä.

Kotiseutuliikkeen alku asettuu sortokausiin, jolloin haettiin isänmaallisuutta pienyhteisöistä, joihin tsaarin ohranan käsi ei ulottunut. Sotien jälkeen etsittiin epävarmassa kansallisessa tulevaisuudessa turvaa paikallisyhteisöistä ja kotiseutuyhdistysten perustaminen oli vilkkaimmillaan.

Europeikon uhatessa kansaamme 1990-luvun alun keskustelussa löydettiin uudelleen heimot ja maakunnat ja rakennettiin maakuntien Suomi. Nyt hallinto- ja palvelurakenteen mullistukset kuntakentällä ovat vilkastuttaneet kotiseutuharrastusta ja -liikettä.

Tutun kuntansa menettäneet ovat joukolla perustaneet uusia yhdistyksiä ja vanhatkin ovat aktivoituneet. Taas haetaan turvaa läheltä kaukaisen ollessa ainakin jossain määrin pelottavaa.

Tämä sama prosessi on nähtävissä myös seurakunnallisessa muutosprosessissa. Kuntaliitokset ovat muuttaneet seurakuntarakennetta ja turvattomuutta luo muun muassa se, että omassa kirkossa ei olekaan joka pyhä messua ja silloin kuin siellä sellainen on, ei ”omaa” pappia siellä enää välttämättä tapaa.

Diakoniatyö etääntyy avun tarvitsijoista ja seurakuntatyö tuntuu muutenkin olevan etääntymässä paikallisesta yhteisöstä. Ratkaisua tähän etsitään monella tapaa, puhutaan lähikirkkojärjestelmästä, kirkonpalvelijoiden ja palvelutyön suuntaamisesta pienyhteisöihin, ”oman” yhteisön koheesion vahvistamisesta.

Piispa Kaarlo Kalliala totesi Kotiseutupäivien juhlamessun saarnassaan kuitenkin sen, että meille kristityille on kuitenkin ja loppujen lopuksi tarjolla yhteinen kotiseutu – taivaallinen koti.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kotiseutupäivät, yhteisöllisyys, paikallisuus, Turku, seurakuntarakenne, lähikirkkoalue, taivaallinen koti

Ruokakassibarometri

Keskiviikko 1.6.2011 klo 15.55

Hesarissa oli pari viikkoa sitten pieni uutinen, jota tervehdin ilolla. Suomi on pudonnut tuloerojen kasvua OECD-alueella mittaavan tilaston kärjestä. Suomi on johtanut tätä tilastoa 15 vuotta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että meillä tuloerot ovat kasvaneet tuon 15 vuotta nopeammin kuin missään muussa kehittyneessä maassa. Suomi ei tosin pudonnut kovin kauaksi kärjestä.

Tuloerojen kasvun näkevät kaikki arjen katukuvassa. EU:n köyhyyskriteerien mukaan suomessa on jo 900 000 köyhää. Se on paljon. Perussosiaaliturvan taso on kahdenkymmenen vuoden takaa, vaikka hinnat ovat nousseet tänä aikana roimasti. Toimeentulotuella ei yksinkertaisesti tule toimeen.

Aikakautemme ilmapuntari köyhyyteen ovat ruokakassijonot. Nykyajan häpeäpaalu, jossa julkisesti nöyryytetään niitä, jotka eivät muuten tule toimeen. Asiakkaideni kertomukset asioinnista toimeentuloturvaa myöntävien viranomaisten luona ovat pahimmillaan puistattavaa kuunneltavaa. Voidaanko enää puhua hyvinvointivaltiosta?

Toimeentulotuen alhaista tasoa ja korottamisen lykkäämistä on perusteltu 1990-luvun ja 2000-luvun alun ajan talouden tiukkuudella sekä kuntien ja valtion menojen vähentämistarpeella. Sosiaaliturvan saattaminen ajantasaiseksi on kuitenkin kohtuullinen, jopa pieni menoerä. Herää kysymys, onko takana köyhät kyykkyyn -asenne. Kuten suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä, sinänsä hyvien perusteluiden taakse kätketään oman viiteryhmän ahneus.

Tällä hetkellä tulonsiirrot suosivat hyvin toimeentulevia. Otan yhden esimerkin. Tavallisen ihmisen oikeustajua nakertaa se, että lapsilisä otetaan huomioon tulona toimeentulotukea myönnettäessä. Asian tila on ollut tiedossa pitkään. Kummaa on, että asiaan ei ole tartuttu.

Luterilainen etiikka tässä asiassa on oikeastaan hyvin kirkas. Hyvinvointi jaetaan tarpeen mukaan, ei ansioiden mukaan.

Tuloerojen kasvua on seurannut myös kahtiajako ihmisten terveydessä. Köyhyys on heijastunut Suomessa vahvasti sairastavuuteen ja mahdollisuuteen käyttää terveydenhuollon palveluja. OECD muuten on antanut Suomelle useita huomautuksia terveyserojen kasvusta.

Syrjäytyneet ovat entistä ahtaammalla. Toivoisin, että jokainen meistä tuntisi jonkun, joka on elänyt perussosiaaliturvan varassa vuosikaudet, jotta näkisimme ja ymmärtäisimme, kuinka ahtaalla he ovat. Minulla on pari tällaista ystävää, ja kokemus on ollut ainakin avartava.

Yhteiskunnan kannalta on perimmältään kyse siitä, halutaanko ne, jotka eivät pysty hankkimaan toimeentuloaan omalla työllään, pitää mukana yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä ja toimijoina sitä rakentamassa. Tämän artikkelin kirjoittamisen ja ilmestymisen välillä päättyvät luultavasti hallitusneuvottelut, jotka näyttävät tässä kohden suuntaa.

Esitin tuossa aiemmin kysymyksen, voidaanko tässä tilanteessa enää puhua hyvinvointivaltiosta. Mielestäni ei voida!

Juha Mattila
Kirjoittaja on työpaikkapappi ja työnohjaaja.

Kommentoi kirjoitusta.

Autoilijan Aurinkolaulu

Keskiviikko 18.5.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Lapsena kävelin kouluun metsän poikki. Mummin ja papan mökillä sain viettää kesiä meren rannalla. Luontoelämykset tallentuivat päiväkirjaan ja syvälle mieleen. Nuorena luonnon suojeleminen tuntui vielä helpolta.

Osallistuin kurssille, jolla opin huomaamaan otsonikadon vaikutukset: Puut kääntävät latvansa pohjoiseen, poispäin tappavasta auringosta. Otsonikerrosta alettiin sittemmin suojella rajoittamalla CFC-yhdisteiden käyttöä. Tällä vuosituhannella meillä on jo suurempia ongelmia.

Länsimainen elämäntapa, johon olemme tottuneet, on luontoa tuhoava ja monille myös epäinhimillinen. Kaiken on tapahduttava nopeasti, ja keskittymiskykymme huononee, aika vähenee, elämä lyhenee. Yksityisautoilun myötä illuusio ihmisen riippumattomuudesta on kasvanut. Ajan itsekin, ja kannan hiilijalanjälkeni kokoista syyllisyyttä.

Ilmastonmuutos ei vielä ole järkyttänyt arkeamme täällä Herran kukkarossa. Osa ihmisistä näyttää jatkavan kauhomistaan patologisen huolettomuuden vallassa, mutta useimmat ovat huolissaan, jopa peloissaan. Pelko on hyödyllinen tunne. Sen tarkoitus on varoittaa vaarasta ja pakottaa toimimaan. Mutta mitä on enää tehtävissä?

Suomen euroviisukin kertoo luonnonsuojelusta. Paradise Oskar laulaa: ”Da da dam”, ja haluaa saada kappaleellaan ihmiset miettimään valintojaan. Hyräily kuvaa välinpitämättömyyttä, johon moni pakenee: Viherpiipertäminen tuntuu turhalta, kun sillä ei voi pelastaa maailmaa.

Monet haluaisivat kuitenkin hidastaa vauhtia ja luopua siitä, mitä eivät elääkseen tarvitse. Maan hiljaisia vaatimattomasti eläviä on paljon, mutta missä viipyy kristittyjen kansanliike ja kirkon näyttävä kampanjointi yksinkertaisemman elämäntavan puolesta?

Franciscus Assisilainen sepitti 785 vuotta sitten Aurinkolaulun. Hän ei ollut moralisti, vaan halusi vain seurata Kristusta ja olla lähellä Luojaa. Hän kulki jalan eikä omistanut mitään, mutta kohtasi kaikessa luodussa Jumalan. Hän otti todesta Jeesuksen sanat: ”Yksikään teistä ei voi olla opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” (Lk 14:33).

Nyt laulaisin Aurinkolaulua näin: Ylistän Sinua, Kaikkivaltias, kaikesta minkä olet tehnyt: luomakunnan kauneudesta ja voimasta, siitä rauhasta, jonka metsä minulle antaa, siitä raikkaudesta, jonka rannan tuuli tuo.
Ja kun ihminen ei enää osaa ylistää, ylistäkööt Sinua veli aurinko, sisar kuu ja tähdet, veli tuuli ja kaikki säät, joilla luotujasi pidät yllä, sisar vesi, hyvin hyödyllinen ja nöyrä, veli tuli, jolla yön valaiset, sisar äitimme maa, joka meitä ravitsee.
Ole ylistetty, Herrani, niistä jotka antavat anteeksi ahneutemme, vaikka näkevät nälkää ilmastonmuutoksen tähden. Ole ylistetty, Herrani, sisarestamme ruumiillisesta kuolemasta, jota yksikään elävä ei voi väistää.
 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsuus, meri, luonto, luonnonsuojelu, hiilijalanjälki, autoilu

Mistä luovun?

Keskiviikko 4.5.2011 - Lassi Saressalo

Mistä luovun, kun jätän kristillisen yhteisöni, seurakunnan, arkisemmin sanottuna eroan kirkosta? Koska en ole saanut teologista koulutusta, ovat alla olevat ajatukset vain hataria otaksumia.
Kristilliseen yhteisöön ihminen liitetään kasteessa. Kristillisessä kasteessa ihmisestä tulee kotiseurakuntansa ja koko maailmanlaajuisen kirkon jäsen. Kasteen perustana on Jeesuksen antama kaste- ja lähetyskäsky. (Matt. 28:18–20)
Muistelen perinteentutkimuksen opiskelujeni alkuaikoja, jolloin käsiteltiin suomalaisten henkistä ja hengellistä muutosta kristinuskon saapumisen aikoihin vajaa tuhat vuotta sitten. Tuolloinhan lähetystyöntekijät, vaeltavat munkit ja sittemmin kirkon papit käännyttivät ihmisiä omaan lähetyskäskyynsä lujasti uskoen. Joskus tämä tapahtui opettamalla, näin erityisesti kun kristinuskon sanoma kohdistettiin naisiin, lapsiin, vähäosaisiin ja orjiin, jotka kuulivat ehkä ensimmäistä kertaa tasavertaisuuden ja armon sanomaa. Mutta kaste saattoi olla myös pakottamista ja sitä seurasi myös kirkollinen vallankäyttö. Ja useinkin pakkokastetut uutta uskontoa ja valkoista Kristusta jumalanaan kokeiltuaan luopuivat hänestä ja uudesta uskosta ja pesivät kasteen pois omissa pyhissä lehdoissaan tai lähteissään ja palasivat entiseen esikristilliseen, samanistiseen maailmaansa. Uskoonsa.
Tuo kasteen pois peseminen on askarruttanut mieltäni viimeaikaisten eroamisten myötä. Miten kasteesta ja kristillisestä yhteydestä pääsee eroon – ja pääseekö siitä? Tokihan ihminen voi ilmoittautua veroa maksamattomaksi ja jättää asiakirjan kirkosta eroamisen rekisteröimiseksi. Mutta merkitseekö tämä samalla kasteen poispesemistä? Jokunen haluaa tämän tehdä nykyisinkin aivan konkreettisesti, mutta eiköhän tämä edellytä uskoa kasteen voimaan ja liittoon Jumalan kanssa. Jos ateisti ajattelee tällaista hengellistä eroamista, ei hän voi olla ateisti, koska hän uskoo uskomiseen.
Toinen suuri kysymys eroprosesseissa on ero kummiudesta. Kirkon käsityksen mukaan kummeilta ei voi ottaa tehtävää pois kastetoimituksen jälkeen. Kuitenkin todetaan, että kummius edellyttää kuulumista kirkkoon. Kummina oleminen on paitsi tehtävä myös mahdollisuus erityisen läheiseen ihmissuhteeseen. Kummi on kutsuttu vanhempien rinnalla pitämään huolta lapsesta. Mitä tapahtuu henkiselle ja hengelliselle kummiudelle eroamisen yhteydessä, katkeavatko aiemmin kristillisesti siunatut yhteydet automaattisesti kummilapsen ja kummin väliltä? Kun kirkko katsoo, että kummiuden voimassaolo lakkaa kummin erotessa kirkosta, lakkaako kummiussuhde, jos kummilapsi vartuttuaan itse eroaa kirkosta? Hylkääkö kummi lapsen eroprosessissa ja kieltääkö kummilapsi kumminsa erotessaan? Molemmissa tapauksessa mielestäni kyseessä on hengellinen petos!
Erotessaan kirkosta ihminen periaatteessa hylkää myös sen kristillis-eettisen maailmankuvan, jolle länsimainen demokratia ja oikeuskäsitys on rakennettu. Eropäätöksen pitäisi olla syvästi harkittu päätös, ei hetkellinen protesti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirkosta eroaminen, kaste, kummius

IT-väen piinaviikot

Tiistai 19.4.2011 - Juha Mattila

Matkapuhelinjättimme on ollut viime viikkoina otsikoissa. Pääjohtajan vaihtuminen käynnisti arvailut siitä, miten kauan puhelinten tuotekehitys pysyy Suomessa ja muun muassa Tampereella. Nokia on kaupungissamme iso työllistäjä. Osa toimitiloista sijaitsee yhtiön juurilla, entisen kaapelitehtaan vieressä.
Olen ihmetellyt, miten rauhallisesti tuntemani työntekijät suhtautuvat tilanteeseen. Siihen lienee syynsä. Nokialla pitkään palvellut ja ammattitaitonsa ylläpitänyt insinööri lienee kysytty tapaus IT-alan työmarkkinoilla. Aihetta suureen dramatiikkaan ei liene, vaikka muutoksia tulisikin.
IT-ala on mielenkiintoinen peili työmarkkinoiden muuttumisen ilmiöihin. Yt-neuvottelujen lopputuloksen odotus on varmasti piinaavaa, mutta alalla on totuttu epävarmuuteen. Työ tehdään projekteissa. Edellisen loppuessa on totuttu jännittämään, olenko mukana tekijänä seuraavassa. Pätkittäisyys ja epävarmuus ovat ilmiöitä, jotka lisääntyvät työelämässä, näkyvimmin palvelualalla.
Yhteiskuntasopimus, jossa työntekijä sitoutui tekemään ahkerasti töitä ja työnantaja puolestaan pitkäaikaisiin työsuhteisiin, on murtunut. Ahkeruus on jäljellä, mutta sen motiivina lienee yhä useammin ajatus välttää omalla kohdalla seuraava irtisanomisaalto työnantajan siirtäessä työn sinne, missä sen voi teettää edullisimmilla palkoilla.
(Tiheät organisaatiomuutokset ja tehokkuuden hakeminen sysäävät työyhteisöt yhä useammin tilaan, jossa rakenteet eivät ole selviä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että työntekijä yhä useammin kohtaa tilanteen, jossa hän ei tiedä, kuka hänen esimiehensä on, mitä vaatimuksia hänen työlleen asetetaan ja mitkä asiat pitää tehdä, kun kaikkea ei ehdi. Uusien rakenteiden pitää syntyä – usein kivuliaasti – työntekijän mielen sisälle.)
Epävarmuus työn jatkumisesta on riski myös yrityksen osaamispääomalle. YT-tilanne saa monet koulutetut ja osaajat katselemaan ympärilleen. Heitä myös rekrytoidaan aktiivisesti muualle. Työmarkkinamme ovat jakautumassa kahtia, ydin- ja kohdennettuun työvoimaan. Nähtäväksi jää, kuinka räikeäksi kahtiajako revähtää suomalaisessa työelämässä. Yritykset sitoutuvat avainhenkilöihin, joiden palkkaa ja urakehitystä ne edistävät. Kasvotonta työvoima taas pidetään välttämättömänä pahana, josta pyritään hyötymään.
Epävarmuus seuraavan työn tekemispaikasta on astunut korkeasti koulutettujen elämään. Uutta työtä ehkä olisi, mutta toisella puolella Suomea. Perheen liikuttaminen paikkakunnalta toiselle vaatii uhrauksia puolisolta ja lapsilta. Koulutetun ammattilaisen vapaus voi olla vapautta seuraavan työn löytämisen liekanarussa.
Lopuksi tekee mieli tehdä opintomatka etelämmäksi. EU:n niin sanotussa joustoturvadirektiivissä, joka on keskeisiä työllisyysasiakirjoja, kannustetaan työntekijöitä liikkumaan työn perässä. Keski-Euroopan kirkkojen työpaikkapapit ja piispat muistuttavat usein – syystäkin – että ihmisellä tulee olla oikeus kotipaikkaan. Heillä ei ole hyvinvointivaltiota, jossa lapset voi laittaa päivähoitoon ja vanhukset vanhainkotiin. Työtätekevällä ei ole aina mahdollisuutta muuttaa.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: IT-ala, työmarkkinat, matkapuhelimet, yt-neuvottelut, irtisanomiset

Vaikuttava rakkaus

Keskiviikko 6.4.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola

 Valitin väsyneenä miehelleni, että en voi vaikuttaa mihinkään, kun vain imetän vauvaa kotona. Haaveilin siitä, että jaksaisin lähteä kauppareissulle valitsemaan ristiäisiin kukkia. Siihen 5-vuotias isosisko totesi: ”Sää vaikutat vauvaan”.

Tiedän, että lapsia hoitamalla voi vaikuttaa – jopa koko yhteiskuntaan. Uskon, että tärkeämpää tehtävää ei olekaan kuin läsnä oleminen lapsille. Silti vanhemmuus tuntuu välillä hyvin turhauttavalta taistelulta. Tästä työstä ei kerry mainetta, kunniaa eikä omaisuutta. Päinvastoin: Päivittäin saa todeta oman vajavaisuutensa ja kuulla, miten tyhmä on. On haastavaa osoittaa yhtä aikaa rajoja ja rakkautta.

Parhaimmillaan lapsilta saa kuitenkin varauksetonta vastarakkautta. Heidän olemassaolonsa ja tekemisensä tuovat iloa. Kun saan hetken omaa rauhaa hulinan keskellä, huomaan olevani onnellinen kaikesta vaivannäöstä ja tappeluista huolimatta.

”On hauska olla älykäs ja voimakas, mutta autuasta olla rakastava”, kirjoittaa Martin Lönnebo Sielun kuntokirjassaan. Jos ei kykene osoittamaan rakkautta toisille, voi elämä olla perin onnetonta ja yksinäistä. Aikuisen kovan ja kylmän kuoren alla piileksii hylätty ja ikävöivä lapsi.

Itseensä vajonnutta ihmistä kutsutaan narsistiksi. Epäsosiaalisuuteen, väkivaltaisuuteen ja rikollisuuteen liittyy aina narsismia. Psykoanalyytikko Gustav Schulmanin mukaan aikamme kilpailuyhteiskunta ruokkii narsismia, mutta persoonallisuuden häiriö syntyy jo varhaislapsuudessa. Jos lapsi ei saa kasvaa tarpeeksi turvallisessa ja rakastavassa vuorovaikutuksessa, hän kokee itsensä huonoksi ja ulkopuoliseksi. Hänessä kasvaa myös viha hoitajiaan kohtaan. Näitä tunteita lapsi alkaa purkaa hakemalla huomiota ja pönkittämällä omaa itsetuntoaan kaikin keinoin, myös toisia halveksimalla ja kiusaamalla. Rakkauden nälkä on kova – halu tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on, myös hankalana ja vaativana.

On helpompaa hoitaa kiukuttelevaa lasta kuin provosoivasti käyttäytyvää aikuista. Koko yhteiskunnan kannalta olisi siis hyödyllistä, että lapset hoidettaisiin hyvin. Jokainen aikuinen voi vaikuttaa jo ihan vain huomaamalla lähipiirinsä lapset. Tutkimusten mukaan yksikin tuttu ja turvallinen aikuinen voi auttaa lasta kehittymään tasapainoisemmaksi ja tuntemaan itsensä arvokkaaksi.

Pian voimme taas vaikuttaa myös äänestämällä. Hyvän kansanedustajan ei tarvitse olla karismaattinen esiintyjä. Toivon, että osaamme valita eduskuntaan ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan yhteisen hyvän eteen ja ymmärtämään eri tilanteissa eläviä ihmisiä. Toivon myös, että lasten asema entisestään paranisi uusien päätösten myötä. Esimerkiksi oikeus lapsilisään pitäisi ehdottomasti palauttaa toimeentulotukea saaville.

Aikuiselta vaaditaan monenlaista. Pieni lapsi taas on täysin riippuvainen toisen huolenpidosta. Vauvan katseleminen koskettaa syvästi, sillä avuttomana hän muistuttaa armosta. Hänen pieni olemuksensa herättää hellyyden ja aika pysähtyy. Hänen silmänsä tuntuvat sanovan: Tässä olen, rakastettavaksi tullut. Että muistaisit, mikä on pysyvää.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: imetys, lastenhoito, vanhemmuus, rakkaus, huolenpito

Suuri vastaan pieni

Keskiviikko 23.3.2011 - Lassi Saressalo

Tämän päivän maailmamme ihailee suuruutta. Suurvallat ovat pienvaltoja mahtavampia, suurkunnat ovat pienkuntia väkevämpiä, suurmyymälät ovat pienkauppoja houkuttavampia, suurseurakunnat ovat pienseurakuntia parempia.
Näinkö on? Olen työssäni päässyt kiertelemään kotomaatamme enemmän kuin runsaasti. Teen sitä mieluusti. Kaikkialla kohtaan jokapäiväisen ihmisen tarpeen jokapäiväiseen yhteisöllisyyteen. Joka paikassa, jokaisen ihmisen kanssa voi keskustelun kääntää kysymyksiin, kuka sinä olet, keihin sinä kuulut, mistä olet kotoisin.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: identiteetti, yhteisöllisyys, kotiseutu, seurakuntahallinto, seurakuntatyö

Arvot törmäyskurssilla

Keskiviikko 9.3.2011 klo 14.26 - Juha Mattila

Hotellin portilla muistin asian, jonka unohdin myös viime vuonna. Hampaita ei voi pestä Pietarin vesijohtovedellä. Tai voi, jos haluaa pelata sananmukaisesti venäläistä rulettia panoksena giardia. Olin ollut vieraana venäläisten juhlissa. Kello oli vierähtänyt hyvän matkaa seuraavan vuorokauden puolelle. Ei hätää. Korttelin kulmassa kivijalkakaupan mainosvalot heijastuivat vastasataneesta lumesta. Palasin hotellille parin vesipullon kanssa. Uninen vartija ojensi avaimen.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kauppojen aukiolo, työaika, hyvinvointi, arvot,

Merinäköala

Keskiviikko 23.2.2011 klo 9.58 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Arki on välillä puuduttavaa. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Velvollisuudet sitovat ja saavat näkökentän kapeutumaan. Tutun reitin varrella ei enää näe mitään erikoista tai koskettavaa. Arjen ihmeistä ja Jumalan lahjoista tulee itsestäänselvyyksiä, joista ei osaa kiittää.
Tarvitsen jotain arjen ylittävää, että tuntisin olevani elossa ja vapaa. Kaipaan virkistäviä näköaloja ja syvempää merkitystä sille mitä teen. Tiedän, että on mahdollista kokea hengellistä iloa ja virvoitusta. Siksi käyn sunnuntaisin kirkossa tai kuuntelen jumalanpalveluksen radiosta.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: arki; Pyhän kokeminen, vapaus

Valoa kaamokseen

Keskiviikko 9.2.2011 - Lassi Saressalo

Tätä kirjoitettaessa on Utsjoella ensimmäinen valoisa viikko ohi. Aurinko on taas näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella. Tampereella vastaavaa valoisaa aikaa oli jo seitsemisen tuntia. Tämä kertoo, kuinka pitkä maa Suomi todella on.
Sen huomasin taas kerran kun jouluyönä ajelin vaimoni kanssa Pispalasta Muonion Jerisjärvelle. Tuo vajaan puolen vuorokauden ajelu läpi jouluisen ja lumisen kotimaan oli mielenkiintoinen yllätys. Ensinnäkin jouluista hartautta herättivät ne lukuisat hautausmaat, joiden ohi matka sujui.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valo, kaamos, , Israel, Betlehem

Ahneuden riivaama työelämä

Keskiviikko 26.1.2011 klo 14.37 - Juha Mattila

Uutisista välittyy ristiriitainen kuva suomalaisesta työelämästä. Työuria pyritään pidentämään. Samaan aikaan monilla on kiire pois työelämästä – eläkkeelle. Työntekijät näyttävät tehdyissä selvityksissä olevan tyytyväisiä työssään.

Toiset tutkimukset ja arkikokemus kuitenkin osoittavat, että suomalaisilla on paljon sairauslomia ja jaksamisongelmat ovat yleisiä. YLE:n mukaan 750 000 suomalaista käyttää KELA-korvattavia masennuslääkkeitä tai vastaavia selvitäkseen työelämän paineista. Miten tällaiset ristiriitaiset viestit ovat selitettävissä?

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työelämän paineet, työurat, työelämän etiikka, tuloksenteko

Uskallus uuteen

Keskiviikko 12.1.2011 klo 12.56 - Laura Tuhkanen-Jukkola

Odotan vauvaa. Tulossa on neljäs lapsi meidän perheeseen. Edellinen raskaus päättyi keskenmenoon, ja siksi olen elänyt epävarmuuden aikoja. Olo on yhä epäuskoinen, vaikka laskettuun aikaan on enää muutama viikko: Minäkö synnytän pian uuden vauvan? Onko ihan totta, että sisälläni potkii ihka uusi ihmisihme?

Uskaltautuminen johonkin uuteen yritykseen on kyynisyyden ja nihilismin uhmaamista. Olipa kyseessä uuden työpaikan hakeminen tai uuteen ihmissuhteeseen heittäytyminen, täytyy vastustaa lannistavia ääniä, jotka ulkopuolelta tai sisimmästä nousevat. Joskus on myös revittävä itsensä irti tutuista ja turvallisista mutta tukahduttavista kuvioista. Uuteen uskaltamisella en kuitenkaan tarkoita maanista uusien elämysten kahmimista. Nykyihminen tarvitsee enemmänkin rohkeutta syventyä, pysähtyä ja sitoutua.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Uskaltautuminen, sitoutuminen, muutos, epävarmuus, rohjeus

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »