Kirkkosanomat 20/2013
Jakelupäivä 18.12.2013
Kirje pyhälle NikolaokselleKeskiviikko 7.12.2011 klo 13.50 - Juha Mattila Nykyään lapset lähettävät joulupukille lahjalistoja. Minä taas ajattelin lähettää toivelistan joulupukin esikuvalle, Smyrnan piispalle Pyhälle Nikolaokselle. Toivelista on sikäli helppo, että sen toteuttamisesta ei synny ekologista selkäreppua: se on hiilineutraali eikä se tuhlaa luonnonvaroja. Toisaalta, koska se koskee ihmisten yhteisöä, kirkkoa, toiveet taitavat olla ”haasteellisia”. Olen huolissani kirkkomme työntekijöistä. Näyttää siltä, että kirkko potee ikään kuin masennusta organisaationa. Kaikki käyrät näyttävät alaspäin. Työntekijät elävät tarinan keskellä, jonka loppu ei häämötä onnellisena. Tarinoista tulee helposti identiteetin rakennusaineita yhteisöissä. Ne ovat työyhteisöjen työntekijöiden sisäistä puhetta itselleen. Toiveeni on, että kirkko löytäisi näyn, siis tarinan, joka mielessä työntekijät voisivat uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ja jaksaisivat tehdä työtä motivoituneesti. Luterilaisuuteen kuuluu tietty moniarvoisuus. Yksimielisyys ja kirkon yhteinen ääni löytyvät vain sitä kautta, että erilaiset mielipiteet ja näkemykset voidaan tuoda esiin ja niistä pystytään keskustelemaan. Keskustelukulttuuri kirkossa on jotenkin vinoutunut. Sille on ominaista oikeassa olemisen tarve sekä pikku- ja ääriryhmien esiintyminen kirkon äänenä. Tavallinen kirkon jäsen on perin hukassa seuratessaan kirkossa käytävää keskustelua. Postmodernin yhteiskunnan kansalaisena hän samanaikaisesti kaipaa moniäänisyyttä ja vapautta ajatella, mutta samanaikaisesti haluaa olla selvillä, mitä kirkko opettaa ja ajattelee. Toiveeni on, että kirkko selventäisi tavalliselle kaduntallaajalle, kuka käyttää sen ääntä silloin kun se on tarpeen. Seurakunnissa on laitettu paljon työaikaa erilaisiin kehittämis- ja tulevaisuustyöskentelyihin. Niiden avulla on yritetty uudistaa kirkon työtä ja hahmottaa tulevaisuutta. Konkreettista uutta on saatu aikaan vähän. Miksi? Uudistusten pohjana on ollut mielikuva toimintaympäristöstä – siis yhteiskunnasta – jota ei enää ole. Samaan aikaan jäykät rakenteet kirkossa ylläpitävät vanhaa kulttuuria ja estävät työntekijöitä, erityisesti nuoria, itsenäistymästä ja toimimasta. Innovaatiot, uudet työtavat, syntyvät lähes aina sattumalta ja kosketuspinnassa asiakkaisiin. Toiveeni on, että voimavaroja laitettaisiin enemmän työskentelyyn, jossa etsitään kirkon työtapoja tässä ajassa. Viimeinen toiveeni on, että kirkko ymmärtäisi elävänsä maailmassa, joka on perin toisenlainen kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten. Elämme yhteiskunnassa, jolle on ominaista muutos eikä pysyvyys, kriittinen ajattelutapa oikeaoppisuuden sijaan ja jossa yksilö on olemassa ennen yhteisöä eikä yhteisön osana. Tämä maailma on moniarvoinen eivätkä ihmiset välttämättä tarvitse kirkkoa henkisyyteen tai jumalasuhteen välittäjänä. Tämä on maailma, jossa vallitsevat vastavuoroisuus ja itseohjautuvuus, jota hallitsee markkinakäyttäytyminen ja elämyksellisyys. Tätä maailmaa sanotaan postmoderniksi. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulupukki, Pyhä Nikolaos, kirkon työntekijät, organisaatio, moniarvoisuus, luterilaisuus, kirkon yhteinen ääni |
Energiaa ytimestäKeskiviikko 23.11.2011 klo 15.12 - Laura Tuhkanen-Jukkola Rikkonaisen yön jälkeen kahvinkeittimen ääressä mietin, minne kaksi kolmesta tutista on taas kadonnut, ja missä välissä jaksaisin lähteä kauppaan. Mieleen tunkee jokin kuva aamuöisestä unesta. Yritän saada siitä kiinni. Pimeä tulee pian uudestaan, mutta nukkua ei saa vielä moneen tuntiin. Muistan sukulaistytön, joka sanoi mummolle: ”Jos sullon huumorintajua, käytä sitä nyt!” Kahvilan seinällä houkuttelee ”Rakkaus ja tietoisuus” -konferenssin mainos. Voikohan siellä löytää yhteyden elämän voimavirtoihin? Vai pitäisikö matkustaa halaamaan äiti-Ammaa? Kiminkinen kuulemma puhuu ihmisen elämästä, vaikkakin erikoisella tyylillä: Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat. Jokaisessa meissä asuu pieni kiminkinen, joka puhuu suoraan. Oman itsensä kuuntelemiseen saa antaa aikaa. Ne tunteet, joita ihminen ei huomaa tuntevansa, eikä siis ole niistä tietoinen, voivat vaikuttaa tuhoisasti omaan terveyteen ja ihmissuhteisiin. Yhteys tiedostamattomaan taas antaa ihmiselle energiaa. Tiedostamaton ilmentää itseään koko ajan mielikuvina, ruumiin tuntemuksina, unina ja myös tekoina. Oman sisäisen maailman kohtaamista tulee välteltyä kuin hammaslääkäriin menoa. Itsensä voi unohtaa joka ilta television ääressä, katsella toisten elämää ja illuusioita mieluummin kuin oman elämänsä kuvia. Useimmiten ihminen löytää voimanlähteille vasta äärimmäisen kivun kautta. Filosofi ja psykoanalyytikko Martti Siirala on havainnut, että on aivan kuin jokaisella olisi oma sisäinen puolustaja, joka auttaa ihmistä löytämään oman tiensä. Hän on myös ihmetellyt, mikä tai kuka se mahtaa olla. Vastaisin sen olevan Jumalan Henki, hänen joka meidät on luonut, ja josta elämä ja kaikki luovuus on lähtöisin. Yltäkylläistä elämää ei voi ostaa rahalla. Monet elämää rikastuttavat asiat ovat ilmaisia, mutta eivät automaattisia. Johtolankoja ja värikarttoja voi löytyä taiteesta tai omista unista. Uniaan muistelemalla voi saada yhteyden omiin tunteisiinsa ja nähdä kirkkaasti ne yksinkertaiset totuudet, jotka valveilla ollessaan on sivuuttanut. ”Nykyihminen toteuttaa itseään kokonaisena vain unissaan”, väitetään surrealismin manifestissa, joka on julkaistu Ranskassa jo vuonna 1925. Psykohistorioitsija Juha Siltala on todennut, että elämme turbokapitalistisessa yhteiskunnassa, joka kieltää heikkouden ja tarvitsevuuden. Voimme siis palvella toisiamme parhaiten nöyrtymällä, niin että paljastamme olevamme tarvitsevia ihmisiä, kertomalla elämän kurjuudesta ja riemusta ja myös siitä pahasta, mitä jokaisen sisällä on. Olen huomannut, että ihmisten yksityisimmät kokemukset ovat kaikille yhteisiä, ja niiden jakamisen kautta syntyy yhteys ihmisten välille. Jos kukaan ei anna lupaa olla ihminen, Jumalakin käy tarpeettomaksi. Vain ihminen voi tarvita ja kaivata Jumalaa. Vaikka haluaa tuntea itsensä paremmin, ei tarvitse olla oman onnensa seppä. Silloin tällöin laitan CD-soittimeen Suomen lasten Raamatun, vaikka aamupalan ajaksi. Tuntuu hyvältä kuunnella Jeesuksen puhetta, sillä hän tuntee ihmisessä vaikuttavat voimat ja näkee sydämeen. Hänen puheensa on rehellistä ja ravitsevaa, ja lapsetkin tykkäävät.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rakkaus, tietoisuus, itse, raamattu, heikkous, tie |
Orjia ja talkoitaKeskiviikko 9.11.2011 klo 15.06 - Lassi Saressalo Tämä vuosi on Euroopan unionin nimeämä vapaaehtoistyön vuosi. Erityisesti keskieurooppalaiset yhteisöt ovat pyrkineet kampanjoimaan ja saamaan ihmiset liikkeelle suuntaamaan toimintatarmonsa yhteisiin toimintoihin, joiden perustana on se, etteivät henkilöt saa työstään taloudellista korvausta. Meille suomalaisille vapaaehtoistyö ei ole millään lailla vierasta. Suomalaiseen yhteiskuntakulttuuriin on aina kuulunut yhdessä tekemisen ajatus; talkootyö on meille itsestäänselvyys. Tässä mielessä eroamme eteläisemmistä naapureistamme, joiden on siis kampanjoitava vapaaehtoistyön puolesta. Miksi näin? Ehkäpä siksi, että suomalainen ja pohjoismainen elämänmuoto on perustunut pitkälti vapauden perustalle, jossa kukin vastaa itsestään ja samalla hoitaa vapaaehtoisesti yhteisiä asioita. Näin on syntynyt vaikkapa kunnallishallinnon pitkä vapaaehtoisperinne. Muualla Euroopassa feodalismi syveni 1700-luvulla niin, että talonpoikaisto sidottiin isäntiinsä, omistajiinsa ja syntyi maaorjien luokka. Ja herrat päättivät kaikesta kaikkien puolesta. Samaan kulttuuriseen ilmiöön liittyy myös jokamiehenoikeus, oikeus kulkea toistenkin mailla ja nauttia luonnon antimista. Se on osa pohjoismaista vapautta, mutta monille muille vieras ilmiö. On vaikea kuvitella, että virallisesti orjuus poistui vasta puolitoistasataa vuotta sitten, Venäjältä 1861 ja Yhdysvalloista pari vuotta myöhemmin. Vai poistuiko? Viime vuosien tiedot ympäri maailmaa tietävät valitettavasti kertoa, että itse asiassa orjuus on vain lisääntynyt ja kymmenet miljoonat ihmiset elävät vailla vapautta. Viitteitä tällaisesta on nähty myös Suomessa muun muassa naiskaupan muodossa, eivätkä kiinalaiset kivimiehet tai parin euron tuntipalkalla uurastavat rakentajatkaan juuri kaukana orjan asemasta ole. Orjakauppa Afrikassa ja Lähi- ja Kaukoidässä on tosiasia, jota ei voi kiistää. Tämä juttu lipsahti ehkä tahtomattani pakkotyöhön vapaaehtoistyön sijasta. Seurakunnallinen vapaaehtoistyö on kaikkialla tunnettu ja tunnustettu yhdessä tekemisen muoto. Kymmenet ja taas kymmenet seurakuntalaiset ahertavat aluetyössä, hyväntekeväisyydessä, kirkkopalvelujen avustajina, kuka missäkin oman halunsa ja harrastuksensa mukaisesti. He saavat palkakseen tyydytyksen siitä, että tekevät toisille sen minkä haluaisivat toisten heille itselleen tekevän. Kuitenkin me onnettomat seurakuntien hallinnossa edellytämme, että toiminta, johon olemme vapaaehtoisesti hakeutuneet, tuottaisi meille aineellista hyötyä kokouspalkkioiden muodossa. Miksi emme luopuisi niistä, miksi emme poista budjetista kokouspalkkioita ja suuntaa niitäkin varoja vaikkapa virolaisten ystävyysseurakuntien tukemiseen. Miksi emme tee ihan oikeata vapaaehtoistyötä? No, onneksi seurakunnalliset luottamushenkilöpaikat nyt vähenevät ja sen mukana myös kokouspalkkiomomentit pienenevät. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vapaaehtoistyö, talkootyö, feodalismi, jokamiehenoikeus, orjuus, naiskauppa, hyväntekeväisyys, seurakuntien vapaaehtoistyö |
Onko kirkolla uskottavuuttaKeskiviikko 26.10.2011 klo 17.45 - Juha Mattila Kirkko uudistuu jatkuvasti. Uudistuminen on nopeutunut. Uudistuminen ja muuttuminen tulee näkyväksi ja konkreettiseksi, kun jotain isompaa, esimerkiksi seurakuntajakoa, aiotaan muuttaa. Monien on vaikea ymmärtää tätä muutosta, koska kirkko edustaa heille jotain pysyvää. Kirkon muutos on osa suurempaa muutosta yhteiskunnassa. Yksi näkyvä ilmenemismuoto on perinteisten instituutioiden kriisi. Kyse on paljolti uskottavuudesta. Se, että joku on, ei enää riitä. Paikka muuttuvassa maailmassa pitää ansaita ja perustella. Vertailukohdan asettaa toinen iso instituutio, puolustusvoimat. Joku sanoi taannoin, että se on onnistunut kirkkoa paremmin uhkakuvansa markkinoinnissa kansalaisille. Kirkon olemassaolon perustelemista vaikeuttaa, että ei näytä vallitsevan yhteisymmärrystä, millaista tulevaisuuden kirkkoa rakennamme – miten kirkon työn ja roolin pitäisi muuttua. Jokin utuinen hahmo on; jotain modernimpaa ja tämän ajan ihmistä puhuttelevaa. Mutta mitä, siitä selkeä yhteinen näky on kadoksissa. Kun näkyä ei ole, yritetään tehdä sinänsä uudenaikaisia ja tarpeellisia asioita: mennään nettiin, uusitaan milloin mitäkin; seurakuntarakennetta, hallintoa, jumalanpalvelusta, virsikirjaa ynnä muuta. Kirkon uskottavuuden perustelua ei myöskään auta, että sen toiminta mediassa ei aina luo selkeyttä. Kirkossa on asiansa osaavia media-ammattilaisia. Ongelma on, etteivät ihmiset tiedä, kuka kirkon ääntä käyttää. Tässä tyhjiössä kuka milloinkin pyrkii käyttämään tilannetta omiin tarkoitusperiinsä. Minua kiukuttaa aina, kun jokin kristillinen ääriryhmä tai puoluejohtaja pyrkii julistamaan oman näkemyksensä kirkon ääneksi. Kirkon uskottavuuteen vaikuttaa myös yhteiskunnassamme vallitseva paradoksi. Ihmiset näyttävät haluavan, että yhteiskunta olisi moniarvoinen, mutta samalla he odottavat ja olettavat, että kirkolla on selkeitä eettisiä kannanottoja. Tietoisuus luterilaisesta opista on ohentunut siten, että kirkon opetusta etiikasta ei enää tunneta. Luterilainen etiikka on erilaista verrattuna esimerkiksi islamilaiseen. Meillä ei ole sääntökirjoja, joista voisi hakea toimintatavan jokaiseen tilanteeseen. Päinvastoin, kukin kristitty sen hetkisessä eettisessä valintatilanteessa harkitsee itse yleisen moraalitietoisuuden, kymmenen käskyn, rakkauden kaksoiskäskyn ja vuorisaarnan pohjalta, mikä on oikein – ja vastaa myös tekemisistään Jumalan edessä. Kolmas uskottavuuteen vaikuttava kysymys on se, että kirkosta keskusteltaessa ei aina keskustella kirkosta. Näyttää siltä, että keskustelu kirkon kannasta suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen on kantanut ja antanut areenan jollekin keskustelulle, jota ei voida käydä yhteiskunnassa. Sama näyttää olevan tapahtumassa paikallisidentiteetin kohdalla. Jos kuntarakenne muuttuu edes osallakaan tarkoitetusta vauhdista, kirkosta tulee tärkeä paikallisidentiteetin ilmentäjä. Se näkyy myös seurakuntarakennekeskustelussa. |
Papin parfyymiTiistai 11.10.2011 klo 14.26 - Laura Tuhkanen-Jukkola Naispapit saavat vihdoin uuden työasun. Tai virallisemmin: Naispuoliset papit saavat uuden virkapuvuston. Kyse on vaatteista, joita papin tulee käyttää juhlissa, esimerkiksi hautajaisissa, ristiäisissä ja häissä. Uudet vaatteet näyttävät ainakin kuvissa olevan istuvammat ja kauniimmat kuin entiset. Niitä voi nähdä pappien yllä ensi vuoden puolella. Puvuston nimi on Valonlähde. |
3 kommenttia . Avainsanat: naispappien uusi virka-asu, naisellisuus, tytöttely, miehekäs kirkko, hengellinen, aistillinen, tuoksu |
Kaikki muuttuuKeskiviikko 28.9.2011 klo 17.25 - Lassi Saressalo Kaikki muuttuu, ei entiselleen kai mikään jää. Näin laulaa renkutettiin takavuosina iskelmässä ja näinhän se toki on. Olen työssäni jatkuvasti tekemisissä ihmisten ja toimintojen kanssa, jotka tuntevat elävänsä ympäristön muutoksen paineessa. Kulttuuriympäristöaktivistit ovat ahkerasti liikkeellä miettimässä, miten voisivat estää tai hidastaa miljöön muuttumista, kauhistelevat kaavoittajia ja hakevat ideaalikuvaa ympäristölle, joka olisi kaupungissakin maalaismainen, rauhallinen, kaunis, yhteisöllinen, viihtyisä. Muutosta vastustetaan myös usein muutoksen vastustamisen vuoksi. Käsitteestä suojelu on tullut ei-liikkeen tunnus – toiset haluavat sen vaihtaa käsitteisiin hoito tai vaaliminen. Pysäytetäänkö vaiko hallitaan muutos. Mitä tässä pelätään, mitä tässä kaivataan? Olisiko Tampereen Amuri ollut jätettävä sellaiseksi kuin se viime vuosisadan alussa rakennettiin? Ulkovessoineen, ämpärivesineen mennen tullen ja yhteiskeittiöineen. Vai olisiko se pitänyt säilyttää ulkoapäin entisenä, mutta sisältä modernisoituna harvojen siihen taloudellisesti pystyvien unelmamiljöönä? Muutos on väistämätön. Nykyistä kulttuuriympäristöajattelua vaivaa valitettava historiattomuus, nähdään vain entinen ja nykyinen, ei kuroteta tulevaisuuteen. Aivan varmasti nykyamurilainen lapsi tuntee kotitanhuansa yhtä omaksi kuin Linnan mustarakkauslaiset tai Vallikadun lapset Pispalassa omaksuvat katunsa yhtä omakseen kuin Viidan moreenilaiset. Juuri tällä kohtaa tekstiä Pendolino – nyt aikataulun mukaisesti – ohittaa Hämeen linnan. Eivätpä sen rakentajat osanneet arvata, että rautahepo viilettää ohi parhaimmillaan pariasataa tunnissa, tekee matkan Hämeenlinnasta Helsinkiin (jota silloin ei vielä ollut) 63 minuutissa; siihen aikaan matkaan meni parhaimmillaankin puolisen viikkoa. Nyt kyllä junanvaunussa nousee äläkkä, jos saavumme perille enemmän kuin viisi minuuttia myöhässä. Ovatko nuo minuutit elintärkeitä, ilmeisesti ovat. Aikakäsityskin muuttuu. Kaikki muuttuu. Edessä on illalla pidettävä seminaaritapahtuma, jossa mietiskellään Tampereen seurakuntarakenteen muutosprosessia. Pitkin alkukuuta on tullut kutsuja mitä erilaisimpiin tapaamisiin mitä erilaisimpien muutosvaihtoehtojen esiintuomiseksi. On yhden, neljän tai viiden, löytyy kuuden, seitsemän tai kymmenen seurakunnan kannattajia, löytyy ”mikään ei saa muuttua” -ryhmittymä tai ”kaikki uusiksi” -intoilijoita. Asia tuntuu olevan kirkko- ja seurakuntapoliitikoille mahdottoman tärkeä. Mutta onko tämä muuttumisen problematiikka seurakuntalaisten ja muiden tamperelaisten kannalta sittenkään niin tärkeä kuin toisillemme uskottelemme? Sitäpä sopii kysyä. Eiköhän kuitenkin ole keskeistä, että kirkollinen työ, sielunhoito, armon ja lohdutuksen sanoma, ihmiselämän syklin rituaalit, sosiaalinen lähimmäisapu on sitä, mitä tamperelainen kirkolta ja sen palvelijoilta haluaa – ei seurakuntapolitiikkaa. |
Hyvä renki, mutta huono isäntäKeskiviikko 14.9.2011 klo 11.12 - Juha Mattila Olen kyllästynyt jatkuvaan uutisointiin euromaiden talouskriisistä. Monessakin mielessä. Suomalaisessa politiikassa se on saanut äänestäjien ruotuun paimentamisen makua. Pelotellaan milloin milläkin – viimeksi Suomen uskottavuuden menetyksellä EU-päätöksenteossa – ellei ongelmamaita käydä tukemaan ja vakuusvaatimuksista luovuta. Juha Mattila
|
1 kommentti . Avainsanat: talouskriisi, euromaat, velkaantuminen, pankkitoiminta, äänestyskäyttäytyminen, seurakuntien tulevaisuus, sitoutuminen, yhteinen etu |
PelkopuheitaKeskiviikko 31.8.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola Sain kutsun ystäväni synttäreille ja ilmoitin, että tulen juhlimaan. Juhlapäivän lähestyessä aloin jarrutella. Mietin, kannattaisiko lähteä. Vähättelin juhlien merkitystä ja tein listaa kaikista mahdollisista esteistä. Huomasin jännittäväni vanhojen tuttujen tapaamista. Olin ollut pitkiä aikoja lasten kanssa kotona ja tajusin nyt, että erakoituminen on hyvällä alulla. Toisten ihmisten kanssa ei ole aina helppo olla, mutta yhteys toisiin on elintärkeä. Yksi ystävistäni on irakilainen muslimi ja tullut aikoinaan Tampereelle pakolaisena lapsuudenperheensä mukana. Olen kyläillyt lasten kanssa hänen kodissaan ja tutustunut hänen perheeseensä ja sukuunsa. Olen syönyt hänen leipomaansa herkullista pitsaa ja juonut makeaa teetä. Hän soittaa silloin tällöin, kysyy mitä minulle kuuluu ja hymyilee aina iloisesti tavatessamme. Häntä en pelkää, koska tunnen hänet. Silti uutiset terrorismista ovat saaneet minut suhtautumaan pelokkaasti muslimeihin yleensä. Eikä pelossa ole mielestäni mitään hävettävää. Tunnetta ei saa koskaan tuomita vääräksi. Mutta tunteet pitäisi tunnustaa, tunnistaa, ja niistä pitäisi jopa puhua. Ennakkoluulot maahanmuuttajia kohtaan eivät ole syntyneet tyhjästä. Peloista ja ennakkoluuloista toisia kohtaan pitäisi voida puhua leimautumatta vihamieliseksi tai sivistymättömäksi. – Tuntuu, että maailma menee niin nopeesti, huokaa poikani. – Ja että itekki kuolee. Eikä tiedä mitä sitte tapahtuu. Sanon, että on hyvä, kun puhutaan yhdessä näistä huolista. Kerron, että Jeesus lupasi olla vastassa taivaan kodissa. – Mutta ei siitä voi olla varma, onko se totta, poika sanoi. – Ei niin. Voi vaan rukoilla, että vois luottaa siihen, ja että huoli helpottaisi. Taivaassa ei ole mitään pahaa eikä surullista. – Miks pitää olla sotia? Miks pitää olla edes eri maita, eikö kaikki vois olla samaa, poika miettii. – Mulla on myös huoli, että tapahtuu joku onnettomuus. Kyselen, pelottaako lähteä taas kouluun pyöräilemään. – Ei. Ei aamulla pelota. Illalla vaan tuntuu. Rukoilen vielä iltarukouksen pojan kanssa. Pyydän, että Jeesus siunaisi häntä tänä yönä ja suojelisi sitten, kun on taas lähdettävä kouluun. Jos ei ole toista, joka kuulee pelon ja ottaa sen vastaan, puolustautumisesta tulee tärkeää. Pelko muuttuu vihaksi ja hyökkäys parhaaksi puolustuskeinoksi. Siksi suosittelen väkivallan ja kaiken pahan olon ehkäisyyn pelkopuheita. Rohkeutta puhumiseen kyllä tarvitaan, ja rohkaisijoita. Lähdin synttäreille. Tosin ennen toisten tapaamista minun piti vahvistaa itseäni. Tein sen pohtimalla, kuka olen, millaisessa elämäntilanteessa nyt olen, ja miksi olen sellainen kuin olen. Onnittelukorttiin kirjoitin Eeva Tikan runon, joka alkaa näin: ”Jos suru tulee siitä, että tietää, ja pelko siitä, ettei tiedä, on ilon oltava ovela mahtuakseen mukaan”. |
1 kommentti . Avainsanat: Yhteys, ennakkoluulo, luottamus, viha |
Tuulahdus TurustaTorstai 18.8.2011 klo 13.56 - Lassi Saressalo Suomen Kotiseutuliiton, nykyisen työnantajani, vuotuiset Valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin tänä vuonna Turussa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Tapahtumapaikkana oli Turun keskiaikainen Vanha Suurtori, jonne jo varhaisena keskiaikana tulivat eurooppalaiset vaikutteet pitkin Aurajokea. Ne levisivät sitten torilta lähteneitä teitä pitkin Satakuntaan ja Pohjanmaalle, Härkätietä Hämeeseen ja Kuninkaantietä Viipurin suuntaan kohdatakseen siellä itäiset kulttuurivaikutteet. Vanhan Suurtorin ympäristössä tapaa keskiaikainen koulutuskeskus, Katedralskolan, jossa suomalainen varhainen sivistyneistö sai peruskoulutuksensa kuninkaan ja kirkon palvelukseen, Vanhan Raatihuoneen, josta kaupunkia hallittiin. Vanha Akatemiantalo muistuttaa meitä Turun Akatemiasta, Ruotsin kolmanneksi vanhimmasta yliopistosta. Ja mahtavana seisoo Unikankareella hengellisestä elämästä oman tarinansa kertova kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko, jossa myös päivien juhlajumalanpalvelus pidettiin. Päivillä puhuttiin luonnollisesti kotiseudusta, yhteisöllisyydestä ja paikallisuudesta – kaikki ikuisia teemoja ja samalla myös tulevaisuuden keskusteluaiheita. Todettiin, kuinka kotiseutuliikkeen tapainen kansanliike on pystynyt reagoimaan ulkoisiin ja myös sisäisiin uhkiin ohjaamalla ihmiset hakemaan turvaa läheisistään ja tutusta kulttuuriympäristöstä. Tutun kuntansa menettäneet ovat joukolla perustaneet uusia yhdistyksiä ja vanhatkin ovat aktivoituneet. Taas haetaan turvaa läheltä kaukaisen ollessa ainakin jossain määrin pelottavaa.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kotiseutupäivät, yhteisöllisyys, paikallisuus, Turku, seurakuntarakenne, lähikirkkoalue, taivaallinen koti |
RuokakassibarometriKeskiviikko 1.6.2011 klo 15.55 Hesarissa oli pari viikkoa sitten pieni uutinen, jota tervehdin ilolla. Suomi on pudonnut tuloerojen kasvua OECD-alueella mittaavan tilaston kärjestä. Suomi on johtanut tätä tilastoa 15 vuotta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että meillä tuloerot ovat kasvaneet tuon 15 vuotta nopeammin kuin missään muussa kehittyneessä maassa. Suomi ei tosin pudonnut kovin kauaksi kärjestä. Tuloerojen kasvun näkevät kaikki arjen katukuvassa. EU:n köyhyyskriteerien mukaan suomessa on jo 900 000 köyhää. Se on paljon. Perussosiaaliturvan taso on kahdenkymmenen vuoden takaa, vaikka hinnat ovat nousseet tänä aikana roimasti. Toimeentulotuella ei yksinkertaisesti tule toimeen. Aikakautemme ilmapuntari köyhyyteen ovat ruokakassijonot. Nykyajan häpeäpaalu, jossa julkisesti nöyryytetään niitä, jotka eivät muuten tule toimeen. Asiakkaideni kertomukset asioinnista toimeentuloturvaa myöntävien viranomaisten luona ovat pahimmillaan puistattavaa kuunneltavaa. Voidaanko enää puhua hyvinvointivaltiosta? Toimeentulotuen alhaista tasoa ja korottamisen lykkäämistä on perusteltu 1990-luvun ja 2000-luvun alun ajan talouden tiukkuudella sekä kuntien ja valtion menojen vähentämistarpeella. Sosiaaliturvan saattaminen ajantasaiseksi on kuitenkin kohtuullinen, jopa pieni menoerä. Herää kysymys, onko takana köyhät kyykkyyn -asenne. Kuten suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä, sinänsä hyvien perusteluiden taakse kätketään oman viiteryhmän ahneus. Tällä hetkellä tulonsiirrot suosivat hyvin toimeentulevia. Otan yhden esimerkin. Tavallisen ihmisen oikeustajua nakertaa se, että lapsilisä otetaan huomioon tulona toimeentulotukea myönnettäessä. Asian tila on ollut tiedossa pitkään. Kummaa on, että asiaan ei ole tartuttu. Luterilainen etiikka tässä asiassa on oikeastaan hyvin kirkas. Hyvinvointi jaetaan tarpeen mukaan, ei ansioiden mukaan. Tuloerojen kasvua on seurannut myös kahtiajako ihmisten terveydessä. Köyhyys on heijastunut Suomessa vahvasti sairastavuuteen ja mahdollisuuteen käyttää terveydenhuollon palveluja. OECD muuten on antanut Suomelle useita huomautuksia terveyserojen kasvusta. Syrjäytyneet ovat entistä ahtaammalla. Toivoisin, että jokainen meistä tuntisi jonkun, joka on elänyt perussosiaaliturvan varassa vuosikaudet, jotta näkisimme ja ymmärtäisimme, kuinka ahtaalla he ovat. Minulla on pari tällaista ystävää, ja kokemus on ollut ainakin avartava. Yhteiskunnan kannalta on perimmältään kyse siitä, halutaanko ne, jotka eivät pysty hankkimaan toimeentuloaan omalla työllään, pitää mukana yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä ja toimijoina sitä rakentamassa. Tämän artikkelin kirjoittamisen ja ilmestymisen välillä päättyvät luultavasti hallitusneuvottelut, jotka näyttävät tässä kohden suuntaa. Esitin tuossa aiemmin kysymyksen, voidaanko tässä tilanteessa enää puhua hyvinvointivaltiosta. Mielestäni ei voida! Juha Mattila |
Autoilijan AurinkolauluKeskiviikko 18.5.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola Lapsena kävelin kouluun metsän poikki. Mummin ja papan mökillä sain viettää kesiä meren rannalla. Luontoelämykset tallentuivat päiväkirjaan ja syvälle mieleen. Nuorena luonnon suojeleminen tuntui vielä helpolta. Osallistuin kurssille, jolla opin huomaamaan otsonikadon vaikutukset: Puut kääntävät latvansa pohjoiseen, poispäin tappavasta auringosta. Otsonikerrosta alettiin sittemmin suojella rajoittamalla CFC-yhdisteiden käyttöä. Tällä vuosituhannella meillä on jo suurempia ongelmia. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsuus, meri, luonto, luonnonsuojelu, hiilijalanjälki, autoilu |
Mistä luovun?Keskiviikko 4.5.2011 - Lassi Saressalo Mistä luovun, kun jätän kristillisen yhteisöni, seurakunnan, arkisemmin sanottuna eroan kirkosta? Koska en ole saanut teologista koulutusta, ovat alla olevat ajatukset vain hataria otaksumia. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirkosta eroaminen, kaste, kummius |
IT-väen piinaviikotTiistai 19.4.2011 - Juha Mattila Matkapuhelinjättimme on ollut viime viikkoina otsikoissa. Pääjohtajan vaihtuminen käynnisti arvailut siitä, miten kauan puhelinten tuotekehitys pysyy Suomessa ja muun muassa Tampereella. Nokia on kaupungissamme iso työllistäjä. Osa toimitiloista sijaitsee yhtiön juurilla, entisen kaapelitehtaan vieressä.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: IT-ala, työmarkkinat, matkapuhelimet, yt-neuvottelut, irtisanomiset |
Vaikuttava rakkausKeskiviikko 6.4.2011 - Laura Tuhkanen-Jukkola Valitin väsyneenä miehelleni, että en voi vaikuttaa mihinkään, kun vain imetän vauvaa kotona. Haaveilin siitä, että jaksaisin lähteä kauppareissulle valitsemaan ristiäisiin kukkia. Siihen 5-vuotias isosisko totesi: ”Sää vaikutat vauvaan”. Tiedän, että lapsia hoitamalla voi vaikuttaa – jopa koko yhteiskuntaan. Uskon, että tärkeämpää tehtävää ei olekaan kuin läsnä oleminen lapsille. Silti vanhemmuus tuntuu välillä hyvin turhauttavalta taistelulta. Tästä työstä ei kerry mainetta, kunniaa eikä omaisuutta. Päinvastoin: Päivittäin saa todeta oman vajavaisuutensa ja kuulla, miten tyhmä on. On haastavaa osoittaa yhtä aikaa rajoja ja rakkautta. Parhaimmillaan lapsilta saa kuitenkin varauksetonta vastarakkautta. Heidän olemassaolonsa ja tekemisensä tuovat iloa. Kun saan hetken omaa rauhaa hulinan keskellä, huomaan olevani onnellinen kaikesta vaivannäöstä ja tappeluista huolimatta. ”On hauska olla älykäs ja voimakas, mutta autuasta olla rakastava”, kirjoittaa Martin Lönnebo Sielun kuntokirjassaan. Jos ei kykene osoittamaan rakkautta toisille, voi elämä olla perin onnetonta ja yksinäistä. Aikuisen kovan ja kylmän kuoren alla piileksii hylätty ja ikävöivä lapsi. Itseensä vajonnutta ihmistä kutsutaan narsistiksi. Epäsosiaalisuuteen, väkivaltaisuuteen ja rikollisuuteen liittyy aina narsismia. Psykoanalyytikko Gustav Schulmanin mukaan aikamme kilpailuyhteiskunta ruokkii narsismia, mutta persoonallisuuden häiriö syntyy jo varhaislapsuudessa. Jos lapsi ei saa kasvaa tarpeeksi turvallisessa ja rakastavassa vuorovaikutuksessa, hän kokee itsensä huonoksi ja ulkopuoliseksi. Hänessä kasvaa myös viha hoitajiaan kohtaan. Näitä tunteita lapsi alkaa purkaa hakemalla huomiota ja pönkittämällä omaa itsetuntoaan kaikin keinoin, myös toisia halveksimalla ja kiusaamalla. Rakkauden nälkä on kova – halu tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on, myös hankalana ja vaativana. On helpompaa hoitaa kiukuttelevaa lasta kuin provosoivasti käyttäytyvää aikuista. Koko yhteiskunnan kannalta olisi siis hyödyllistä, että lapset hoidettaisiin hyvin. Jokainen aikuinen voi vaikuttaa jo ihan vain huomaamalla lähipiirinsä lapset. Tutkimusten mukaan yksikin tuttu ja turvallinen aikuinen voi auttaa lasta kehittymään tasapainoisemmaksi ja tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Pian voimme taas vaikuttaa myös äänestämällä. Hyvän kansanedustajan ei tarvitse olla karismaattinen esiintyjä. Toivon, että osaamme valita eduskuntaan ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan yhteisen hyvän eteen ja ymmärtämään eri tilanteissa eläviä ihmisiä. Toivon myös, että lasten asema entisestään paranisi uusien päätösten myötä. Esimerkiksi oikeus lapsilisään pitäisi ehdottomasti palauttaa toimeentulotukea saaville. Aikuiselta vaaditaan monenlaista. Pieni lapsi taas on täysin riippuvainen toisen huolenpidosta. Vauvan katseleminen koskettaa syvästi, sillä avuttomana hän muistuttaa armosta. Hänen pieni olemuksensa herättää hellyyden ja aika pysähtyy. Hänen silmänsä tuntuvat sanovan: Tässä olen, rakastettavaksi tullut. Että muistaisit, mikä on pysyvää.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: imetys, lastenhoito, vanhemmuus, rakkaus, huolenpito |
Suuri vastaan pieniKeskiviikko 23.3.2011 - Lassi Saressalo Tämän päivän maailmamme ihailee suuruutta. Suurvallat ovat pienvaltoja mahtavampia, suurkunnat ovat pienkuntia väkevämpiä, suurmyymälät ovat pienkauppoja houkuttavampia, suurseurakunnat ovat pienseurakuntia parempia. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: identiteetti, yhteisöllisyys, kotiseutu, seurakuntahallinto, seurakuntatyö |
Arvot törmäyskurssillaKeskiviikko 9.3.2011 klo 14.26 - Juha Mattila Hotellin portilla muistin asian, jonka unohdin myös viime vuonna. Hampaita ei voi pestä Pietarin vesijohtovedellä. Tai voi, jos haluaa pelata sananmukaisesti venäläistä rulettia panoksena giardia. Olin ollut vieraana venäläisten juhlissa. Kello oli vierähtänyt hyvän matkaa seuraavan vuorokauden puolelle. Ei hätää. Korttelin kulmassa kivijalkakaupan mainosvalot heijastuivat vastasataneesta lumesta. Palasin hotellille parin vesipullon kanssa. Uninen vartija ojensi avaimen. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kauppojen aukiolo, työaika, hyvinvointi, arvot, |
MerinäköalaKeskiviikko 23.2.2011 klo 9.58 - Laura Tuhkanen-Jukkola Arki on välillä puuduttavaa. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Velvollisuudet sitovat ja saavat näkökentän kapeutumaan. Tutun reitin varrella ei enää näe mitään erikoista tai koskettavaa. Arjen ihmeistä ja Jumalan lahjoista tulee itsestäänselvyyksiä, joista ei osaa kiittää. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: arki; Pyhän kokeminen, vapaus |
Valoa kaamokseenKeskiviikko 9.2.2011 - Lassi Saressalo Tätä kirjoitettaessa on Utsjoella ensimmäinen valoisa viikko ohi. Aurinko on taas näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella. Tampereella vastaavaa valoisaa aikaa oli jo seitsemisen tuntia. Tämä kertoo, kuinka pitkä maa Suomi todella on. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valo, kaamos, , Israel, Betlehem |
Ahneuden riivaama työelämäKeskiviikko 26.1.2011 klo 14.37 - Juha Mattila Uutisista välittyy ristiriitainen kuva suomalaisesta työelämästä. Työuria pyritään pidentämään. Samaan aikaan monilla on kiire pois työelämästä – eläkkeelle. Työntekijät näyttävät tehdyissä selvityksissä olevan tyytyväisiä työssään. Toiset tutkimukset ja arkikokemus kuitenkin osoittavat, että suomalaisilla on paljon sairauslomia ja jaksamisongelmat ovat yleisiä. YLE:n mukaan 750 000 suomalaista käyttää KELA-korvattavia masennuslääkkeitä tai vastaavia selvitäkseen työelämän paineista. Miten tällaiset ristiriitaiset viestit ovat selitettävissä? |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työelämän paineet, työurat, työelämän etiikka, tuloksenteko |
Uskallus uuteenKeskiviikko 12.1.2011 klo 12.56 - Laura Tuhkanen-Jukkola Odotan vauvaa. Tulossa on neljäs lapsi meidän perheeseen. Edellinen raskaus päättyi keskenmenoon, ja siksi olen elänyt epävarmuuden aikoja. Olo on yhä epäuskoinen, vaikka laskettuun aikaan on enää muutama viikko: Minäkö synnytän pian uuden vauvan? Onko ihan totta, että sisälläni potkii ihka uusi ihmisihme? Uskaltautuminen johonkin uuteen yritykseen on kyynisyyden ja nihilismin uhmaamista. Olipa kyseessä uuden työpaikan hakeminen tai uuteen ihmissuhteeseen heittäytyminen, täytyy vastustaa lannistavia ääniä, jotka ulkopuolelta tai sisimmästä nousevat. Joskus on myös revittävä itsensä irti tutuista ja turvallisista mutta tukahduttavista kuvioista. Uuteen uskaltamisella en kuitenkaan tarkoita maanista uusien elämysten kahmimista. Nykyihminen tarvitsee enemmänkin rohkeutta syventyä, pysähtyä ja sitoutua. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Uskaltautuminen, sitoutuminen, muutos, epävarmuus, rohjeus |
Uusimmat kommentit