Parempi ravinto tarpeen

Suomen suurlähetystön paikallisen yhteistyön määrärahalla rahoitettiin hiv/aids-keskus orvoille lapsille Catembeen. Tässä osa heistä onnekkaista, jotka eivät enää ole yksin. Kuva Ritva Parviainen

Olemme Marracuenessa, kolmisenkymmentä kilometriä Maputosta, Mosambikin pääkaupungista, pohjoiseen. Kiertelemme kolmessa kylässä yhdessä SWAA-Moz nimisen järjestön kanssa. He ovat muutaman vuoden aikana saaneet rahoitusta muun muassa Suomen suurlähetystön paikallisen yhteistyön määrärahasta, osittain Maputossa olevan hiv-neuvontakeskuksen ylläpitoon, osittain Marracuenen hiv/aids-valistukseen, kotihoitoon ja ehkäisyyn. Muuta rahoitusta on haettu ja saatu ruokapaketteihin ja muuhun avustukseen, jota jaetaan aids-orpojen perheisiin.

Järjestö on siitä erikoinen, että se vastuullistaa miehet, heitä on jopa kotihoidon piirissä. Tilanne on kriittinen, sillä Maputosta pohjoiseen johtavan valtatien varrella hiv-tartunnan saa nykyään useampi kuin missään muualla maassa. Kaivosmiesten käytäväksi kutsuttu valtatie johtaa Etelä-Afrikan rajalta Inhambanen maakuntaan 500 kilometriä Maputosta pohjoiseen.

Vanha nainen ottaa väsyneenä meidät vastaan. Pihalla pyörii liuta lapsia; osa heistä käy jo koulua, osa on vielä alle kouluikäisiä. Kaikilla on resuiset vaatteet päällään, mutta pihalla leikkiessä ei kannata pukeutua liian hienosti. Tämä perhe, jossa isoäiti pitää huolta muutamasta lapsenlapsestaan, on yksi monista, joita järjestö avustaa ruokapaketilla joka kuukausi. Kukaan heistä ei ole vielä saanut hiv-tartuntaa. Lasten äiti kuoli aidsiin ja isä lähti pois. Jätti raa´asti omat lapsensa äitinsä huollettavaksi, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään.

Toisessa perheessä asiat ovat hiukan paremmin. Vammainen mies pitää huolta kolmesta lapsestaan. Lasten äiti kuoli aidsiin. Ei turhaan puhuta, että Afrikassa Saharasta etelään aids on naisten tauti. Miehet tuovat sen mukanaan tullessaan lomalle kerran vuodessa naapurimaan kaivoksilta. Tämä mies ei ole ollut kaivoksilla, hänen toisen käsivartensa vei krokotiili jo kauan sitten, ja hän yrittää selviytyä yksin lastensa kanssa. Vanhin tytär osaa pitää pienemmistä huolta ja kaikki käyvät koulua.

Käymme pienessä majassa, jonka lattialla kaksi vanhaa naista kuorii cashew-pähkinöitä. Heillä on yhteishuollossa pari pientä tyttöä, söpöjä kuin mitkä. Vaatimaton asunto on hyvin hoidettu, mutta naisten kasvoilta paistaa väsymys. Miten kauan he jaksavat? Miten vanhoja he oikeastaan ovat, mietin hiljaa. Toivon, että he jaksaisivat edes niin kauan, että tytöt pääsisivät kouluikään. Ilman vanhempaa henkilöä nämäkin lapset joutuisivat lastenkotiin.

On myös perhe, jonka perään naapurit katsovat. Tässä perheessä on vain lapsia. Vanhin on jo yli kymmenvuotias. Kuitenkin vielä lapsi, joka saa liian raskaan taakan kannettavakseen liian nuorena. Heillä on kuitenkin asiat suhteellisen hyvin. He saavat jatkaa asumista omassa kodissa ja käydä koulua, ja vieressä on tukiaikuisia. Kukaan ei halua heille pahaa. Kummankaan kuolleen vanhemman omaiset eivät tule ryöstämään kotia. Joka kuukausi järjestöltä tulee ruokapaketti, joka pitää heidät hengissä. Ja omasta pellosta saadaan loput.

Tämä ei ole slummia. Tämä on Mosambikin maaseutua. Nämä perheet eivät elintasonsa suhteen poikkea paljoakaan muista köyhistä perheistä. Joillakin on asiat paremmin – heillä on machamba – peltotilkku, jossa on maissia, tomaattia, papuja. Mutta kun perheessä on vain alle kouluikäisiä lapsia ja vanhuksia, peltotilkun viljely ja oman ruuan hankinta on kiven takana. Näitä perheitä on paljon, eivätkä he saa sosiaaliavustusta. Heidän ainoa tukensa on kyläyhteisö ja kansalaisjärjestöt, kuten SWAA-Moz. Miten pitkälle heidänkään apunsa riittää, on toinen kysymys.

On monia tartunnan saaneita aikuisia, jotka pysyvät hengissä viruslääkkeiden ansiosta. Joka kuukausi he matkustavat lähimpään terveyskeskukseen, jossa heille annetaan kuukauden satsi. Tämä on nykyään arkipäivää kymmenille tuhansille mosambikilaisille, ja he voivat pitää itseään onnekkaina. Aikaisemmin ei testiin kannattanut mennä. Olla positiivinen ei tarkoittanut uutta elämää – se tarkoitti varmaa kuolemaa. Niin täällä kuin missä tahansa muussa maassa. Tänä päivänä viruslääkkeet ovat osa arkipäivää ja tulevat olemaan sitä vielä enemmän, kunhan Brasilian rahoittama viruslääketehdas saadaan käyntiin. Siitä riittää kuulema vientiinkin, muihin naapurimaihin.

Lääkkeet eivät kuitenkaan yksin riitä. Niiden vuoksi parempi ravinto on tarpeen. Kanat, vuohi tai jopa lehmä olisivat tarpeen näille perheille. Joulu meni jo, mutta Yhteisvastuukeräyksen avulla näitä perheitä voidaan auttaa senkin jälkeen.

Ritva Parviainen

Kirjoittaja työskentelee Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan maajohtajana Mosambikissa ja on ollut maassa 25 vuotta.
SWAA-Moz = Society for Women and AIDS in Africa, Mosambik

Artikkelissa mainittu kuukautinen ruokapaketti koostuu seuraavasta:

- 5 kg maissijauhoa
- 2kg papuja
- 2.5 kg sokeria
- 2 l ruokaöljyä
- 2 kg maapähkinöitä
- 2 saippuatankoa
- 2 pientä pulloa vedenpuhdistusainetta
- 15 kondomia

Koko paketti maksaa noin 15 euroa per henkilö, vaikka käytännössä se on siis per perhe.

Tämä ei siis ole riittävästi koko perheelle, eikä järjestö pysty lähettämään pakettia kaikkina kuukausinakaan - tarvetta lisärahoitukseen siis on.