Me tavikset olemme uskovaisia

Kysyimme sekalaiselta seurakunnalta uskomisesta, uskovaisuudesta ja uskon syntymisestä.
Vastaajat ovat taustaltaan erilaisia, iältään 19–64-vuotiaita ja heidän seurakunnallinen aktiivisuutensa vaihtelee – kaikki ovat kuitenkin luterilaisen kirkon jäseniä. Nimet on muutettu.

1. Kuka on uskovainen ja kuka sen määrittelee?
2. Miten usko syntyy?

1. Jokainen joka itse niin tuntee. Usein kuvitellaan, että voidakseen olla uskovainen, täytyy olla muita parempi ja pitää käydä ahkerasti esim. seurakunnan tilaisuuksissa. Suomalainen ei uskalla sanoa, että uskoo. Ei ymmärretä, että se riittää luterilaisille! Uskovainen ei ole vain nutturapäinen, seuroissa käyvä mummeli. Me tavikset olemme uskovaisia, useimmat meistä. Näin luulen.
Raamatulla päähän lyövät ”tosiuskovat” ovat asia erikseen. Jos taivasten valtakunta on heidän kaltaisensa, se on ahdistava paikka. En usko, että Jumala on homman niin ajatellut.
2. Lapsuudenkoti ja siellä eletty turvallinen elämä vaikuttaa paljon. Luonnollista tietä päiväkerhoon/pyhäkouluun ja rippikouluun, iltarukous luettu siitä asti kuin muistaa. Näin se syntyy.
On myös niitä, jotka jysähtävät uskoon. Heidän lähellään ei välttämättä ole hyvä olla, koska usein he ovat niitä ”tosiuskovia”. Muistan tilaisuuden, jossa nykyinen arkkipiispa totesi, ettei hän ole koskaan ”pamahtanut” uskoon. Usko on tullut osaksi elämää pikku hiljaa. Hyvä niin. Silloin ehkä näkee paremmin ja kauemmaksi.
Auli

1. Olen aikoja sitten luopunut typerästä ilmauksesta, koska ei sitä ihminen voi määritellä.
2. Seuraan ortodoksi-isien viisauksia, joihin mm. Terho Pursiainen on viitannut. Uskon syntymisessä kaikki rationaaliset määritelmät ovat epärelevantteja. Ihmisen usko syntyy kasteessa, jokainen kastettu on uskovainen. Usko syntyy Jumalan toimintana, ei ihmisen ratkaisuna. Tätä fundamentalistien on vaikea käsittää. He vaativat ihmiseltä liikaa, Jumalan tekoja.
Matti

1. Ennen vanhaan luokittelin tarkkaan mustavalkoisesti mielessäni, kuka on uskovainen, kuka ei. Kriteerit olivat syntyneet päähäni omasta elämänkokemuksesta, jumalakuvasta ja monista muista asioista. Nyttemmin maailmankuvani on avartunut – ja samalla käsitys uskovasta henkilöstä.
Kysymys on kuitenkin vaikea. Yksinkertaisesti ilmaisen jotenkin näin: se joka suullaan tunnustaa Jeesuksen Kristuksen Herraksi ja sydämessään uskoo sen. Usko ei katso henkilöön eikä ole minun määriteltävissäni.
2. Mielipiteeni perustuu Raamatun käsitykseen. Usko syntyy kuulemisesta. Etsikkoaika tarvitaan, jotta on otollinen ilmapiiri oikealle kuulemiselle niin että se kantaa hedelmää. Ellei Jumalan Pyhä Henki avaa sydämen ovea, usko jää pinnalliseksi. Ei synny oikeanlaista suhdetta uskonasioihin ja Jumalaan.
Pentti

1. Sellainen, joka uskoo ja pyrkii elämään uskoaan todeksi. Se ei perustu mihinkään ulkoiseen tai tekoihin, joten uskovaiseksi voi ihmisen määritellä ainoastaan hän itse.
2. Sähköimpulssit vilistävät pitkin hermosoluja ja välittäjäaineet touhuavat synapsiraoissa, mutta miksi ne niin tekevät? Sitä voi kysyä tuolta yläkerrasta.
Maria

1. Yhteistä määrittelyä ei ole (tietääkseni?) missään sovittu, ja jo termit sinänsä ovat omiaan aiheuttamaan ristiriitoja. Minusta uskovainen on se, joka uskoo Jumalaan. Määrittelyä ei maan päällä voi tehdä kukaan muu kuin henkilö itse.
2. Usko ei synny tai pysy, vaan vaihtelee, horjuu, vahvistuu ja heikentyy kaiken aikaa, aivan kuten sen saama tila ihmisen mielessä ja elämässä. Hyvä ettei kysymys kuulunut, kuka on uskossa. Siitä ilmauksesta saan näppylöitä.
Helena

1. Usko on jokaisen henkilökohtainen asia. Se lähtee itsestä, sydämestä, eivätkä toiset voi sitä määritellä. Uskovainen saa ohjeet hyvään elämään Raamatusta.
2. Joillekin usko muodostuu tärkeäksi elementiksi jo lapsuudessa. Kasvuympäristö vaikuttaa suuresti eli se, kuinka avoimesti lapselle kerrotaan uskosta ja Jumalasta, viedään kirkkoon, pyhäkouluun ja pidetään ylipäätänsä uskoa tiiviisti lähellä nuoren elämää. Monet kokevat valaistumisen jossakin elämänvaiheessa, tyypillisesti hädän hetkellä tai elämän suurissa käännekohdissa, tai viimeistään vanhemmiten. Usko syntyy, kun ihminen kaipaa rakkautta, hakee turvaa ja vastauksia suuriin kysymyksiinsä.
Aleksi

1. Joka uskoo Jeesukseen, näin yksinkertaisesti vastaan. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että Hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16). Kuka sen määrittelee? Kukaan ei tunne toisen sydäntä ja usko annetaan lahjaksi. Isä lapsensa tuntee.
2. Monin eri tavoin. Oma uskoni syntyi nuorten hengellisessä tilaisuudessa. Asia vaivasi ja kiinnosti, oli hengellinen hätä. En osannut yksin rukoilla, joten marssin puhujan luokse ja pyysin auttamaan. Siis pyysin Jeesusta elämääni. Siinä se oli, ilman tunteen paloa mutta tietoisuus tuli tilalle, jotain uutta lähti liikkeelle. Neljäkymmentä vuotta siitä hetkestä on, uskomatonta mutta totta minulle, tänäänkin.
Leena

1. Sellainen, joka laittaa toivonsa Jumalaan ja luottaa silloinkin kun lumi on tullut eteisestä tuvan puolelle. Sydämen uskoa ei voi nähdä muut kuin itse Jumala.
2. Kun Sana on tullut sydämen asiaksi. Aina se ei synny niin, että sen voisi täsmälleen sanoa, joskus se vain on tullut osaksi elämää.
Marjatta

1. Sellainen joka edes ajoittain tuntee sisimmässään uskon ja luottamuksen toiseen todellisuuteen tämän meille näkyvän lisäksi. Uskovaisuus ei rajaudu tiettyyn uskontoon tai uskon sisältöihin. Uskovainen luottaa, että hänen elämänsä on korkeammassa kädessä.
Uskovaisuus on asenne, ja uskovaiseksi määrittely vain ja ainoastaan ihmisen itsensä tehtävissä suhteessa itseensä. Kenenkään muun puolesta ei tätä voi tehdä – täydellistä varmuutta siitä, onko joku toinen uskovainen, ei voi ikinä saavuttaa. Vielä vähemmän kukaan voi toiselta evätä uskovaisuutta, vaikka kovin monet tuntuvat haluavan itselleen tällaista määrittelyvaltaa.
2. Uskalluksesta, luottamuksesta, pyhän kosketuksesta. Uskossa sisäinen liikahdus kohtaa ulkoa tulevan armon.
Kalle

1. Ensimmäiset uskontunnustukset olivat lyhyitä ja kristuskeskeisiä, vähän kuin huudahduksia. Alkukirkossa oltiin monesta asiasta eri mieltä, mutta uskottiin Jeesus Nasaretilaisen olevan Jumalan poika. Uuden testamentin todistus keskittyy Jeesuksen persoonaan. Tältä pohjalta ymmärrän uskovaisuuden.
Jälkimmäinen osa kysymystä on vaikea. Siitä seuraa jatkokysymys: kuinka tarpeellista määrittely on? Kirkko voi määritellä mitä on Kristus-usko, mutta ei arvioida yksittäistä ihmistä. Kirkko kaikessa epämääräisyydessään määrittelee uskon. Ja silloin minimalisimi on hyve, koska koskaan ei ole kirkossa ollut pitkälle menevää yksimielisyyttä.
2. Raamattua lukemalla. Tai voimakkaiden kokemusten vaikutuksesta.
Eero

1. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Usko ilman tekoja on turha. Näitten oppien noudattamiseen yhdistän uskovaisen. Olenko uskovainen vai en, sitä ei pysty kukaan sanomaan. Näennäisuskovaisuus kansan keskuudessa havaitaan kyllä helposti ja jotkut pitävät sitä suuressa arvossa.
2. Käsittämätön asia. Itse olen saanut uskon äidinmaidossa vaikka se usein horjuu. Usko ja uskonto liitetään voimakkaasti yhteen, vaikka ei pitäisi. Miksi pidämme toisten uskoa vääräoppisena? Jokainen vain itse tietää omansa. Kun ihminen saavuttaa sisäisen rauhan ja luottamuksen siinä kohdassa, mitä hän haluaa uskoa, tästä kai se usko syntyy.
Pauli

1. Uskovainen = uskossa oleva = sen tuntee sydämessään. Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanotaan. Kukaan ulkopuolinen ei voi eikä saa määritellä asiaa.
2. Uskon synty on sydämen tila. Luja luottamus Jumalan johdatukseen ja enkelten apuun, sanoo nimimerkki ”Kokemusta on”. Se on oman egon siirtämistä syrjään ja toisen tarpeiden ja hyvän olon huomioimista.
Kaarina

1. Vältän termiä uskovainen, koska se on saanut niin negatiivisen sävyn, kristittynä oleminen tai tunnustuksellinen kristillisyys ei ole muodikasta. Uskovaisia pidetään hihhuleina, jotka eivät saa tehdä mitään hauskaa ja jotka saarnaavat kadunkulmissa tai jakavat lippusia rautatieasemalla. Käytän mieluummin sanaa uskova, se ei ole yhtä värittynyt.
Uskovaisen määrittelee vain jokainen itse, omasta itsestään. Joku toinen voi olla heikko uskossaan, mutta tuntee silti olevansa uskova tai uskovainen. Joku toinen taas kokee, että uskoo kyllä Jumalaan mutta ei halua nimittää itseään uskovaiseksi, koska ei tunne tietävänsä tarpeeksi kristinuskosta.
Minusta uskova on se, joka uskoo Jumalaan ja Jeesuksen pelastustyöhön, koska se on kaikkein tärkeintä. Muu tulee vasta sen jälkeen.
2. Maailmaa ei voi (eikä kuulu) järjellä täysin ymmärtää. Usko on yhtä mystinen, salaperäinen ja selittämätön kuin kaikki se, mihin tunnustava kristitty uskoo. On mahtavaa, että on asioita, joita ihminen ei koskaan voi kokonaan selittää! Uskoa ei saa minkään maallisen avulla, vaan loppupeleissä vain rukous Jumalan puoleen synnyttää sitä. Vaikka monet skeptikot ovat saaneet uskon kipinän järjen selitysten avulla (esim. Torinon käärinliinat tai Raamatun historiallisuus), usko ei silti synny kuin rukoilemalla.
Anna

1. Uskovaiset määrittelevät itsensä kuka mitenkin ja ei-uskovaisilla on heistä omat ajatuksensa. Hengelliset liikkeet kuten rukoilevaiset, lestadiolaiset jne määrittelevät uskovaisuuden omassa piirissään.
Yleisesti käsitystä muokkaavat kohtaamamme ihmiset. Mielikuva muodostuu omien kokemusten, sanan kuulemisen ja lukemisen perusteella. Ensin voi ajatella, että uskovaiset ovat tylsää joukkoa, johon ei missään tapauksessa halua samastua. Kun sitten on heidän kanssaan tekemisissä, huomaakin olleensa ennakkoluuloinen.
Olen kasvanut perheessä ja suvussa, jossa kristilliset periaatteet, tavat ja kulttuuri olivat vahvasti läsnä. Äitini oli niin sanotusti elävässä uskossa. Hän kertoi meille, miten Jumala häntä auttoi, johdatti ja kulloinkin Raamatussa sanoi. Meillä luettiin aina ruokarukous, kävimme sunnuntaisin kirkossa (tosin äiti ei koskaan pakottanut, vaikka itse meni aina). Lapsuuskodista on peräisin luja luottamus siihen, että Jumala kuulee rukoukset, auttaa ja neuvoo kaikissa elämän asioissa.
Näin minulle on syntynyt käsitys, että uskovainen on ihminen, joka elää lähellä Jumalan sanaa, uskoo siihen, että kaikki on Jumalan kädessä, uskoo Jeesukseen ja siihen, että Jumala on sellainen, miksi Jeesus hänet sanoillaan ja teoillaan kuvaa.
Ajattelen myös, että äitini tavoin uskovainen ei kätke uskoaan vaan pitää sitä normaalina ja tuo sen luontevasti esiin. Uskovainen pyrkii elämään Jumalan johdatuksessa ja toteuttamaan Jumalan tahtoa luottaen siihen, että Jumala tietää, mikä meille on parhaaksi. Uskova elää Isä meidän -rukouksen varassa eikä tule toimeen ilman sitä.

2. Suren kovasti, kun kouluissa ei enää ole tunnustuksellista uskonnonopetusta. Minulle uskontotunnit olivat hieno kokemus, vaikkei opettaja varmaan ollut uskovainen. Pyhäkoulu oli myös tärkeä ja menimme sinne mielellämme. Kirkko oli 50-luvulla täynnä lapsia sunnuntaiaamuna klo 9. Pappi piti ensin kaikille yhteisesti liturgian, laulettiin ja sen jälkeen mentiin kerhohuoneisiin ikäryhmittäin oman pyhäkouluopettajan kanssa.
Pyhäkoulu ja koulun uskonnonopetus antoivat vankan pohjan. Ihanteellista olisi, jos saisi lapsesta asti kasvaa turvallisessa, selkeässä viitekehyksessä, jossa ei kauheasti kysellä eikä kyseenalaisteta, vaan kerrotaan, että näin Raamatussa sanotaan.
Usko vaatii opetuksen, eikä siihen yksi rippikoulu riitä. Usko syntyy yhteisenä kokemuksena ryhmässä, jossa luotetaan, että se, mitä meille Jumalasta Raamatun pohjalta kerrotaan, on totta.

On myös mahtavia kertomuksia yksilöistä, joiden elämä on mennyt täysin hulluun suuntaan (alkoholistit, narkkarit, rikolliset), mutta jotka tulevat laakista uskoon kuultuaan puheen, joka kolahtaa tai jonkun muun hetkellisen kokemuksen kautta. Tällaisten todistajien kuulemisesta tai tällaisten kirjojen lukemisesta voi myös syntyä usko.
Halusin nuorena ”'tulla uskoon”. Ihmettelin, miksei se tapahtunut heti, olihan minulla kaikki tieto ja ympäristön suotuisa vaikutus. Silti tiesin, ettei se ollut vielä oikeasti tapahtunut. Kalevi Lehtinen puhui Kansan Raamattuseuran opiskelijailloissa asiasta ja muistutti, että usko on Jumalan lahja.
Kun sitten tulin uskoon, tajusin, ettei se ole oman tahdon ja rationaalisen päättelyn asia. Ei sellaista kokemusta olisi ikinä voinut omin voimin saada! Vertaan sitä rakastumiseen, niin mullistavaa se oli. Oman luonteensa tuntien ihminen kyllä tietää, mikä on itsestä, mikä Jumalasta, Pyhän Hengen työtä.
Raamatussa Jeesus puhuu opetuslapsille uskosta. Jeesuksen ihmeteot oli tarkoitettu luomaan uskoa Jumalaan. Juuri niiden sisäistäminen oli mielestäni pyhäkoulun ja uskonnonopetuksen ydintä ja uskon kannalta tärkeintä opetusta, koska ne olivat niin konkreettisia ja mieleenpainuvia. Niitä kerrottaessa ei ikinä mietitty, onko tällainen oikeasti mahdollista.
Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä on vielä selitetty sitä, mitä usko on.
Riitta