Ihmisyydellä ei ole erikoisasiantuntijoita

Arkkipiispa emeritus John Vikström on saanut muutamankin kerran huomata olevansa edellä kulkija. Homoasiassa kohu on noussut kahdesta sanasta: kymmenen vuotta sitten sanasta omatunto ja muutama kuukausi sitten sanasta siunaus.

Metso-kirjaston kahvilaan alkaa kerääntyä väkeä. John Vikström on tulossa luentosaliin puhumaan aiheesta Mitä on olla ihminen. Istumme Vikströmin kanssa nurkkapöydässä. Hän ihastelee tamperelaisten lattemukeja, ovat isompia kuin Turussa.
Mitä siis on olla ihminen? Eikö tämä pohtiminen juuri ole sitä ihmistä?
– Ihminen on aina etsinyt identiteettiään ja kysynyt kuka olen, Vikström sanoo.
– Vaikka kysymykseen on liittynyt myös epävarmuus ja ahdistus, pohtimasta emme ole lakanneet.
Hän muistuttaa, etteivät piispat ja papit ole pohtijoina erikoisasemassa, vaan ihmisyyden pohtiminen on vuorovaikutusta. Hän pitää hyvänä kehityksenä sitä, että kirkko on muuttunut julistavasta yhteisöstä kommunikatiiviseksi. Koska ihmiset haluavat nykyisin olla itse etsimässä totuutta, auktoriteetin perustana ei enää voi olla asema vaan luottamus.
– Luottamus on meidän aikamme lujin arvo. Sen varassa joutuvat toimimaan paitsi kirkko, myös poliitikot ja yritykset. Luottamuksen merkitys nähtiin pankkikriisinkin yhteydessä. Se oli kovempi arvo kuin raha, ja kriisin voittaminen oli luottamuksen palauttamista. Kirkolle luottamuksen arvona pitäisi sopia hyvin, sillä uskon perimmäinen olemushan on juuri luottamus. Uskontunnustuksessa ei sanota uskon Jumalaa vaan uskon Jumalaan.

Kirkko murroksessa

John Vikström kertoo kirjoittaneensa piispana kaksi paimenkirjettä, ensimmäisen Porvoon hiippakunnalle ja toisen arkkihiippakunnalle. Ensimmäisen otsikko oli Usko kriisissä. 
– Kirkon vuosisatainen asema itsestään selvänä auktoriteettina murtui 1970-luvulla, kun usko ei ollut enää itsestään selvyys, vaan siitä tuli jatkuvan pohdinnan kohde. Jos nyt kirjoittaisin paimenkirjeen, sanoisin varmaan, että kirkko on murroksessa. Vanha on auttamattomasti vanhaa, ja uuden murtautuminen esiin on jo alkanut. 
Hän myöntää, että viime aikoina kiivaana käynyt homokeskustelu on osa tätä murrosta, vaikka se ei hänestä olekaan vain kirkon päänsärky, vaan myös kulttuurinen asia. 
– Vielä 1970-luvulla homous oli rikos, ja 1980-luvulla se ajateltiin sairaudeksi, jota yritettiin parantaa psykiatrin vastaanotolla. Kun 1990-luvulla sanoin, että meidän on tässä asiassa annettava ihmisten noudattaa omantuntonsa ääntä, sain kirkon konservatiivien arvosteluryöpyn niskaani. Kun kymmenen vuotta oli kulunut, piispat esittivät yhdessä kirkolliskokoukselle, että ihmisen on saatava seurata omaatuntoaan, eikä kukaan reagoinut. 
Vielä viime vuoden lopulla emerituspiispa kuitenkin sai aikaan uuden kohun siunattuaan YLE:n Radio 1:n Ajankohtainen Ykkönen -lähetyksessä homoseksuaalit sanomalla: ”Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon kaipuutasi rakkauteen ja toisen ihmisen läheisyyteen ja lämpöön.”
Hän totesi tuolloin, että nyt kirkon piirissä ymmärretään jo paremmin, että myös homoseksuaali on Jumalan luoma sellaisena kuin on. Kohu syntyi kuitenkin sanasta siunaus, jota ei olisi pitänyt käyttää, koska kirkolliskokous oli ehdottanut rukousta. Mikä sellainen rukous on, johon ei sisälly siunausta, piispa kysyi.
Viime helmikuun kokouksessaan piispat päätyivät antamaan väljät raamit rukoushetkelle, mutta kielsivät kirkon vihkikaavan suoranaisen lainaamisen rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisessa. Kohu ei kuitenkaan näytä laantuvan. Oliko Vikströmin oletus ymmärtämisestä siis ennenaikaista?
Haastatteluhetkellä viikkoa ennen piispainkokousta Vikström arvelee, että suurin vääntö homoasiasta on oikeastaan jo ohi, vaikka murroksen keskellä kokonaiskuvaa saattaakin olla vaikea hahmottaa.
– Varmaankin tämä keskustelu joskus 20 vuoden kuluttua lähinnä huvittaa ihmisiä, sillä oikeasti olemme kirkossakin jo nyt paljon suurempien kysymysten äärellä kuin toisen ihmisen seksuaalisen suuntautumisen hyväksyminen tai hyväksymättä jättäminen. Isompi asia on ihmisen ja ihmiskunnan eloonjäämisestä tällä planeetalla.

Uskon äidinkieli

Jos pohtiminen on osa ihmistä, osa ihmistä lienee myös se, että lakataan pohtimasta ja tiedetään toisenkin puolesta.
Koska usko on niin vahva voima, se voi Vikströmin mukaan olla myös vaarallinen voima. 
– Uskoa on helppo käyttää vallan välineenä, koska se pelaa ihmisen perustarpeella; tarpeella luottamukseen. Dominoiva ihminen voi saada uskonnon avulla toisen ihmisen valtaansa, koska uskonnon avulla voi saada käsiinsä toisen ihmisen omantunnon.
Pieniin ja suuriin uskonsotiimme on Vikströmin mukaan yhtenä syynä ihmisen vallanhalu, mutta syynä on myös vilpitön tarve etsiä totuutta ja se, että Raamattu ei ole looginen kokonaisuus. Vaikka Raamatussa yleisesti ottaen onkin tietty perussanoma, riidat syntyvät, kun yksi puolustaa yhtä ja toinen toista yksittäistä kohtaa.
Pitäisikö Raamattu sitten käsittää vain symbolien kielenä? Raamattu puhuu Vikströmin mukaan symbolien avulla, mutta ei VAIN symbolien avulla.
– On sanottu että symbolit ovat uskon äidinkieli. Joka ei ymmärrä symboleja, hän ei ole sisäistänyt uskon äidinkieltä. Pitää kuitenkin muistaa, että Raamatun symbolit osoittavat aina todellisuuteen. Symbolin takana on se todellisuus, mihin symboli osoittaa.
Monimutkaista? Ehkä, mutta tässä on muun muassa yksi syy, miksi uskonnon opetus kouluissa pitäisi Vikströmin mukaan säilyttää. Kun ihminen oppii uskon äidinkielen lapsena, hän pystyy vastustamaan fanatismia, joka on ihmiskunnan pahin vihollinen.
Mikä sitten on emerituspiispan mielestä  kristinuskon kova ydin? Se on Jumalan rakkaus ja hyvyys, joka on kaiken pohja. 

Aito ihminen

Joillekin uskoville vanhemmille lapsen kirkosta eroaminen viime erobuumin yhteydessä on ollut kova paikka. Onko ihmisen siis kuuluttava kirkkoon ollakseen kunnon kristitty? 
Vikström sanoo ymmärtävänsä kirkon jäseniä, joille kirkko on kristittyjen uskovien yhteisö ja lähes pyhä asia. Sitä se on hänellekin. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei kirkko ”omista” Jumalaa.
Kirkkoisä Augustinus jo sanoi, että kirkolla on lapsia, jotka eivät ole Jumalan lapsia ja Jumalalla on lapsia, jotka eivät ole kirkon lapsia.  
– Koska uskonto on yhteisöllinen asia, minusta olisi tietenkin ihanne, että kirkko olisi se avoin syli, jossa ihminen vois löytää uskonsa. Toisaalta tärkeätä on myös aitous. Ymmärrän, että ihminen, joka ei pysty olemaan aito oma itsensä kirkossa, eroaa kirkosta. 
– Silloin kannattaisi ehkä kuitenkin kysyä, mikä on se kirkko, jossa on vaikea olla. Onko kuva kirkosta oikea, vai onko se ennakkoluulojen värittämä? Ennakkoluulojen olemushan on se, että niiden vahvistamiseksi tarvitaan hyvin vähän. Yksikin lööppi voi riittää. 
Sanotaan, että ihminen hahmottaa itsensä myös tarinoiden kautta, joten ihminen on myös tarina ihmisestä. John Vikström sanoo, että kristinusko on hänelle se suuri tarina, joka antaa elämälle tarkoituksen, jota hän kaipaa.
– Usko auttaa minua olemaan aito ihminen.

Kristiina Harjula