Hämeenpuisto - kaupungin keuhkot

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jokainen sukupolvi on vajaan kahdensadan vuoden aikana jättänyt jälkensä Hämeenpuistoon, tietää arkkitehti Seija Hirvikallio.
Kuva: Tuomas Koskialho

Arkkitehti Seija Hirvikallio kuvaa Hämeenpuistoa keuhkoiksi, joilla kaupunki hengittää. Puistoesplanadi herättää nostalgisia muistoja ja houkuttaa jossitteluun.

Mitä jos idyllisiä puutalokortteleita ei olisi purettu? Entä jos Näsikalliolla komeilisi sinne kaavailtu kirkko?

Hirvikallio tallensi ensin kansien väliin Tampereen pääkadun vaiheita, Hämeenkatu, kaupungin sydän (2010). Sieltä hän jatkoi risteävälle kilometrikadulle. Viime marraskuussa ilmestynyt Hämeenpuisto, Tampereen Esplanadi käy läpi rakennusten historiat tontti tontilta ja kertoo tarinoita asukkaista.

– Ihmiset tuovat taloihin elämän!

Hämeenpuisto on ollut myös Hirvikallion kotikatu, naapurissa asui silloin Väinö Linna. Oma diplomityö, suunnitelma uudisrakennuksesta Eteläpuistoon, sijoittui kadun päähän, ja Pikkupalatsin sisätilojen restaurointi oli työuran tähtihetkiä.

Korutonta kertomaa

Tamperelaisten suussa Espenaati oli alun perin palomuuri. Carl Ludvig Engelin 1830-luvulla Tampereen länsireunalle suunnittelema puistoväylä lehtipuurivistöineen suojeli nuorta kaupunkia tulipaloilta.

Hirvikallion kirjan kuvapostikorttiaineisto esittelee 1900-luvun alun kulta-aikoja, jolloin miljöö ja tunnelma poikkesivat nyky-Hämeenpuistosta.
Aikakausittain kootut rakennusluettelot ovat korutonta kertomaa: ”1850-luvun talo purettu, 1860-luvun talot purettuja, 1870-luvun talot Aleksanterin puukoulua lukuun ottamatta purettuja, 1880-luvun talot Aleksanterin kirkkoa lukuun ottamatta purettuja, 1890-luvun talot Pikkupalatsia, Työväentaloa, Tipalaa ja Klingendahlia lukuun ottamatta purettuja.”

Kaupunkikuvaa alkoi muovata rakennusjärjestys, joka salli kuusikerroksisten kerrostalojen rakentamisen.
– Totta kai mahdollisuus hyödynnettiin. Vääjäämättä se tarkoitti, että matalat puutalot saivat väistyä.

1950- ja 60-luvut olivat kiivasta rakentamisen aikaa. Purkutraktorit jylläsivät, uusia asuin- ja liikerakennuksia nousi tilalle. Elettiin ”money talks” -kautta; taloihin tuli lisää korkeutta, Ratinan silta valmistui, liikenne lisääntyi. Mitä arkkitehti menetetystä haikailee?

– Esimerkiksi Berndt Blomin koristeellisista taloista jonkun olisi saanut säilyttää. Myös Metsoa vastapäätä sijainneen renessanssityylisen Branderin talon purkaminen harmittaa.

Puutaloista säästyi vain Aleksanterin puukoulu.

– Parempi yksittäinen säilynyt rakennuskin kuin ei mitään, mutta 60-luvulla ei arvostettu mitään vanhoja tyylejä. Uhan alla oli jopa Raatihuone, joka täpärästi pelastui. Vasta 80-luvulla ruvettiin puhumaan restauroinnista. Klingendahl oli Tampereella ensimmäinen kohde.

Vanhaa tuskin enää yhtä surutta hävitettäisiin, rakennussuojelu on lyönyt itsensä läpi.

– Raatihuoneen restauroinnista en ole kuullut yhtään negatiivista kommenttia, vaikka työ tehtiin kaupunkilaisten rahoilla. Kun Pikkupalatsi vuonna 2006 valmistui ja sitä esiteltiin yleisölle, kohtasin siellä entisiä pumpulitehtaan likkoja, jotka kyynelsilmin ihailivat talon kauneutta. Korjaushankkeet saavat laajan hyväksynnän.

Vankilasta kirkkoon

Luumäellä syntynyt Hirvikallio on myös yhteiskuntatieteiden maisteri ja kirjastonhoitaja. Ensimmäisen tutkintonsa jälkeen hän aloitti työt Tampereen kaupunginkirjastossa.

Kävelyretki Pyynikillä muutti pian elämän suunnan. Hirvikallio tuli Palomäentiellä esittäneeksi näkemyksiään eräästä vanhasta talosta, ja lenkkikaveri tokaisi, että sinähän olet kuin arkkitehti. Kirjastonhoitaja haki teknilliseen korkeakouluun ja pääsi sisään.

– Se oli johdatusta, hän uskoo.
– Kaikki muuttui ja sukelsin täysillä uuteen maailmaan. Valmistuin arkkitehdiksi 1989.

Tarkoitus oli ruveta suunnittelemaan uudisrakennuksia, mutta toisin kävi. Alusta asti työtehtävät ovat painottuneet vanhan korjaamiseen, paikat vaihdelleet vankilasta kirkkoon, kesämökistä kartanoon, ravintolasta Raatihuoneeseen.

Hirvikallio on tehnyt paljon töitä myös seurakunnille. Edellisessä työpaikassaan hän suunnitteli muun muassa Viinikan, Ylöjärven ja Luopioisten kirkkojen restauroinnit ja omassa toimistossaan Viljakkalan ja Vesilahden kirkkojen sekä Kurun Lamminkankaan kappelin julkisivukorjaukset. Hervannan kirkossa on Hirvikallion suunnittelema julkisivuristi, Messukylän hautausmaata ympäröivä takorauta-aita on hänen piirustuspöydältään peräisin.

– Restaurointi lähtee aina historiaselvityksistä. Käyn läpi alkuperäisen arkkitehdin suunnitelmat, siitä alkaa henkinen sitoutuminen. Juuri sen kohteen arvot määräävät, mitä voi muuttaa ja mitä ehdottomasti pitää säilyttää.

Sakraalitilojen korjauksissa Seija Hirvikallio tavoittelee harmonisuutta ja tasapainoisuutta.

– Kirkon pitää olla sellainen, että kuka tahansa voi tulla sinne lohtua ja turvaa hakemaan, rauhoittumaan ja hiljentymään ilman, että mikään häiritsee.

Vetävä valolaatikko?

Palataanpa takaisin Hämeenpuistoon. Jos Carl Albert Edelfeltin 1868 laatima asemakaava olisi toteutunut, sekä Näsikalliolla että Amurissa olisi kirkkorakennus. Kumpaakaan ei koskaan tehty.

Kun Tampere pyrki itsenäiseksi Messukylän seurakunnasta, uusi kirkko nousi Esplanadin ja vanhan hautausmaan väliselle alueelle.

– Aleksanterin kirkko on kyllä hyvin näkösällä, mutta olisi hienoa, jos sen ja Tuulensuun välinen alue voitaisiin jotenkin rauhoittaa ajoneuvoliikenteeltä. Tämä tietysti edellyttäisi ensin koko keskustan liikennesuunnittelua. Kirkon edustalle syntyisi upea paikka esimerkiksi iltatapahtumille. Nyt autot katkaisevat Hämeenpuiston yhtenäisyyden.

Hirvikallion mielestä naapurukset kirkko ja kirjastotalo keskustelevat luontevasti keskenään, vaikka ovat arkkitehtuuriltaan täysin erilaiset. Molemmat kurkottavat taivaisiin, Metso on kirjatiedon talo, kirkko uskon ja Raamattuun tallennetun tiedon.

Entä se Edelfeltin kirkkorakennus Hämeenpuiston pohjoispäässä? Arkkitehti leikittelee mielellään ajatuksella ja näkee sielunsa silmin modernin kirkon korkealla kalliolla.

– Näsikallion puut heijastuisivat sen lasiseen julkisivuun samaan tapaan kuin ympäröivä luonto Rosendahlin hotellin seinään. Pimeällä kirkko olisi kuin valolaatikko, majakka jonka valot näkyvät kauas etelään.

– Rakennus tarjoaisi hyvän kontrastin myös viereiselle Näsilinnalle. Sellainen kirkko vetäisi Hämeenpuistossa kulkevia niin, että sinne olisi suorastaan pakko päästä.

Hirvikallio jatkaisi Edelfeltin ajatusta. Puiston eteläpäässä voisi sijaita Näsikallion kirkon vastinpari – toinen julkinen rakennus. Yhdessä ne toisivat ihmiset takaisin sunnuntaikävelyille Hämeenpuistoon.

Pirjo Silveri