Sotakohtaus synnytti sinfonian

Yhtäkkiä jokin välähti taivaanlaella ja saman tien katosi maailmankaikkeuteen. Oliko tämä välähdys kenties kaukainen viesti sinfoniani sankarilta – oliko se Turtolan tähti?
(Fridrich Bruk)

 

Fridrich Brukilla ja Martti Turtolalla riittää keskusteltavaa niin suomalaisesta upseerinkohtalosta kuin musiikistakin. He miettivät sinfonian olevan aina uusi jokaisella kuuntelukerralla.
Kuva: Hannu Jukola

 

Saksalaisupseeri tarttuu pistooliinsa ja alkaa ampua sotavankeja täynnä olevaa ulkorakennusta.

Komentaja huutaa ”Seis!” ja iskee pistoolia pitävään käteen.

Tuo kohtaus Martti Turtolan kirjasta Kyllä täällä kaatuakin voidaan inspiroi Fridrich Brukia niin, että säveltäjän 12. sinfonia alkoi muotoutua. Teema alkoi palaa hänen sisällään.

– Mikä dramatiikka! Mikä käsittämätön isänmaanrakkaus!

Brukin mielestä kyseessä ei ole kohokohta vaan alkusysäys.

– Näin syntyy taide: jokin satunnainen tapahtuma saa sen alkuun.

– Me emme olisi ihmisiä, jos emme tutkisi kokemustemme aarreaittaa, hän lisää.

– Filosofia ja uskonnot olisivat jääneet matkan varrelle, jollei ihminen pyrkisi hahmottamaan todellisuutta kokemustensa kautta.

Myös tiedolla siitä, miten suomalaissotilaat jakoivat vankien kanssa niukat muonavaransa, oli osansa musiikin synnyssä. Kirjan tärkein sanoma onkin Brukin mielestä inhimillisyys, kristillisyys.

Levy Turtolan tähti ilmestyi viime vuonna. Nyt se on lainattavissa kaikista Suomen kirjastoista.

Levystä on sadellut kiitoskirjeitä ympäri maailman. Lontooseen haluttiin muutakin Brukin tuotantoa. Esimerkiksi saksalainen kapellimestari Thomas Sanderling on ilmaissut kiinnostuksensa sinfoniaa kohtaan. Suomessa sitä ei ole vielä esitetty.

– Tämä on todennäköisesti yksi parhaista teoksistani, myöntää säveltäjä.

– Joku voi kuulla siinä etenemisen vaikeuksien keskellä. Kaikki tapahtuu suomalaisessa luonnossa: metsä varmasti kuuluu myös.

– Vaikuttava monumentaalinen teos, sanoo puolestaan Turtola.

– Minusta teoksen vahva puoli on, ettei se ole sotasinfonia vaan inhimillinen tilitysteos. Säveltäjä on kiteyttänyt sanomansa upealla tavalla.

Näin analysoi sinfoniamusiikin intohimoinen harrastaja, jonka hyllystä löytyy noin tuhannen levyn kokoelma.

Taistelun jälkeen
valoisa loppu

Kesän 1941 sää on aurinkoinen ja liput liehuvat. Sitten ilma muuttuu. Kohta värjötellään suossa venäläisten saartamina. Kaksituhatta miestä kaatuu.

Alussa kuultavan tekstin lukee Ojārs Kalninš. Vaikka kohtaa on sanottu teatraaliseksi, Bruk halusi sen mukaan:

– Se vangitsee kuulijan ja vie hänet keskelle tapahtumaa.

Hän miettii psykologisen aiheen antavan säveltäjälle paljon. Historiallisen tapahtuman draamaa on silti hankalaa toteuttaa musiikillisesti. Vaikka siitä on vaikea puhua, taika on olemassa.

Pattitilanteen säveltäjä purki siten, että sinfonian loppuun syttyy suomalainen kansanlaulu, Kotimaani ompi Suomi. Se murtautuu esiin, kun kaikki tuntuu olevan toivotonta.

– Valoisa laulu on vastakohta tilanteelle. Halusin loppuun hyvin tutun sävelmän.

– Se myös tuo ajatuksen sovituksesta, Turtola lisää.

Sinfoniassa kuuluu pyrkimys antiikin tragedian spiraalimaisuuteen kohtaloa kohti.

– Jussi Turtolan kaatuminen on murhenäytelmän viimeinen sointu, Martti Turtola sanoo.

Sinfonia on Brukille oma ilmaisutapa.

– Edustan romanttista suhtautumista elämään. Esteettinen tavoitteeni on selkeän ilmaisun taidemusiikki. Yritän todistaa, että tässä musiikin lajissa on vielä jotain sanottavaa.

Molemmat kehuvat levyllä esiintyvää Liettuan valtion sinfoniaorkesteria, jota johtaa Imants Resnis. Lopussa kuullaan Latvian Valtion Akateemisen kuoron Latvijan esittämät kolme laulua, jotka se on opetellut laulamaan suomeksi.

Henkilökohtainen
ja raskas työ

Valtiotieteiden tohtori Martti Turtola kutsuu kirjaansa subjektiiviseksi elämäkerraksi. Se kuvaa suomalaista upseerinkohtaloa vuoden 1941 pahoissa paikoissa Kiestingin korvessa. Tiiliskiveäkään Turtola ei halunnut tehdä.

– Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut ylivoimaisesti raskain työni. Kyseessähän oli isän rakastettu veli. Kirjoittamaan oli kuitenkin ryhdyttävä, koska moni oli ehtinyt kysellä.

– Minusta oli hyvä, etten kirjoittanut tätä liian nuorena. Aihe kypsyi vuosikausia, kunnes hetki oli otollinen. Pidän tätä omista kirjoistani huippuna.

– Tämä on myös tekemistäni kirjoista kaikkein henkilökohtaisin, mutta olkoon se sen vahvuus.

Kirjan sankari, Usko Johannes eli Jussi Turtola on Ypäjän kirkkoherran Kaarlo Kustaa Turtolan vanhin poika. Suvun vahvat juuret löytyvät Tampereen Turtolasta, ja kirkkoherran kuoltua hänen vaimonsa Elin Maria muutti synnyinseudulleen Teiskoon. Sen erämaissa veljessarja teki mieluisia retkiä.

Matkallaan kirjan päähenkilö huomaa turvaavansa ”evankeliseen Jumalaan”, vaikka onkin omaksunut japanilaisen bushido-filosofian. Sen oppien mukaan elävä ei valita vaivojaan eikä näytä tunteitaan.

– Hänen suurena tavoitteenaan oli olla lempeä johtaja, veljenpoika yhdistelee sukulaisten ja tuttujen haastatteluista koottuja palasia.

Martti Turtola ei väitä kirjan olevan koko totuus sedästä. Sen antama kuva perustuu kuitenkin päähenkilön kirjoittamiin kirjeisiin.

Teksti ei kaikin paikoin ole yksiselitteinen, ja myös siinä kuvatut historian hahmot ovat sekä heikkoja että vahvoja, niin näkijöitä kuin tapahtumien vietäviksi joutuneitakin.

Maailmanhistorian
myllynkivien välissä

Pohjoisen miehet eivät kuvitelleet itsestään suuria, vaan heitä ajoi eteenpäin velvollisuudentunto, olihan kyseessä Suomen kohtalo. Jussi Turtolakaan ei kirjassa mainosta itseään, vaan toimii inhimillisyyden vuoksi.

– Myös Mannerheim oli vaikeassa tilanteessa ja koki painostusta, mutta Jussi Turtola joutui polttopisteeseen ja jauhautui siinä.

– On syntynyt keskustelua siitä, tapattiko hän itsensä. Minusta hän halusi täyttää velvollisuutensa.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian professori (emeritus) Martti Turtola on joutunut kysymään itseltään, olisiko hän itse pystynyt noissa oloissa samaan. Vastaus on varovainen kyllä.

Monissa Suomen sotavuosista kirjoitetuissa elämäkerroissa tyydytään kuvailemaan pintaa ja kerrotaan tapahtumat sellaisenaan, hän kritisoi.

– Tällaisessa kirjassa tärkeintä on kokonaisnäyn hahmottaminen, ja uskon, että sinfoniassa myös.

Sodan kuvauksen keskeyttävät päiväkirjaotteiksi muokatut kohdat, joissa voi kuulla runollisuutta. Kirjoittaja myöntääkin runollisuutensa.

Vuonna 1947 syntyneen Turtolan kotona puhuttiin sodasta, olihan isä ollut rintamalla

– Meillä luettiin paljon sodan historiasta, ja meitä kiinnosti, mitä oli todella tapahtunut.

Arkojen asioiden käsittely nostatti tunteita niin, että nimetön soittaja uhkasi pommilla.

Seuraavaksi 76-vuotiaalla Fridrich Brukilla on suunnitteilla sinfonia Näsinneulasta. Diplomisäveltäjä ei malta eikä voi jäädä eläkkeelle.

Asta Kettunen

 

Lainauksia kirjasta:

 

Tämä matka tänne Kapustajoelle saakka on ollut kuin yhtä Kristuksen via dolorosaa.

 

Jo sotaretken alkuvaiheessa aloin tuntea Jumalan läheisyyden. Tuntui kuin Hän olisi pitänyt minua kädestä kiinni.

 

Toivotan sinulle hyvää vointia ja kestävyyttä sekä Korkeimman siunausta.
(Viljo-veli)

 

Tällä matkallani olen niin elävästi tuntenut rukouksen voiman. Jumala on päivä päivältä kasvattanut minua tehtävääni varten, niin että tunnen olevani kuin kotonani ja pitäväni nyörit käsissäni. On niin turvallista olla ja toimia, kun Hänen kätensä pitää minun heikosta kädestäni kiinni.

 

Ja nyt Isä, kirkasta sinä minua tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla sinun tykönäs oli, ennen kuin tämä maailma olikaan. (Johanneksen evankeliumi 17:5)

 

En ole piispa, enkä pappi, mutta tunnen, että minulla on raskas vastuu ”laumastani” täällä Vienan korvessa.

 

”Turtola oli älyltään hyvää keskitasoa, mutta tahdoltaan poikkeuksellisen voimakas ja itsepäinen ihminen, luonteeltaan särmikäs ja hankala.”
(Wolf H. Halsti)

 

Minä en itse pelkää kuolemaa, olen sitä jo niin monesti katsonut silmästä silmään.

 

Kuolemankukkulan yksi ainoa taistelu teki Pudasjärven pitäjään yli sata sotaorpoa. Jumala, se on jo kohtuutonta!

 

Me olemme täällä yksin, meidät ovat kaikki hyljänneet – ehkä Jumalakin.

 

Suokoon Jumala, että olen täällä toimiessani pyrkinyt tekemään oikein, sillä ”rohkeus on sitä, että tekee oikein.”

 

Luen vielä ennen lähtöäni minulle rakkaasta sotilaiden rukouskirjasta ”Rukouksen taisteluun lähdettäessä”:”... Jumalaan minä luotan ja ylistän hänen sanaansa, Jumalaan minä turvaan, enkä pelkää. Mitä liha minulle tekisi?”

Usko Jumalan johdatukseen lohduttaa myös, vaikka olen täällä alkanut epäillä heikkoina hetkinä sitäkin.