Kivilevyjä ja kepposia oli riparilla ennen

Pentti Laasonen kertoi 1950-luvun ripareista Isosaaressa Pättinniemen tämän kesän leiriläisille, muun muassa Helmi Mäkiselle, Noora Mäkiselle ja Peetu Paloselle (vasemmalla) sekä apuopettaja Henry Knuuttilalle.
Kuva: Hannu Jukola

Noora Mäkinen, Helmi Mäkinen ja Peetu Palonen, millainen on hyvä leiriope?

‒ Sellainen, joka ei pomottele.

‒ Mukava ja osaa samastua.

‒ Pitää pystyä heittäytymään.

‒ On aikuinen, mutta tulee sisäinen lapsi esiin.

‒ Ymmärtäväinen.

‒ Mutta kuria ja pitkä pinna pitää olla.

‒ Juuri sellaisia, kuin meidän isoset, opettajat ja apuopettajat, niin kuin myös Pävi (Repo) ja Jaakko (Pulkkinen) ‒ ne heittäytyy!

Aikoinaan luotsaaminen oli helppoa, nuoret olivat paljon kiltimpiä silloin, arvelee Pentti Laasonen. Hän toimi vuonna 1953 Isosaaressa pidetyn ensimmäisen rippikoululeirin apuopettajana.

‒ Silloin oli tapana, että pomot joi kahvia ja söi käpykakkua, Laasonen hymyilee.

Isoskoulutus
opettaa vastuuta

Noora Mäkinen oli jo leirin aikana varma, että haluaisi isoseksi, muita se vielä mietitytti.

Laasonen muistaa olleensa aikoinaan vähän katkera isoskoulutukselle, koska silloin uhkasivat loppua kerhonohjaajat.

Päivi Repo suosittelee isoskoulutusta jo senkin takia, että siinä oppii monia taitoja. Niistä saa myös pisteitä lukioon pyrittäessä. Opettajan hommiin tähtäävälle Peetulle hyötyä olisi myös kerhonohjaajakoulutuksesta tai pyhäkoulunopettajan hommasta.

‒ Nämä vaativat sitoutumista ja vastuun ottamista.

Entä jos joku haluaisi lopettaa rippikoululeirit?

‒ Aika moni nuori odottaa niitä todella paljon, Helmi huomauttaa.

Noorakin sanoo odottaneensa leiriä. Aikaisemmin syynä taisivat olla odotettavissa olevat rahat ja lahjat, mutta nyt esimerkiksi uudet tutut tuntuvat tärkeiltä.

Peetu on samaa mieltä. Hänellä asenne rippikoulua kohtaan oli jo alun perin myönteinen.

‒ Tuntuu, että aika monelle jää paljon muistoja.

Helmi lisää, että ehkä vasta myöhemmin tajuaa, mitä leiristä sai.

Repo pyytää pohtimaan, onko lahjojen sanominen syyksi helpompaa kuin muiden motiivien kertominen.

- Aina pitää kuulua joukkoon, kun pelkää, että muuten kiusattaisiin, Noora Mäkinen sanoo.

Pentti Laasonen muistaa saman tunnelman jo vanhojen leirien ajoilta.

Nuoret ovat sitä mieltä, että leiri on auttanut tuomaan kirkkoa lähemmäksi. Sen aikana on oppinut tuntemaan pappeja ja muita leiriläisiä.

‒ Ja huomaa, että papitkin on ihmisiä.

Sattumalta
repsikaksi

Nuoriso-ohjaajaksi kouluttautunut Laasonen oli kertonut Tampereella käydessään kaipaavansa työtä, ja pääsikin seurakuntien hommiin. Hän päätyi 60 vuotta sitten Isosaareen rippikoulun ”repsikaksi”.

Laasonen oli tehnyt kahdeksan vuotta tyttö- ja poikatyötä, pitänyt vaimon kanssa pesulaa ja toiminut Messukylän kirkon suntionakin. Seurakuntanuori hän ei kuitenkaan ollut ollut.

Partiossa toimiminen oli vaikuttanut ammatinvalintaan ja kouluttautumiseen. Yhteiskunnallisessa korkeakoulusta nuoriso-ohjaajaksi valmistuttuaan hän oli toiminut Laatokan Karjalassa nuorisoseuratyössä

”Vennari” oli
edellä kulkija

Pojat ja tytöt samalla leirillä, oli pastori Eero ”Vennari” Veneskosken mullistava ajatus vuonna 1953. Idea kohtasi vastustusta, mutta siitä sai alkunsa rippikoululeirien tie Tampereella. Isosaaressa oli ollut sitä ennen muita tyttö- ja poikaleirejä.

Veneskoski oli joutunut kiertelemään kouluilla ja mainostamaan ajatustaan leiristä. Pyynikin seurakunnan annettua vapaat kädet leiri myös toteutui.

Vennari oli siinäkin mielessä edellä kulkija, että hän antoi nuorisonohjaajankin pitää tunteja. Piispainkokous teki päätöksen opetusmahdollisuudesta vasta myöhemmin. Opetusvastuu oli kuitenkin pastorilla.

– Mulla ei ollut mitään välineitä, mutta sain Veneskoskelta Jumalan vainiot -kirjan, Laasonen kertoo.

Vasta vuonna 1954 Tampereen seurakuntayhtymän jakauduttua viideksi seurakunnaksi saatiin viisi poika- ja viisi tyttötyöntekijää nuorten parissa tehtävän työn tueksi.

– Opetin seurakuntatietoutta ja elämäntietoa ja -taitoa. Sain ohjeeksi, että anna nuorten kysyä ja vastaa niihin kysymyksiin.

‒ Nuoret uskalsivat kysyä minulta, ja mulla oli varaa sanoa, että palaan asiaan. Meillä syntyi paljon keskustelua.

Papin edessä nuorilla oli vaikeampaa:

– Kun nuori kysyi hankalan asian, nuori pappi vastasi niin monimutkaisesti, ettei lopulta itsekään ymmärtänyt vastausta.

Kivilevyn kanssa
kuraan istumaan

Kaksi viikkoa kestäneen rippikoulun aikana ruokaa keitti kaksi seurakuntanuorta. Majoitus tapahtui puolijoukkueteltoissa ja astiat pestiin Paarlahdessa.

– Työtä tehtiin paljon, ja sitä komennettiin rippikoululaiset tekemään. Kannettiin kiviä, ei ollut penkkejä ja oli ”kiva” istahtaa kivilevyn kanssa kuraan, Laasonen naurahtaa.

Hiljaisuuden valvonta oli saaressa helppoa. Oli kilpailua, retkeä ja kisaa, ja iltanuotiot olivat hyvin tärkeitä. Kaikenmoisia kepposiakin leirillä tuli vastaan. Isäntänä toimi Hannu Lehtinen, josta myöhemmin tuli Lehtipuu.

Jokainen leiri päättyi kuulusteluun. Laasonen otti rennosti:

‒ Ei elämässä ja seurakunnissa tarvita pelkästään Sanan julistajia ja kirjaviisautta, tarvitaan myös käytännön työn tekijöitä.

Nuorisoherätyksen aikana leireistä tuli käännytyspaikkoja, joiden "väkisin pumppaamista" Laasonen ei enää kestänyt, vaan luopui rippikoulutöistä. Nykyään leireillä saa kysyä – ja kyseenalaistaa – kaikenlaista.

‒ Iskän vika, että päädyin rippikoulun opettajaksi, on Riihimäen seurakunnassa työskentelevä tytär Kirsi Väliheikki sanonut.

Hänen poikansakin työskentelee nuorisotyössä.

Asta Kettunen